Asta Lepän kolumni: Aktiivikansalainen aktivoituu

Nykyajan ihanneihmisen täytyy koko ajan puuhata pää punaisena jotakin, ihmettelee Asta Leppä. Keskustelu on päättynyt.

Omat heikkoudet
Asta Leppä
Asta LeppäMikko Ahmajärvi / Yle

Kahta tämän hetken puhutuinta yhteiskunnallista rakenneuudistusta – työttömien aktiivimallia ja valintoja suosivaa sotea – yhdistää yksi suurempi aate: aktiivisen ihmisen ideaali.

Aktiivisuuden ihannointi näkyy tätä nykyä kaikkialla. Puhutaan yhdistysaktiiveista ja seura-aktiiveista, aktiiviurheilijoista ja kansalaisaktiiveista. Koulussa tulisi olla tunnilla aktiivinen, äideiltä vaaditaan aktiivisuutta synnytyksessä ja pariskunnilla pitäisi olla aktiivinen seksielämä. Vanhuksille järjestetään aktivoivaa päivätoimintaa ja matkatoimistot markkinoivat aktiivilomia.

Epäonnisuus alettiin nähdä yhä enemmän yksilön sisäisenä ominaisuutena, luonteen heikkoutena – eikä omaa identiteettiään voi tietenkään paeta.

Vaalien alla puhutaan äänestysaktiivisuudesta. Nivelrikkoisille kaupataan aktiivituoleja ja kaikkien pitäisi vahdata silmä kovana aktiivisuusrannekkeesta päivän aktiivisuuttaan. Jopa ruoansulatus pitäisi saada aktiiviseksi litkimällä litrakaupalla maitohappobakteereja sisältävää aktiivijuomaa.

Lopulta ei ole väliä edes sillä, mitä aktiivisuus pitää sisällään. Tärkeintä on, että puuhaa pää punaisena jotakin ja on kaiken aikaa matkalla jonnekin.

Aktiivisen ihmisen ideaali on tuontitavaraa rapakon takaa. Epäonnistumisen historiaa tutkineen amerikkalaisprofessori Scott A. Sandagen mukaan vielä 1800-luvun puolella epäonnistuminen paikantui yksittäiseen tapahtumaan, kuten vaikkapa konkurssiin.

Tuolloin epäonnistumisesta oli ainakin periaatteessa mahdollisuus toipua ja aloittaa elämä uudelleen.

Muutama vuosikymmen myöhemmin epäonnisuus alettiin kuitenkin nähdä yhä enemmän yksilön sisäisenä ominaisuutena, luonteen heikkoutena – eikä omaa identiteettiään voi tietenkään paeta.

Yrittäjän pitäisi uhrata yhä enemmän sankaruutensa säilyttääkseen.

Osuvimmin muutosta kuvaa Kauppamatkustajan kuolema -näytelmän päähenkilö Willy Loman. Vaikka Willy oli eräällä tavalla saavuttanut amerikkalaisen unelman – hänellä oli vaimo, kaksi poikaa, auto ja yhtä osamaksua vaille maksettu oma talo – hän näyttäytyi ulkopuolisille pelkkänä luuserina.

Mutta miksi? Yksinkertaisesti siksi, ettei Willy Loman pystynyt enää uudistumaan ja etenemään elämässään. Kuusikymppisenä, loppuun asti ajettuna kaupparatsuna hän eli yksinomaan menneisyytensä toivorikkaissa, kultaisissa päivissä, joita vasten katsottuna hänen nykyhetkensä näytti surkean kuluneelta ja säälittävältä.

Lopulta Loman otti ja aktivoitui. Hän riisti hengen itseltään.

Suomalaisen julkisen puheen yksi sankarihahmoista on yrittäjä, joka paiskoo ympärivuorokautista työpäivää oman terveytensä ja läheistensä kustannuksella.

Mitä enemmän tuota kuvaa palvotaan, sitä tukalammaksi käy elämä – yrittäjän pitäisi uhrata yhä enemmän sankaruutensa säilyttääkseen. Vaikka työ olisi mielekästäkin, jossakin kulkee aina jaksamisen raja...

Passiivinen ihminen on pummi, alisuoriutuja, vetelä, saamaton, potenssiongelmainen, nynny, selkärangaton ja lapatossu, jonka hyödytön elämä valuu kerta kaikkiaan hukkaan.

Yrittäjä ei saisi kuitenkaan uupua, muuten hän putoaa oitis podiumiltaan.

Yrittäjyydestä on tullut ihanne, johon myös työttömän olisi syytä yltää. Jos työtön ei löydä itselleen työpaikkaa, tulisi hänen perustaa oma yritys.

Utooppisesti oletetaan, että kaikki kykenevät ohjautumaan itse, työskentelemään myös yksin ja ideoimaan yritykselleen kannattavan toimenkuvan – ymmärtämättä, että tällainen vaatii valtavasti psyykkistä energiaa.

Aktiivisuuden palvonnan rinnalla passiivisuutta yksinomaan halveksitaan. Passiivinen ihminen on pummi, alisuoriutuja, vetelä, saamaton, potenssiongelmainen, nynny, selkärangaton ja lapatossu, jonka hyödytön elämä valuu kerta kaikkiaan hukkaan.

Koska vanhat sukupuoliroolit eivät ole lakanneet vaikuttamasta, passiivisuus on yhä pahempi synti miehelle kuin naiselle. Naisetkin pitävät yllä ikikulua asetelmaa ja häpeävät ja motkottavat, jos heidän miehensä ei saa mitään aikaan.

Lopulta jopa luikurimaista, veropetoksen tehnyttä yrittäjää kunnioitetaan monin verroin enemmän kuin julkisilla tuilla elävää kirjailijaa. Yrittäjä on sentään todistettavasti yrittänyt, eikä vain kököttänyt persuuksillaan ja raapustanut haihattelevaa kirjaa, joka ei edes myy.

Taloudellinen menestyminen on nimittäin yksi aktiivisuuden todiste, ja siksi luusereilla ei ole koskaan rahaa.

Kanarian-loma rentoudutaan treenaamalla triathlonia ja otetaan jokaisen tuhannen metrin ylämäen jälkeen itsestä läähättävä selfie Instagramiin.

Lopulta aktiivinen ihminen myös lepää aktiivisesti. Vapaa-aikana ihmisen tulisi ennen muuta uudistua, virkistyä ja kerätä voimia – vuosiloma ei ole niinkään ihmistä itseään kuin hänen työtään varten.

Aktiivisimmat ajattelevat, että stressi ja uupumus lähtevät sillä, millä ovat tulleetkin – niinpä koko Kanarian-loma rentoudutaan treenaamalla triathlonia ja otetaan jokaisen tuhannen metrin ylämäen jälkeen itsestä läähättävä selfie Instagramiin.

Se vain, että kaikki eivät alituista aktiivisuutta kestä.

Kaikki ihmiset eivät ole karkaistusta teräksestä, vaikka yrittäisivätkin pakottaa itseään moiseen valumuottiin. Maailmassa liki 350 miljoonaa ihmistä kärsii masennuksesta ja kelpaamattomuudesta, koska mieltävät itsensä läpikotaisin luusereiksi.

Pahimmassa tapauksessa vauhdin pysäyttää oma rikkoutunut ruumis. Monet ovat nostaneet jo ajat sitten kädet pystyyn, eivätkä edes yritä mitään.

Scott A. Sandagen mukaan aktiivisen voittajan ja passiivisen luuserin kuvat ovat lopulta heijastumia yksilön vapaudesta. Ne määrittelevät, millä tavoin yhteiskunnassa pitäisi elää ja vaikuttavat siksi poliittiseen yläkerrokseen asti.

Jokainen voi sen vuoksi miettiä, onko aktiivisuus viime kädessä vapautta lainkaan.

Asta Leppä

Kirjoittaja on tietokirjailija ja toimittaja. Hänen tuore kirjansa käsittelee eriarvoisuutta satavuotista taivaltaan juhlivassa Suomessa.

Kolumnin kommentointi on sulkeutunut. Kiitos kaikille keskustelijoille!