Toimittajalta: Cheek-elokuva on kiusallista katsottavaa – Veljeni vartija ei osaa vastata kysymykseen, miksi se on tehty

Suosikkiräppärin elämän nurjat puolet kaunistellaan uutuuselokuvassa henkiseksi kasvuksi ja luomisen tuskaksi.

Cheek
Cheek-elokuva. Jare Tiihonen (Antti Holma) ja räppärin tyttöystävä Noora (Saga Sarkola).
Jare Tiihonen (Antti Holma) ja räppärin tyttöystävä Noora (Saga Sarkola).Helsinki-filmi / Veljeni vartija -elokuva

Kun Cheekillä menee tosi huonosti, hän makaa alasti design-kämppänsä olohuoneessa kuin Aatami, ihmisen kantaisä, jonka Jumala loi kuvakseen maan tomusta.

Kun Cheekillä menee tosi huonosti, hän makaa lattialla näennäisen epäsymmetrisesti mutta niin, että lihasten, lattialautojen ja yksivärisen maton linjat flirttailevat kultaiselle leikkaukselle.

Kun Cheekillä menee ihan hyvin, hän pyyhkäisee luksus-Mersunsa konepeltiä. Paskatahra muistuttaa hetkistä, jolloin Cheekillä menee tosi huonosti. Manageri Carla Ahonius (elokuvassa Armi Toivanen) on tietysti etukäteen siivonnut pahimmat pois tähden silmistä.

Sellaista on Cheekin elämä, jos hänestä kertovaan Veljeni vartija -elokuvaan on uskominen. Cheekiä eli Jare Tiihosta ja hänen veljeään Jereä esittävä Antti Holma tekee hienon roolisuorituksen elokuvassa, joka kertoo satua silloin, kun se olisi tehokkaimmillaan dokumenttina.

Tappeluita nakkikiskan jonossa

JP Siilin uusin elokuva kuvaa huonon hyvänä ja ruman kauniina tavalla, jota on kiusallista katsoa. Arvailujen varaan jää, paljonko Siilin ja Aleksi Bardyn käsikirjoittamia tapahtumia on kaunisteltu matkan varrella. Cheek oli elokuvantekoprosessissa tarinansa vartija.

Siinä tarinassa koulun kuninkaaksi pääsee nyrkkiä heiluttamalla. Lyömistä perustellaan sillä, että iskun vastaanottaja on koulun kovin jätkä. Näkökulma on kuin siltä kaksospoikia suu auki seuraavalta ykkösluokkalaiselta – pelonsekaisin tuntein ihaileva. Pojat ovat poikia ja niin edelleen.

Hypätään teini-ikään katutappeluineen, ja joo, pahoinpitelystä saattaa saada tuomion, mutta "hakkaamisen aikana tuntee hetkellisesti olevansa vapaa". Kun tappelu on ohi, vapaus on poissa, ajattelee nuori Jare Tiihonen.

Tosielämässä kamera ei odota moista oivallusta, vaan tilanne on äkkiä ohi ja jälki rumaa. Rumempaa kuin nopeasti vilahtava verinen naama tai naarmuilla olevat rystyset.

Räppärin menneisyyttä perustellaan suvun perintönä, ja lopulta Tiihoset päästävät kipeästä historiasta irti. Elokuva piirtää Jaren väkivallantäyteisen nuoruuden niin kuin räppäri olisi alusta alkaen matkalla kohti anteeksiantoa. Se tuskin oli mielessä, kun kadun kasvatti näki punaista nakkikioskin jonossa.

Cheekin on tapettava Cheek

Todelliset draaman ainekset jäävät käyttämättä. Elokuva ei koskaan värjää niin synkkiä sävyjä kuin paletilla olisi. Kaksisuuntainen mielialahäiriö jää pinnalliseksi pahaksi, vaikka tarjolla olisi sisäinen helvetti. Sitä ei uskalleta, osata tai saada kuvata.

Pintaa raapaistaan kertomalla, että mielialalääkkeet ja niiden tuoma tasaisuus ovat myrkkyä taiteilijalle nimeltä Cheek. Hän räppää räppärin elämästä ja teoista, ei leffailloista tyttöystävän kanssa. Multiriimit syntyvät kreisibailaamisesta ja parisuhteista, jotka päättyvät käytettyyn kondomiin hotellihuoneen lattialla.

Samaan aikaan Jare Tiihonen haluaisi pysyä yhden ja saman naisen seurassa. Kasvutarinaa muistuttaava tapahtumasarja huipentuu siihen, kun Cheek antaa ovesta sisään pyrkivälle bändärille pakit. Luomisen tuska lienee valtava, mutta katsojaa ahdistus ei kosketa. Sen voi nakata auton ikkunasta pientareelle kuin mielialalääkerasian. Niin Cheek tekisi.

Tarkoitus on kuitenkin osoittaa, että Cheekin on tapettava Cheek eli lopetettava.

Ristiriita nostetaan elokuvan kantavaksi teemaksi, mutta huipennus jää kertomatta. Tarinan loppulauseen aika on joskus, kun Cheek on vetänyt viimeisen keikkansa elokuussa 2018. Ongelma on, ettei katsoja tiedä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Fiktiona käteen jää hyvin vähän. Dokumenttielokuva miehestä on jo tehty.

Epäuskoa lisäävät toistuvat kohtaukset, joissa rikotaan neljäs seinä. Niissä Antti Holma katsoo Cheekinä kameraa ja puhuu suoraan yleisölle.

Huulille nousee kaiken kattava kysymys: miksi? Siihen ei puolitoistatuntisen teoksen aikana saada vastausta.