Toimittajalta: Tunne tuli saksalaiseen politiikkaan – ja se voi merkitä Angela Merkelin ajan loppua

Saksalaiset kutsuvat Angela Merkeliä äidikseen, koska hän osaa budjetin pääluokkien loppusummat, kirjoittaa kautensa päättävä Eurooppa-kirjeenvaihtaja Sampo Vaarakallio.

Saksan politiikka
Angela Merkel
Clemens Bilan / EPA

Tunne. Sitä pidetään harvemmin saksalaista politiikkaa määrittävänä tekijänä.

Yleistys pitää hyvin kutinsa. Intohimottomuus ja tunnekylmyys saksalaisessa politiikassa on varmasti pitkälti maan historian perua.

Käytännönläheiset, tehokkaat ja mitattavat perustelut ovat turvallisempia kuin hurmos ja tunteiden kuohu.

Yhdessä voi huumaantua oikeastaan vain jalkapallon äärellä.

*Olen seurannut reilun vuoden Saksan poliittista elämää *lähietäisyydeltä, eikä oma ennakkokäsitykseni ole muuttunut. Politiikka on numeroita ja prosentteja.

Liittokansleri Angela Merkel ei säteile empatiaa, mutta saksalaiset kutsuvat häntä äidikseen, koska hän osaa taatusti budjetin pääluokkien loppusummat sentilleen.

Merkelistä on muutamia tallenteita, joissa hän yrittää olla spontaanin leikittelevä. Näitä katsellessa tulee vaivaantunut olo.

Enää Merkel ei yritäkään viestiä mitään tunnetasolla. Asia kantaa – sen minkä kantaa.

** Katsoin Saksan demarien Bonnin puoluekokousta** televisiosta. Siellä yli 600 puoluekokousedustajan piti siunata puoluejohdon päätös aloittaa hallitusneuvottelut Merkelin kristillisdemokraattien kanssa. Palopuheita pidettiin.

Aikaan ei pidä viitata, jos elää etupäässä menneessä.

Kokoussalin seinä demaripuhujien selän takana vaati: ”Uusi aika tarvitsee uutta politiikkaa”. Minut halvaannutti sloganin mitättömyys.

Uusi on adjektiivina torso, jos koko rakennelma huokuu autoritaarista ja hierarkkista vanhakantaisuutta.

Aikaan ei pidä viitata, jos elää etupäässä menneessä. Demarit tahtovat muistella menneitä saavutuksia ja teemat tuppaavat olemaan edelleen siitä työn maailmasta, jossa työläisten etuja on onnistuneesti ajettu ja puolustettu.

Työsuhteet ovat nyt epätyypillisiä, työt pätkiä ja demarien asema katkolla.

Iskulauseen pitäisi pysäyttää kännykän ruutua skrollaava peukalo. Muutoin peukalo kääntyy alaspäin.

Näiden samojen elämän ja kuoleman kysymysten äärellä ovat Euroopassa kaikki perinteiset keskusta-oikeistolaiset tai keskusta-vasemmistolaiset puolueet.

Perinteisten puolueiden epätoivo johtuu koko poliittisen kentän muutoksesta.

Viime syksyn vaalit mursivat valta-akselit ja sirpaloivat puoluekentän myös Saksassa. Sekä kristillisdemokraatit että SPD menettivät miljoonia äänestäjiä.

Tässä näkyy hyvin se, mitä tunne voi saada aikaan politiikassa. Nimittäin turvattomuuden tunne.

Turvattomuutta tuntevalle eivät pelkät numerot enää riitä.

Saksassa moni kokee, että elämän perusvarmuus on vaihtunut epävarmuuteen, vakaus visiottomuuteen. Työt ovat kadonneet tai tyystin muuttuneet.

Poliittiset johtajat eivät ole osanneet selittää sitä, mihin muutokset johtavat. Turvattomuutta tuntevalle eivät pelkät numerot enää riitä.

Siksi kristillisdemokraateista ja demareista vuotaa pettyneitä peruskannattajia, ei pelkästään vähän koulutettuja tai syrjäytyneitä, vaan aivan tavallista keskiluokkaa.

Moni löysi poliittisen kodin oikeistopopulistisesta ja osin äärioikeistolaisesta Vaihtoehto Saksalle -puolueesta (AfD).

Angela Merkelin näkökulmasta tämä hajoaminen saattoi alkaa jo kolmisen vuotta sitten, vuonna 2015. Silloin nähtiin hänen uransa kulminaatiopiste.

Kun kukaan muu ei huolinut Saksan rajoilla odottavia ihmisiä, Merkel koki, että hänen on tultava hätiin: hän vilautti inhimillistä puoltaan ja avasi sylinsä. Saksa otti vastaan satoja tuhansia siirtolaisia.

Paradoksaalista on, että viime syksynä Merkel koki vaalitappion paljolti juuri tämän tunteiden näyttämisen vuoksi.

Tappio voi johtua siitä, että myös populistipuolueet ottivat kielteiset tunteet voimakkaasti käyttöönsä. AfD liitti pakolaiset islamin kautta terrorismin uhkaan. Ääriryhmissä tämä ajatus lietsottiin edelleen vihaksi.

Tänä vuonna populismin paine nosti maahanmuuton yhdeksi keskeiseksi kiistakysymykseksi kuukausien mittaisiksi venyneissä hallitustunnusteluissa.

Ratkaisu oli hyvin saksalainen. Maahan otetaan tästä lähin korkeintaan 200 000 tulijaa vuodessa, ja perheenyhdistämisen kautta Saksaan saapuu korkeintaan tuhat ihmistä kuukaudessa.

Ihmiskohtalot ja inhimillisyys saivat kuin saivatkin symboleikseen kaksi lukua. Merkel on nyt pitänyt tunteet visusti piilossa.

Angela Merkel on hallinnut Saksaa jo yli 12 vuotta.

Hän on osa tarinaa toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta, kahdesta Saksasta ja niiden yhdistymisestä, kylmästä sodasta ja sen päättymisestä sekä loputtomasta uskosta taloudelliseen kasvuun.

Ratkaisevalla hetkellä, viime syksyn vaaleissa, Merkelin tarina ei enää riittänyt. Kannatus putosi. Kansa näytti kyllästyneen Merkeliin.

Hallituksen muodostaminen on ollut yhtä sotkua, ja samalla myös Merkelin auktoriteetti on kadonnut.

Merkelin sukupolvi aktivoitui poliittisesti aikana, jolloin rahaa oli ja muurit murtuivat. Nyt vallan odotushuoneessa on tyystin toisenlainen sukupolvi.

Tämä sukupolvi ei ajattele Saksaa enää jaon kautta, vaan yhtenä kokonaisuutena.

Se aloitti uransa poliittisesti yhdistyneessä Saksassa. Tämä sukupolvi ei ajattele Saksaa enää jaon kautta, vaan yhtenä kokonaisuutena. Sillä on iso merkitys.

Toisaalta talous näyttäytyy tälle sukupolvelle työn murroksen ja hämärän tulevaisuuden maailmana. Heidän keskeinen sukupolvikokemuksensa on, että he ovat köyhempiä kuin vanhempansa.

Elämää leimaa irrallisuus ja epävarmuuden tunne. Tälle sukupolvelle puolueet ovat tunkkainen tuulahdus menneestä – sulkeutuneita ja harmaantuneita rakenteita.

Puolueiden sisäpiirit valitsevat kärkiehdokkaat, laativat agendat ja piirtävät askelmerkit.

Siihen on vaikea liittää positiivisia tunteita.

Palataan Saksan demarien puoluekokoukseen. Se oli malliesimerkki vanhasta tavasta tehdä politiikkaa. Nuorten ja muiden vastarannan kiiskien tehtävä oli korottaa kokouksessa ääntä ja luoda illuusio vapaasta keskustelusta.

Heidän piti sanoittaa kentän kiukku, koska iso osa kannattajista haluaa, että SPD menee oppositioon.

Puheiden tehtävä oli purkaa patoutunutta painetta.

Tässä kohdin niin demareiden, kristillisdemokraattien kuin minkä tahansa puolueen kannattaa miettiä asiaa toisen kerran.

Juuri sisäinen paine on vuoropuhelun lähde, ideologian kirkastamisen paikka.

Sukupolvien välistä konfliktia on turha pelätä. Sen aikaansaamat tunteet on päästettävä valloilleen, se auttaa ymmärtämään toista.