Matikainen: Kiinasta ei koskaan tiedä

Kun kiinalaisten erikoisuudet käyvät hermoille, muistutan itselleni että eivät he ole outoja, minä olen, kirjoittaa Ylen Kiinan-kirjeenvaihtaja Jenny Matikainen.

Kiina
Jenny Matikainen
Yle Uutisgrafiikka

Taivas on ollut viime aikoina epäilyttävän sininen. On sentään tammikuu, mutta saastemittari on Pekingissä käynyt oranssilla vain ajoittain.

Joulukuussa kaupunki heräsi kirkkaan kuulaisiin talvipäiviin. Idyllistä, ellei se olisi äärimmäisen epäilyttävää. Sen sijaan, että nauttisin hämmentävän valoisasta Suomen kalenterin kaamoskaudesta, mietin kuumeisesti, missä myrsky vaanii.

Jos savusumu ei ole täällä, missä se on? Jos se ei ole täällä vielä, milloin se on täällä ja missä mittaluokassa?

Viime vuoden tammikuusta kerrotaan yhä kauhutarinoita Kiinaan sittemmin muuttaneille. Harmaa puuro ja punaista huutavat mittarit olivat arkipäivää viikkoja.

Itse koin aikoinaan yhden Shanghain mittaushistoriassa siihen mennessä pahimmista talvista (siirryt toiseen palveluun). Ilma haisi ja maistui, flunssakierre piinasi, mutta eniten sattui mieleen. Masensi ja maailma tuntui hulluudessaan oksettavalta paikalta.

Kiina on tarttunut ilmansaasteongelmaan mutta näin nopeasti sitä ei ole mahdollista ratkaista. Siksi sininen taivas tuntuu vähän huijaukselta.

Seuraukset ovat olleet myös surkuhupaisia – tai no, ehkä hupaisa on etuliitteestä huolimatta väärä sanavalinta. Kiina nimittäin kielsi tänä talvena hiilellä lämmittämisen, minkä seurauksena moni oli jäätyä hengiltä. Sitten hiili sallittiin taas.

Kiinalla on vauhti päällä, ja elämä täällä on ikuista länsimetroa.

Kiina on sängyn alle siivoamisen mestari. Kun Peking on otsikoissa kokouksen tai arvovieraan vuoksi, tehtaita suljetaan ja liikennettä rajoitetaan siksi aikaa. Kun asuintalo palaa, kymmeniätuhansia siirtotyöläisiä siivotaan sen varjolla varmuuden vuoksi kadulle. Harja heilahtaa, ja siistiä tulee. Hyvässä lykyssä saadaan samalla hoidetuksi pari muutakin ongelmaa.

Kiina on tottunut siihen, että rapatessa roiskuu: tuhannet joutuvat kodittomiksi tai koululaiset jäävät palelemaan. Siihen puututaan, jos joku huomaa.

Parannuksilla on aina kääntöpuolensa. Kiinalla on vauhti päällä, ja elämä täällä on ikuista länsimetroa. Jotain saadaan aikaiseksi, paljon luvataan mutta aina löytyy uusi ongelma. Erona on se, että Kiinassa ne voidaan ratkaista nopeasti silmänkääntötempuilla.

Kiinassa oppiikin elämään niin ettei usko oikein mihinkään. Toden, aidon tai luotettavan sijaan mittarina on se, toimiiko homma ja jääkö siitä itselle millainen mieli. En tiedä, onko ostamani matto silkkiä, mutta se on hieno ja kestänyt jo vuosia. En tiedä oliko julisteesta tinkimäni hinta alin mahdollinen, mutta ainakaan se ei ollut kallis.

Ehkä tämä on postilaatikko, jos ei, voi voi. Ainakin yritin lähettää kortit. Onpahan sukulaisille on selitys valmiina: “Anteeksi, mutta Kiinasta ei koskaan tiedä”.

Pahimmillaan kaiken epäily voi johtaa expattitautiin ja äärimmäiseen kyynisyyteen kanssaihmisiä kohtaan. Moni Kiinassa vuosia asunut alkaa vähitellen vihata kaikkea, mikä täällä on kiinalaista.

Maailman mittarilla minä tulen paikasta, jossa asiat ovat erilailla. Täällä ollaan paljon lähempänä normaalia.

Se taas johtaa tavalliseen pekingiläiseen arkeen kuuluvien asioiden välttelyyn, mikä johtaa suurempaan kuiluun. Kiinan suurkaupungit kuten Peking ja Shanghai tarjoavat siihen helposti puitteet. Asunnon voi hankkia suljetulta alueelta, lapset voi laittaa kansainväliseen kouluun, töihin voi ajaa kuskin kyydissä, ruuat voi tilata kotiin.

Kiinan voi olla kohtaamatta, paitsi niinä hetkinä kun se tunkee ikkunan raoista sisälle kotiin.

Silloinkin voi kääntää ilmanpuhdistimet täysille ja pysytellä kotona. Toki joskus haluan tehdä niin itsekin. Arvaamattomuutta ei aina vaan jaksa.

“Meneekö hermo?” moni kysyy.

Välillä menee. Myönnän sen. Olen alkanut kirota suomeksi ääneen, kun ihmiset kävelevät sinne tänne eteeni, ovat äänekkäitä tai eivät ymmärrä. Kirottuani vartin, alan yleensä nauraa itselleni, rauhoitun, huokaisen ja tajuan, että outoja eivät ole he vaan minä.

Maailman mittarilla minä tulen paikasta, jossa asiat ovat erilailla. Täällä ollaan paljon lähempänä normaalia.

Silloin, kun ei kiukuta, Kiinaa voi myös rakastaa. Se on arvaamaton ja järjetön, mutta myös älyttömyydessään mieletön.

Etenkin niinä päivinä kun Pekingissä on kirkas pakkaspäivä mutta huoltohenkilökunta ei välitä vaan pesee katua, joka jäätyy samantien luistinradaksi. Pihapuissa roikkuu joulun jäljiltä ja kiinalaista uuttavuotta odottamassa käsittämätön määrä välkkyviä värivaloja.

Selvitäkseen Kiinassa järjissään ei voi joka päivä yrittää parantaa maailmaa tai edes olla järkevä.

Ostan ystävän lapselle lahjaksi kultaisen karaokemikrofonin, johon saa bluetoothilla musiikkia ja jonka ääneen saa kaikua (ja jonka oikeastaan haluaisin pitää itse). Väittelen kukkakauppiaan kanssa 80 sentin hinnanalennuksesta ja väistelen rahisevalla pyörälläni vastaantulijoiden kaistalla mummoja ja seisovassa jonossa tööttäileviä autoja.

Missään tässä ei ole mitään järkeä, mutta entä sitten.

Selvitäkseen Kiinassa järjissään ei voi joka päivä yrittää parantaa maailmaa tai edes olla järkevä. Joka päivä ei kannata myöskään yrittää parantaa Kiinaa.

Sitä ehtii tehdä niinä päivinä kun taivas on harmaa ja suussa tukahduttavaa puuroa. Kun aurinko paistaa voi yrittää nauttia. Sillä aivan kuten Kiinasta, huomisesta ei koskaan tiedä.

Jenny Matikainen

Kirjoittaja on Ylen Aasian-kirjeenvaihtaja. Hän katsoo tässä blogissa Kiinaa eri kanteilta ja uskoo, että asian ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi siitä samaa mieltä.