Kerttu Vuolab poltti 13-vuotiaana suomenkieliset päiväkirjansa ja alkoi kirjoittaa pohjoissaameksi – nyt palkittu kirjailija avaa saamelaista kulttuuria lapsuuden kokemustensa kautta

Vuolab ryhtyi kirjoittamaan pohjoissaameksi, jotta kiusaajat eivät enää pääsisi lukemaan hänen kirjoituksiaan. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy: omalla äidinkielellä löytyivät sanat vaikeisiinkin tunteisiin.

Saamenkielinen kirjallisuus
Kerttu Vuolab
Saamelaiskirjailjia Kerttu Vuolab on kirjoittanut yli 50 vuotta.Elin Margrethe Wersland

Suomen pohjoisimmalla rajalla, Tenojokilaaksossa kasvanut kirjailija Kerttu Vuolab oli 7-vuotias joutuessaan ensimmäistä kertaa lähtemään kotoaan. Koulumatka ei ollut pitkä, mutta koska Tenojokivarressa ei siihen aikaan vielä ollut teitä, täytyi Vuolabin asua koulun asuntolassa.

Eräänä kesänä, Vuolabin ollessa 13-vuotias, hänen pikkusiskonsa hukkui. Samaisena syksynä tuli lähtö yli 160 kilometrin päähän Ivaloon kouluun.

– Siellä tulin nähdyksi itkiessäni suruani. Siitä ilkeimmät alkoivat minua koulussa ja asuntolassa kovasti kiusaamaan.

Vuolab piiloutui päivittäin vessaan lukkojen taa saadakseen olla kiusaajiltaan rauhassa. Siellä hän itselleen ajankuluksi ja lohdutukseksi alkoi lukea kirjoja, ja ryhtyi hiljalleen myös kirjoitella ja piirrellä ajatuksiaan paperille.

– Silloin sain rauhassa murehtia ja kaivata siskovainaatani.

Ikävä ja suru oli suunnaton.

– Tiesin, etten koskaan enää voi kertoa hänelle mitään. Siksi aloin kuvitella, että kirjoitan hänelle kirjeitä. Kirjoituksissa kerroin, mitä minulle oli uudessa koulussa tapahtunut.

Poltti päiväkirjansa

Aluksi Kerttu kirjoitti päiväkirjaansa kirjeitä ja runoja. Pikkuhiljaa hän ryhtyi kirjoittamaan myös pitempiä kertomuksia. Erään ikävän tapauksen vuoksi hän kuitenkin päätyi tuhoamaan päiväkirjansa.

– Kun olin asuntolassa kirjoittamassa ajatuksiani päiväkirjaani, niin eräs katala nappasi sen kädestäni ja alkoi lukea kirjoituksiani ääneen kaikkien kuullen.

Tapauksen jälkeen kiusaaminen yltyi ja Vuolab poltti kaikki päiväkirjansa.

Itsekseen ajattelija, piilossa murehtija

Nyt hän tietää, ettei koskaan olisi julkaissut päiväkirjojaan, ei silloin eikä nyt.

– On kauheaa menettää oma sisko onnettomuudessa.

Kävi kuitenkin niin, että siskon hukkumisen vuoksi Vuolab alkoi kirjoittaa. Hän vetäyti omiin oloihinsa ja alkoi yksikseen asioitaan pohdiskella ja itsekseen kirjoitella.

– Toiset eivät tienneet, mitä minulle oli tapahtunut, enkä minä vieraille ihmisille voinut kertoa perheemme suuresta surusta, kun siihen minulla ei silloin vielä ollut edes sanoja.

Ei suostunut hylkäämään äidinkieltään

Nyt on kulunut yli 50 vuotta siitä, kun Vuolab piiloutui kirjoittamaan äidinkielellään, jotta kiusaajat eivät voisi lukea hänen kirjoituksiaan. Pohjoissaameksi hän kirjoitti myös siksi, koska löysi sillä parhaiten sanat raskaiden ja vaikeiden tunteiden käsittelemiseen.

Vuolab kertoo, että koulussa ei ollut lupaa puhua saamea.

– Ivalossa meidän pakotettiin hylkäämään saamen kieli. Onneksi eivät siinä onnistuneet, eivät ainakaan minun kohdallani, Vuolab naurahtaa.

Kerttu Vuolab, Golbma skihpáračča
Kerttu Vuolab julkaisi Golbma skihpáračča eli Kolme kaverusta -kirjan siskonsa muistoksi. Kirja kertoo lähimmäisen menettämisestä ja murheesta.Elin Margrethe Wersland

Kerttu Vuolab julkaisi siskonsa muistoksi vuonna 1979 pohjoissaamenkielisen kirjan Golbma skihpáračča eli Kolme kaverusta. Kirjaan hän on kirjoittanut runoja, tehnyt niihin nuotit ja askarrellut niihin myös kuvat. Vuolab arvelee, että hänestä ei välttämättä olisi tullut kirjailijaa, jos ei olisi tehnyt Kolme kaverusta -kirjaa.

– Ne kaverukset olivat ne, jotka ohjasivat minut työskentelemään taiteen parissa.

Kirjan tarinan voi lukea runomuodossa, mutta sen voi myös joikata ja laulaa, ja lisäksi voi vaikka lasten kanssa yhdessä katsella kuvia.

Tenojoki yhdistää

Tenojokirannassa Kerttu Vuolabin talon pihalla olevat ajoneuvot kertovat kodin arjesta, kalastuksesta ja metsästyksestä. Moottoripyörät odottavat vaaraan lähtöä ja veneet taas ovat valkamassa valmiina kalanpyyntiin. Vavat nojaavat leveää ortta vasten talon seinustalla.

Valtion rajat eivät ole meidän rajojamme. Ne ovat keksintöjä, joilla ulkopuoliset ihmiset pyrkivät rajoittamaan ja kaventamaan meidän elämäämme.

Kerttu Vuolab, saamelaiskirjailija.

Tällä alueella ovat kirjailijan suvut aina eläneet ja saaneet elantonsa poronhoidosta, metsästyksestä, lohenpyynnistä ja karjanhoidosta jo entisajoista lähtien. Tenojoki erottaa Suomen Norjasta. Saamelaisia joki sen sijaan on aina yhdistänyt.

Vuolabilla on sukulaisia molemmin puolin Tenojokea. Alueella ihmiset ovat aina puhuneet erityisen rikasta saamen kieltä.

– Molemmin puolin rajaa ihmiset puhuvat saamea, ja muutenkin Teno sitoo meidät voimakkaasti yhteen.

Vuovdaguoikka gáttis
Kerttu Vuolab asuu Ylä-Tenolla. Samalla alueella ovat hänen sukunsa ovat aina eläneet.Elin Margrethe Wersland

Aikoinaan Tenoa pitkin kulki talvisin jäätie. Vuolab kertoo, että jokilaakson asukkaat kulkivat jäätä pitkin kävellen, hiihtäen tai hevosilla ajaen, ja kylästelivät toistensa luona molemmin puolin Tenoa. Vuolab tietää, että yhä nykyäänkin nuoret menevät naimisiin Tenojoen molemmin puolin, yli valtion rajojen.

– Valtion rajat eivät ole meidän rajojamme, ne ovat keksintöjä, joilla ulkopuoliset ihmiset pyrkivät rajoittamaan ja kaventamaan meidän elämäämme.

Äidin hoitaminen etusijalla

Kirjailija jätti kotilaaksonsa 25 vuodeksi ja asui sekä etelässä että pohjoisessa niin Suomessa, Norjassa kuin Ruotsissakin. Niihin aikoihin hän reissasi kauempanakin maailmalla työmatkojensa vuoksi. Lopulta hän kuitenkin halusi palata sinne, missä oma äidinkieli kuuluu päivittäin, jotta voi kuulla, kääntää ja kirjoittaa oikeaa elävää kieltä.

Vuolab kertoo tarvitsevansa kirjoittaessaan paljon aikaa ajatteluun ja työskentelyyn.

– Ja nyt tarvitsen vielä enemmän aikaa, koska hoidan kotona niin tärkeää ihmistä, kuin omaa ainoaa äitiäni.

Vuolabin äiti on jo yli 93-vuotias. Äidin hoitaminen vaatii häneltä aikaa 24 tuntia vuorokaudessa ja seitsemän päivää viikossa.

– Tähän asti olen hoitanut äitiäni 21 vuotta, ja olen hänen kanssaan keskustellut joka päivä. Olen kysellyt häneltä niitä näitä ja kuullut Ylä-Tenon alueen tapahtumia, tarinoita ja kertomuksia. Meidän keskusteluista olen paljon kirjoittanut tarinaksi Bárbmoáirras-kirjaan (su. Valon airut).

Tutut paikat ja tarinat tekstien lähteenä

Kerttu Vuolab kirjoittaa tutuista paikoista ja käyttää lähteenä tarinoita, joita on itse lapsena kuullut. Bárbmoáirras-kirjaa kirjoittaessaan hän otti käyttöön lähialueen paikannimiä. Esimerkiksi kirjan päähenkilön nimi on Sáriggá.

– Levajoen ja Ikkájoen välissä Norjan puolella on tunturiylänkö, jonka nimi on Sáraskáidi. Sárá oli Sáráhkkán, synnytyksen jumalattaren tytär. Sárá puolestaan oli sään varjelija ja tekijä, Vuolab taustoittaa Sáriggán nimeä.

Ylä-Tenolta Utsjoelle päin tultaessa tullaan Pahtavaaraan, mikä on Levajokisuun kohdalla. Sitä paikkaa Vuolabin mukaan entisajan ihmiset pitivät pyhänä, koska siellä Sárá, säänjakaja, vielä nykyäänkin jakaa sään mantereen ja rannikon sääksi. Pahtavaarasta länteen katsottaessa näkyy Sárán kulkuväylä, joka menee Keinokaisan ja Rastigaisan välistä.

– Siellä ovat meidän alueemme korkeimmat vaarat, joiden välissä lähes aina tuulee.

Tenojoen rannassa asui kirjailijan lapsuudessa tarinamestareita joka talossa. Saamelainen suullinen kertomaperinne kuului silloin ihmisten jokapäiväiseen elämään.

– Jokirannan ihmiset olivat niin taitavia tarinankertojia, että meillä lapsilla oli tapana unohtua kuuntelemaan heidän seikkailujaan. Meidän alueella ihmiset kuuluivat usein myös toistelevan hokemia, kun leikittivät lapsia.

Sitä perinnettä Vuolab piti niin äärettömän arvokkaana, että halusi tehdä lapsille hokemista kuvakirjan: Ánde ja Risten jagi fárus (Anten ja Kristiinan vuosi).

Kuuli lapsena tarinoita isoisältään

Kirjailijan isoisä jäi orvoksi kaksivuotiaana äitinsä kuoltua ja oli sen jälkeen kolme vuotta vieraiden ihmisten hoivissa. Viiden vanhana hän pääsi isänsä luo tunturiin poroja hoitamaan. Jotkut olivat kuuleman mukaan alkaneet narrata Vuolabin isoisoisää, Hánssa-Ándarasta, joka oli Vuolabin isoisän, Ándaras-Hánsan, isä.

– Ihmiset sanoivat, että mies oli hylännyt oman lapsensa. Sitä hän ei kestänyt kuulla, ja kiirehti hakemaan Pikku-Hánsan luokseen tunturiin.

Viisivuotiaalla lapsella ovat aistit ja muisti paljon tehokkaammat, kuin aikuisella. Pikkupoika kyseli vaarassa joka hyönteisestä ja tähdestä, minkä näki. Siksi hän oppi hyvin tuntemaan kasveja, eläimiä ja koko luonnon kirjon tähtitaivaaseen saakka.

Yöllä poroja paimentaessaan Hánsa oppi tietämään ajan tunturissa ilman kelloa. Vuolabin isoisä kertoi, että sen näkee Seulasten tähtikuviosta, joka yön aikana siirtyy taivaan itäpuolelta aamuksi lännen puolelle. Entisaikaan saamelaiset pitivät tähtitaivasta sekä karttana että kompassina, Vuolab tietää.

– Sellaiselta isoisältä minä lapsena pyysin kuulla tarinoita, Vuolab sanoo.

Samanlaisena tiedonjanoisena lapsena hän kulki isoisänsä, isoäitinsä ja vanhempiensa perässä. Hän halusi tietää joka kukan ja linnun nimen, ja yhtenään kyseli kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Tunnustuksia saanut kirjallisuus

Kerttu Vuolab on kirjoittanut pohjoissaameksi kirjat Golbma skihpáračča (1979), Ánde ja Risten jagi fárus (1990), Čeppári čáráhus (1994), Čomisteaddjit (2005) ja Bárbmoáirras (2008). Bárbmoáirras-kirja oli vuonna 2011 ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Samaisella kirjalla Vuolab sai pohjoismaisen saamen kielen Gollegiella-palkinnon vuonna 2014.

Vuonna 2017 Kerttu Vuolabin Bárbmoáirras-kirjan suomenkieliselle käännökselle _Valon airut _myönnettiin Lappi-kirjallisuuspalkinto, joka on Lapin kirjastojen yhdessä jakama palkinto ansioituneelle Lappi-aiheiselle kotimaiselle, suomenkieliselle teokselle. Kirjan on kääntänyt Riitta Taipale.

Kirjailija Kerttu Vuolabin teos Valon airut sai ensimmäisen Lappi-kirjallispalkinnon.
Kirjailija Kerttu Vuolabin teos Valon airut sai ensimmäisen Lappi-kirjallispalkinnon.Raimo Torikka / Yle

Saamelaismuusikko Mari Boine on myös julkaissut useita lauluja Vuolabin kirjoittamista runoista. Lisäksi kirjailija on myös kääntänyt saamen kielelle kaunokirjallisuutta, sekä runoja että kirjoja.

Lähes kaikki saamenkieliset kirjat loppuunmyyty

– Minun tietoni mukaan lähes kaikki kirjani on myyty. En tiedä voiko niitä enää ostaakaan, mutta lainaksi niitä kuitenkin saa kirjastosta, Vuolab lohduttaa.

Saamen kielen kirjallinen osaaminen jäi asuntolasukupolvella heikoksi. Vaikka he olisivatkin opiskelleen saamen kieltä koulussa, 70-luvun lopulla muuttunut kirjoitusasu on voinut jäädä oppimatta. Monet ovatkin kertoneet Vuolabille, että he ovat aikuisina kuunnelleet äänikirjoja Vuolabin tuotannosta ja samalla seuranneet kirjoitettua tekstiä.

– Siten ihmiset ovat kuulemma harjoitelleet lukemaan saamen kieltä. Saamen kielen tilanne on yhä huono ja todella hauras, kun emme ole paljon oppineet lukemaan omalla äidinkielellämme, Kerttu Vuolab toteaa.

Kirjoittajat: Anna Anita Guttorm ja Elin Margrethe Wersland