Sisällissodan merkittävin taistelu Pohjois-Suomessa käytiin Oulun keskustassa helmikuun 2.-3. helmikuuta 1918. Venäläissotilaiden aseistariisuntana alkanut kahakka laajeni parissa päivässä täysimittaiseksi taisteluksi, jossa kaatui 33 valkoista ja 26 punaista sekä yksi venäläinen. Loukkaantuneita oli runsaat 60.
Oulun valtaus ja sitä pari päivää myöhemmin seurannut Tornion valtaus olivat valkoiselle Suomelle tärkeitä voittoja jo sodan alkuvaiheessa.
– Voitot turvasivat käytännössä valkoisten pohjoisen suunnan ja strategisesti tärkeän rautatieyhteyden Ruotsiin, sanoo Oulun yliopiston historian emeritusprofessori Olavi K. Fält.
Pohjois-Suomen kaupungeissa olleilta venäläisiltä saatu sotasaalis toi myös valkoisille Suomen hallituksen joukoille tarpeellista aseapua.
– Oulun valtaus oli valkoisille sisällissödan ensimmäinen merkittävä voitto.
Olavi K. Fältin pitkä haastattelu löytyy jutun lopusta.
Vahingonlaukaus johti tulitaisteluun
Tammikuussa valkoiset olivat aloittaneet Etelä-Pohjanmaalla venäläisvaruskuntien aseista riisumisen. Suojeluskunnilla oli sama tavoite myös Pohjois-Suomessa. Limingassa riisuttiin aseista pieni venäläinen joukko-osasto tammikuun lopussa.
Oulussa pieni muutaman kymmenen hengen suojeluskuntaosasto meni tammikuun lopussa kasarmille vaatimaan siellä olleiden noin tuhannen venäläisen antautumista. Venäläiset kieltäytyivät luovuttamasta aseitaan ja tilanne kärjistyi. Tässä yhteydessä tapahtui ilmeisesti vahingonlaukaus ja seurauksena oli ensimmäinen Oulussa käyty tulitaistelu.
Mannerheim kiiruhti Oulun valtausta
Kun venäläiset epäonnistuneen aseidenriisunnan jälkeen vielä luovuttivat punaisille 200 kivääriä, tilanne kiristyi äärimmilleen myös suojeluskunnan ja kaupungissa valtaa pitävän työväenneuvoston ja sen punakaartin välillä.
Voimasuhteissa alakynteen jäänyt suojeluskunta pyysi valkoisten ylipäälliköltä kenraali Mannerheimilta Etelä-Pohjanmaalta lisävahvistuksia.
– Valkoisten ylipäällikkö kenraali Mannerheim oli kiiruhtanut Oulun voittoa jo senkin takia, että jo ennen lopullista voittoa oli levinnyt laajalle huhu siitä, että Oulu on vallattu.
Ensimmäisen aseistariisuntayrityksen jälkeen näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut, vaan paikallinen suojeluskunta oli tosiasiassa jäänyt alakynteen. Kun kaupungista tuli avunpyyntö, koottiin Etelä-Pohjanmaalta nopeasti lisäjoukkoja lähetettäväksi Ouluun.
Vielä viime hetken yritys verenvuodatuksen välttämiseksi
Vielä ennen lisäjoukkojen saapumista Ouluun yrittivät maltilliset työväenjohtajat Yrjö Kallinen ja Hugo Granath neuvotteluilla välttää verenvuodatuksen. Kallinen matkusti Ouluun tulossa olevia joukkoja vastaan ja yritti sopia siitä, että punaiset voisivat luovuttaa aseensa vähitellen valkoisille..
Aluksi neuvottelut näyttivät etenevän, mutta kun suojeluskunta lopulta vaati ehdotonta antautumista ja punakaartin hallussa olevien aseiden luovuttamista, neuvottelut kariutuivat ja myös punaisten johtoon tulivat radikaalimmat johtajat.
Neuvotteluyrityksen taustalla oli Kallisen tiukka pasifistinen linja, mutta yhteisymmärryksen etsimiseen vaikutti varmasti myös se, että poliittisesta vastakohtaisuudesta huolimatta Oulussa oli jo ollut yhteistyötä työväenneuvoston ja itsenäisyyttä ajavan jääkäriliikkeen välillä. Esimerkiksi työväenneuvostoa johtanut Yrjö Mäkelin oli jääkäriliikkeen kannattaja ja hänen poikansa Leo Mäkelin oli jääkäri.
Tilanteen kiristyttyä ja yhteenoton todennäköisyyden lisääntyessä oululaiset lääkärit ja sairaanhoitajat perustivat Oulun nykyisen kaupungintalon paikalla olleeseen hotelli Seurahuoneeseen väliaikaisen kenttäsairaalan. Lääkärit lupasivat hoitaa kaikkien osapuolten haavoittuneita.
Sairaalassa toimineet diakonissat hakivat tiettävästi hoidettavia Seurahuoneelle jopa suoraan taistelujen keskeltäkin.
Taistelut kiihtyvät ja siirtyvät suomalaisten keskinäiseksi
Tammikuun lopussa venäläisten kasarmilla sattuneen yhteenoton jälkeen suojeluskunta oli linnoittautunut omiin asemiinsa lääninhallituksen ja lyseon taloihin.
Kun punakaarti sai tietää valkoisten tulossa olevista lisäjoukoista, se yritti ratkaista tilanteen valtaamalla suojeluskunnan asemat. Se ei kuitenkaan onnistunut siinä, ja valkoisten lisäjoukkojen lähestyessä Oulua punaiset vetäytyivät omiin asemiinsa, jotka se keskitti rautatatien seudulle ja sanomalehti Kansan Tahdon tiloihin ja sekä sen vieressä olevaan työväentaloon.
Helmikuun kolmannen päivän aamuna valkoiset saavuttivat lopulta Oulun ja aloittivat tykkitulen Laanilasta joen yli venäläisten kasarmiin. Tykkipatteria johti sittemmin Suomen tykistön isäksi mainittu tykistöupseeri Vilho Nenonen.
– Nämä olivat samalla Suomen tykistön ensimmäiset laukaukset sotatoimissa, Olavi K. Fält kertoo.
Kaupunkia lähestyvien valkoisten pääjoukko tuli etelästä Limingantien suunnasta ja levittäytyi kaupunkiin tultuaan niin, että lopulta päivän mittaan valkoisten joukot saartoivat työväentaloon ja Kansan Tahdon tiloihin vetäytyneet punaiset, kunnes iltapäivällä kello 15.10 punaiset antautuivat.
Veljessota, kansalaissota, kapina...
Kun Oulun valtaus oli ohi, sanomalehti Kaleva otsikoi ensimmäisessä taistelujen jälkeen ilmestyneessä lehdessä 6. helmikuuta uutisin monisanaisesti:
"Kapinaviikko Oulussa
Punakaartien sotilaiden kapina Oulussa kukistettu
Etelä-Pohjanmaan kansallisen sotaväen avulla
Murhapolttoja, räjähdyksiä, ryöstöjä ja salamurhia tehty
Vapaustaistelu vaatinut lukuisia uhreja
Tilanne koko maassa anarkinen
Täydellinen kansalaissota riehunut kaikkine kammottavuuksineen"
Olavi K Fältin mukaan pitkä lehtiotsikko kertoo paljon siitä, miten asiat koettiin jo vuonna 1918 sisällissodan aikana.
– Vain sana "sisällissota'" jäi mainitsematta, mutta tapahtumien kaikki eri puolet nähtiin jo silloin, Fält sanoo.
Lähteet: Oulun yliopiston historian emeritusprofessori Olavi K. Fältin haastattelun lisäksi: Mauno Jokipii: Oulun valtaus, kirjassa Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939 - 1945, Kai Ala-Häivälä: Vankina valkoisten, Oulun vankileiri 1918 historian pro gradu, Helsingin yliopisto, Anssi Lampela: Kempeleläiset toisiaan vastaan, Kempele seura, Oulun kunnalliskertomus 1918, Oulun kaupunginarkisto http://vapaussota.com