Juha Siltalan kolumni: Miksi aktivointimalli aktivoi vastustamaan?

Aktivointimallin yllättävän laaja vastustaminen kertoo, että työllisetkin voivat samastua työttömiin, kirjoittaa Juha Siltala.

Työllisyys ja työttömyys
Kirjailija Juha Siltala.
Juha Siltala.Kari Hautala / Otavamedia

Kansalaisaloite työttömyyskorvauksia supistavan aktivointilain kumoamiseksi keräsi ennätysajassa yli 130 000 allekirjoitusta.

Poliitikot joutuivat yllättäen haukutuiksi asiasta, jonka takana piti olla parlamentaarisen enemmistön vankka kannatus. Eduskuntaan tulvi hakemuksia avustajantehtäviin, joita tosin ei ollut ilmoitettu haettaviksi mutta joita parodisesti hakemalla Kainuun työttömät miehet osoittivat olevansa työmarkkinoiden käytettävissä.

Presidenttiehdokkaatkin halusivat ottaa etäisyyttä epäsuosittuun asiaan. Jopa pääkirjoitukset kääntyivät arvostelemaan työttömien kyykyttämistä ja todistelemaan työvoimatoimistojen henkilöstön riittämättömyyttä räätälöityyn työnvälitykseen.

Mielipidekäänne tuntuu yllättävältä siihen nähden, että työn tarjonnan ja kysynnän kohtaamattomuutta on jo pitkään tahdottu hoitaa pakottamalla työntekijät ottamaan vastaan mitä töitä tahansa, entistä huonommalla palkalla ja entistä heikommin ehdoin.

Työttömät on myös nähty vastuullisina riittämättömästä tai sopimattomasta koulutuksesta, jolloin on voitu vaatia osallistumista työvoimakoulutukseen. Koulutus ei ole määritelmällisesti saanut olla oikeaa opiskelua vaan konsulttivetoista hakemuksentäyttämis- ja itsensäbrändäämisvalmennusta.

Köyhät kieltävät toisia köyhiä valittamasta, jos he itse samastuvat tarinoihin, joissa ahkeruus kyllä lopulta palkitaan.

Niihin osallistuneet kertovat, kuinka on leikelty kuvia lehdistä pahville tai opeteltu ohjatusti sanomaan käsipäivää. Aikaansa valmennuksissa päivärahan menettämisen uhalla viettäneet ovat mieltäneet ne lähinnä rangaistukseksi päivärahan nauttimisesta.

Blogisti Saku Timonen arveli samaan tavoitteeseen päästävän (siirryt toiseen palveluun) kustannustehokkaammin, jos kunnan työttömät koottaisiin joka viikko neljäksi tunniksi torille seisomaan julkisesti häväistävinä.

Työnhakijoiden sulkeisharjoitukset eivät ole ratkaisseet nykytalouden suurta ongelmaa, tuottavuuskasvun irtoamista työstä. Ilmeisesti aktivointitoimia on motivoinut enemmänkin moraalitaloudellinen tasapainopyrkimys kuin taloudellinen kannattavuus.

Moraalitaloudessa hyveen pitäisi saada palkinto ja paheen rangaistuksensa. Ahkeran pitäisi voittaa ja laiskan hävitä. Talousliberalismin keskeinen oppi-isä Friedrich von Hayek pohti (siirryt toiseen palveluun), oliko oikein uskotella nuorille, “että kun he vain riittävästi yrittävät, he onnistuvat”, vaikka palkinnot markkinakilpailussa “perustuvat vain osaksi suorituksiin ja osin puhtaasti sattumaan". Tällöin von Hayekin mukaan "vääjäämättä jotkut arvottomat menestyvät, kun taas jotkut arvolliset epäonnistuvat”.

Ihmiset eivät kuitenkaan hänen mielestään motivoitusi kilpailuun, elleivät uskoisi kaiken olevan kiinni omista suorituksista. Sattuman vaikutuksen tunnustaminen romahduttaisi moraalin.

USA:ssa ja Britanniassa “valkoiseen roskaväkeen” tiivistyy se, mihin kelpo toimihenkilö pelkää suistuvansa.

Sosiaalitukien saajat saavat kuulla kunniansa köyhyyden olemassaolosta ja syistä käydyissä nettikeskusteluissa.

Kun nettikeskustelija haluaa lyhentää työttömän päivärahakautta, hän samastuu mielessään ahkeraan työntekijään, joka sillä hetkellä rahoittaa työttömyyskorvaukset.

Työmarkkinatuen tai toimeentulotuen saajia nuhdellaan näissä keskusteluissa tuhlailusta, jos näillä on koira ruokittavanaan. Köyhät kieltävät toisia köyhiä valittamasta, jos he itse samastuvat tarinoihin, joissa ahkeruus kyllä lopulta palkitaan.

Viimekätinen sosiaaliturva herättää kitsaudestaan huolimatta eniten väärinkäyttöepäilyjä, sillä sen tarvitsijaksi keskiluokkaan mielessään samastuva enemmistö ei yleensä kuvittele itseään.

Länsimaissa keskiluokkaan samastutaan paljon enemmän kuin kuulutaan ja omien lasten kouluttautuminen siihen yritetään turvata hinnalla millä hyvänsä.

Keskiluokkaista kunnollisuutta todistellaan myös erottautumalla häviäjistä. USA:ssa ja Britanniassa “valkoiseen roskaväkeen” tiivistyy se, mihin kelpo toimihenkilö pelkää suistuvansa: työn ja omaisuuden menetys, elämän karkaaminen hallinnasta, ylipaino, ja päihdeongelmat.

Määrittelemättä jää, kuinka sitten pitäisi elää toimiakseen oikein. Oikein toimii yleensä se, joka ehtii tuomita ensin.

Kastirajan alaspäin piirtää fyysinen inho: nuo ovat heikompaa ainesta ja sen vuoksi ansainneet alhonsa – minä en voi tulla samanlaiseksi...

Toisaalta keskiluokkaisuutta häpeillään silloin, kun kerrotaan omasta taustasta – siinä ja vain siinä köyhyys ohittaa arvostuksissa keskiluokkaisuuden.

Silloin muistetaan korostaa taustan vaatimattomuutta ja kunnollisuuden palkitsemisesta sosiaalisella nousulla. Keskiluokan on syytä todistella moraalista ylemmyyttään, jotta sen etuja ei esitettäisi toisten kustannuksella saaduiksi.

Työnantajien edustajat voivat syyllistää vakinaisia työntekijöitä nuorten ja silpputyöntekijöiden kurjuudesta: jos vakinaiset tinkisivät vakinaisuudestaan ja yleissitovista tariffeistaan, työtä riittäisi tasaisemmin kaikille. Omistusasujat selitetään vastuullisiksi kasvukeskusten asuntopulasta, sillä heidän voi selittää hyötyvän kaavoituksen ja rakentamisen vajeesta.

Yrittäessään kasvattaa etujaan keskiluokan kustannuksella kapitalistit vetoavat köyhien tasa-arvoon: jaetaan kurjuus tasan.

Koulutetuimmatkaan työntekijät eivät näemmä enää usko kunnollisuutensa suojaavan heitä itseään ikuisesti putoamiselta.

Myös työnantajia yritetään joskus saada moraaliseen pinteeseen siitä, että he eivät työllistä vaikka tekevät voittoja, mutta he puolestaan voivat kuitata syyllistämisen sillä, ettei työllistäminen ole kenenkään velvoite. Osakeyhtiön tarkoitushan on jo osakeyhtiölain mukaan tuottaa voittoa omistajille.

Markkinoita ei tästä näkökulmasta katsoen voi moralisoida, sillä ne ovat realiteetti ja realiteettejahan uhmaavat vain lapset tai hullut.

Sitä vastoin yksilöt voivat velkoa toisiaan moraalisesti väittämällä, että toisen hyvä on saatu jotenkin toisen kustannuksella.

Yksilötasoinen moralisointi sosiaalisessa mediassa seurailee kahta keskenään ristiriitaista sääntöä: köyhyys ja avustusten saaminen on tuomittavaa, mutta niin voi olla myös omalla työllä toimeen tuleminen.

Määrittelemättä jää, kuinka sitten pitäisi elää toimiakseen oikein. Oikein toimii yleensä se, joka ehtii tuomita ensin.

Yli 130 000 allekirjoitusta aktivoinnin vastaiseen kansalaisadressiin kertoo keskinäisen syyllistämisen heltiämisestä niin, etteivät työttömät ja työlliset enää miellä toisiaan vastapuoliksi, vaan työlliset pystyvät näkemään itsensä aktivoitavien asemassa.

Normaalista itsesuojauksesta poiketen samastutaankin menettäjään eikä voittajaan. Koulutetuimmatkaan työntekijät eivät näemmä enää usko kunnollisuutensa suojaavan heitä itseään ikuisesti putoamiselta.

Töitä on tarjolla, mutta raha tulee niissä entistä nihkeämmin työntekijän luo.

Suomessa vakinaisten irtisanomispelko oli Tilastokeskuksen toteuttaman työolotutkimuksen aineistoissa vuonna 2013 korkeammalla tasolla kuin koskaan välillä 1984-2013. “Työmarkkinariskin” toteutumista pelkäsi vastaajista 35 prosenttia.

Helsingin sanomien kyselyssä joulukuussa 2017 potkujen pelko oli pysynyt samalla tasolla (siirryt toiseen palveluun) kuin lehden vastaavassa kyselyssä vuonna 2014: joka neljäs pelkäsi potkuja.

Työmarkkinat ovat kuitenkin tällä välin alkaneet vetää. Lukumäärien osalta kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta onko kaikki sittenkään sitä mitä se tilastollisesti näyttäisi olevan?

Uudet työt eivät ole enää välttämättä oikeita työsuhteita eläke- ja lomaeduin. Töitä on tarjolla, mutta raha tulee niissä entistä nihkeämmin työntekijän luo.

Projektityön epävarmuus, alustatalouden keikat ja työn odottelu omalla kustannuksella nollasopimuksella selitetään nykyajaksi: siihen on vain sopeuduttava lisäämällä omakohtaista joustavuutta. Vakinaisia töitä on kaksi työsuhdetta kolmesta, mutta ne kai katsotaan vanhan maailman jäänteeksi.

Ylityökorvauksia kysyvä ylempi toimihenkilö herättää lähinnä ihmetystä – mitä ne sellaiset ovat? Ei täällä sellaisia tunneta!

Osa-aikaisuus on kiistatta lisääntynyt. Nuoret saavuttavat entistä iäkkäämpinä sen tulo- ja varallisuustason, johon heidän vanhempansa ylsivät jo nuorempina.

Heitä lohdutetaan sillä, että elämänkaaren lopuksi sukupolvien osat tasataan, kun he saavat periä vanhempiensa omistusasunnon. Keskiluokan nousuaikana palkkatyöllä voitiin ansaita omistusasunto. Keskiluokan laskukaudella omistusasunto pitää siis periä tai jäädä ilman.

It-managerin työpaikkaa hakeva huippuammattilainen esittää normaalin palkkavaatimuksen ja saa haastattelijalta hämmästyneen vastauksen (siirryt toiseen palveluun), että “sehän on jo kova ammattimiehen palkka”. Ammattilaisten siis odotetaan huolivan työtä muulla palkalla kuin ammattilaisen palkalla.

Ylityökorvauksia kysyvä ylempi toimihenkilö herättää lähinnä ihmetystä – mitä ne sellaiset ovat? Ei täällä sellaisia tunneta! Harjoittelija saa jatkaa työpaikassa mutta vain harjoittelijana, pätevöitymättä koskaan palkoille. Taitelijaa pyydetään esiintymään maksulliseen tilaisuuteen ja palkaksi luvataan näkyvyyttä, jolla pääsee esiintymään toiseen tilaisuuteen ja saa taas lisää näkyvyyttä.

Markkinaperiaatteet menettävät oudosti merkityksensä, kun elinkeinon harjoittajan edellytetään harjoittavan elinkeinoaan lähinnä hyvästä sydämestä. Työpaikkoja on henkilöstöpalveluyhtiön toimitusjohtajan mukaan avoinna vailla hakijoita (siirryt toiseen palveluun), mutta työn tarjonnan puuttumiseen voi tällöin olla muitakin syitä kuin hakijoiden laiskuus.

Kaikilla töillä ei elä, mutta ne voivat silti vaatia paljon aikaa ja voimia antiinsa nähden, esimerkiksi monituntisina työmatkoina.

Työsuhteet olivat toisen maailmansodan jälkeisissä hyvinvointivaltioissa myös väylä, jolla tuottavuuskasvun hedelmät jaettiin kysynnäksi, hyvinvoinniksi ja yhteiskuntarauhaksi.

Aktivointimallin tunnevoimainen torjunta saattaa johtua siitä, että se avaa konkreettisina faktoina sosiaalisen putoamisen näköalan.

On työskenneltävä yrittäjänä, vaikka se tuomitsee kantajansa ja mahdollisesti hänen perheensäkin työttömyysturvan ulkopuolelle. Työ- ja keikkatulojen yhdistäminen työttömyyspäivärahoihin on itsessään erittäin työllistävää ja vaatisikin omat laskenta-ammattilaisensa.

Kun kansalaiset lukevat tällaisia kokemuksia, he eivät osaa nähdä aktivointimallia lievemmäksi kuin ekonomistien ehdottamaa työttömyyskorvauksen vähittäistä pienenemistä.

Ansiosidonnainen työttömyyskorvaus 500:ksi tai edes 400 päiväksi antoi lupauksen statuksen säilyttämisestä ja vapauden varustautua suunnitelmaan B, mikä piti yllä toivoa.

Nopeasti hiipuva korvaus ja korvatunkin ajan kuormittaminen sellaisella, mitä ei itse pysty näkemään oikeana työllistymisenä kertovat, että putoaminen on tapahtunut tosiasia ja nousu siitä etääntyy etääntymistään.

Palkka ilman työtä nostaa aina esiin moraalitalouden tasapainopyrkimyksen: kukaan ei saa päästä vähemmällä.

Kun työllistyy alityölliseksi alihintaan työllisyystilastot ja työvoimaosuus kohenevat, mutta ei palkansaajien ostovoima eikä työltä perinteisesti toivottu turva.

Työllisyysasteen kasvattavaminen on Martti Hetemäen mukaan (siirryt toiseen palveluun) keskeinen tavoite väestön vanhetessa, mutta kestävyysvajeen rahoittamista on vaikea kuvitella niillä verotuloilla, joista tilastollisesta työllistyneisyydestä eli yhdestä maksetusta tunnista viikossa voidaan kantaa.

Työsuhteet eivät toisen maailmansodan jälkeisissä hyvinvointivaltioissa olleet vain työn myymistä maailmanmarkkinoiden hintaan ja yksilöiden palkitsemista marginaalituottavuutensa mukaan. Ne olivat väylä, jolla tuottavuuskasvun hedelmät jaettiin kysynnäksi, hyvinvoinniksi ja yhteiskuntarauhaksi.

Kun työtä halvennetaan tai kokonaan syrjäytetään globaalilla halpatyöllä ja automaatiolla, tuottavuus jatkaa kasvuaan, mutta kysyntä ei riitä talouden pyörittämiseen. Yhteiskunnat uhkaavat polarisoitua, vaikka tuo polarisoituminen tapahtuu enää harvoin luokkatunnusten alla.

Työyhteiskunnan kriisi on pitänyt pinnalla ajatuksia kansalalaispalkasta tai –osingosta. Rutger Bregman, hollantilainen kansalaistulon tutkija, on koonnut tutkimusnäyttöjä vastikeettoman rahan työllistämisvaikutuksista, mutta nuo näytöt on pystytty aina ennenkin jättämään huomiotta.

Aktivointi passivoi, jos työttömät kokevat aktivoinnin tekevän heistä paarialuokkaa.

Palkka ilman työtä nostaa aina esiin moraalitalouden tasapainopyrkimyksen: kukaan ei saa päästä vähemmällä.

Kansalaistuloa vaikeuttavaa moraalitaloudellista jakoa yksilöiden kesken helpottaisi, jos veroparatiisit voitaisin avata ja transnationaalisten yhtiöiden voitot verottaa maksuksi näiden yhtiöiden nauttimista järjestyneiden yhteiskuntien eduista. Mutta norminpurkutalkoot tehdään juuri näiden hyväksi samalla, kun omalla työllään eläjiä normitetaan ankarammin.

Aktivointi itsemääräämisoikeuden rajoituksena toimii paljon paremmin pelotuksena työssä vielä oleville kuin kannusteena työttömille.

Aktivointi passivoi, jos työttömät kokevat aktivoinnin tekevän heistä paarialuokkaa. Ei kannata innostua pelistä, jos peli jo asemoi osallistujan pysymään häviäjänä. Häväisty vetäytyy ihmisten parista ja voi masentua uskomaan, ettei ainakaan hänen kannata yrittää enää mitään.

Työvoimapoliittisten toimenpiteiden kohde kokee menettäneensä kontrollin elämäänsä nähden. Voimaantuminen taas edellyttää uskoa siihen, että voi omilla toimillaan parantaa asemaansa. Jos saa ansaita lisätuloja lyhyillä keikoilla, harjoittaa yrittäjätoimintaa tai opiskella mielekkäästi, työttömyyskorvauksen yhdistäminen toimintaan toki kannattaa.

Työntekijöiden myönteiset kokemukset hallituksen perustulokokeilusta perustuvatkin siihen, että työntekijä saa pitää perustulon ja keikkatulot.

Osmo Soininvaara muistuttaa kuitenkin, että tosipaikan tullen perustulo verotettaisiin pois (siirryt toiseen palveluun) sitä mukaa kuin työtuloa kertyy.

Innostumisen ja lannistumisen psykologia siis tunnetaan. Kannusteiden käyttöä kepin asemasta on jo pitkään kokeiltukin motivoitaessa suuryritysten johtajia.

Juha Siltala

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen historian professori

Linkkien takaa löytyvien verkkolähteiden lisäksi kirjoituksen lähteinä toimivat mm.: Asta Leppä (2017) Voittajien varjot; Owen Jones (2017) Chaws. The Demonization of the Working Class; Nancy Icenberg (2016) White Trash. The 400-Year Untold History of Class in America; Rutger Bregman (2017) Utopia for Realists; Yliopisto (10/2017) Pienten palasten työuralla.

Korjaus 25.1. klo 9.30: Kohdasta, jossa mainitaan eduskunnan avustajantehtävät on poistettu kuvaileva sana "hyväpalkkaisiin".