Virolainen folkloristi: ”Mitä muuta virolaiset olisivat voineet kuin laulaa?”

Kun Marju Kõivupuu kirjoitti kirjan Viron pyhimmistä paikoista, hän ei epäröinyt sisällyttää siihen Tallinnan laululavaa.

Viro 100 -juhlavuosi
Kuoronjohtaja selin ja kädet levällään laulavien miesten edessä.
Anniina Wallius / Yle

Viron juhlavuosi 2018 alkoi kiistalla: yleisradioyhtiö ERR oli jättänyt kansallislaulun pois vuodenvaihteen tv-ohjelmasta. Hymni, joka Virossa oli neuvostoaikana ehdottomasti kielletty, oli esitetty joka uutenavuonna sen jälkeen, kun Viro sai itsenäisyytensä takaisin vuonna 1991.

"Onko tämä huono enne?" huolestui ERR:n hallintoneuvostoa johtava professori Rein Veidemann. Lehdissä ja sosiaalisessa mediassa kuohui tai ainakin puhistiin, eikä asia mennyt huomautuksitta myöskään parlamentissa, riigikogussa.

Presidentti Kersti Kaljulaid pyysi kansallislaulun puuttumisen aiheuttamaa mielipahaa anteeksi, vaikka päätös ei ollut hänen.

Helmikuussa kansallislaulu nousi uudelleen keskustelunaiheeksi, kun hallitus päätti tarttua oikeistopopulistisen oppositiopuolueen EKRE:n ehdotukseen ja säätää kansallislaulusta lain. Vain kulttuuriministeriö katsoi, ettei kansallistunteiden ilmaisemiseen pidä määrätä lailla.

Pohjoismaisittain laki, joka käskee kuuntelemaan kansallislaulua seisten ja ilman päähinettä, tuntuu oudolta. EU:n itä- ja etelälaidalla kansallislaululait ovat tavallisia.

Viron kansallislaulun ensimmäinen säkeistö; taustana Viron lippu.
Anniina Wallius / Yle

Viro ja Suomi ottivat 1800-luvun puolivälin kansallisen heräämisen innoittamina hymniksi saman sävellyksen. Sen oli tehnyt suomalaistunut saksalainen Fredrik Pacius. Sanoituksissakin on sama ajatus: Myös viroksi lauletaan (siirryt toiseen palveluun) kauniista ja rakkaasta isänmaasta, jolle ei ole vertaa koko suuressa maailmassa. Sanat kirjoitti kansallisen herätyksen isä, opettaja, lehtimies ja runoilija Johann Voldemar Jannsen.

Kieli kuin uskonto?

Kuluvan vuoden aloittanut laulu ei ole virolaisille vähäinen sekään. Eestlane olen ja eestlaseks jään (siirryt toiseen palveluun) – suomennos ei liene tarpeen – on yksi 1980-luvun "laulavan vallankumouksen" keskeisistä lauluista.

Sitä lauletaan edelleen paljon. Myös nuoret laulavat sitä. Mutta mitä on kansallistunne nuorille, jotka eivät ole eläneet vieraan vallan alaisina? Mitä he tarkoittavat laulaessaan olevansa virolainen nyt ja aina?

Virolaisuuden tutkijoilla on varsin yksimielinen vastaus: virolaisuus on sidoksissa ennen kaikkea kieleen. Kieli on heidän identiteettinsä ydin.

– Me emme ole kovin kristillisiä. Siksi ehkä sanommekin viron kielestä, että se on meidän uskontomme, vastaa folkloristiikan vanhempi yliopistonlehtori Marju Kõivupuu Tallinnan yliopistosta.

Viron kielestä viimeisteltiin sanastoa ja kielioppia kehittämällä korkeakieli myös sivistyneistön käyttöön 1900-luvun alussa, mutta kansankielenä se on ikiaikainen. Kansan geeniperimä on yleisurooppalainen, mutta kieli on yhä suomalais-ugrilainen.

– Joskus minusta tuntuu, että kieliopin vaikeuksien opettaminen on kuin rituaali. Ehkä sillä tavoin otetaan jäseneksi uskonlahkoon, jota kutsutaan virolaisuudeksi, Marju Kõivupuu sanoo.

Sinisessä on symboliikkaa

Suomessa kansalliset tunnukset ovat päätyneet pitkälti sellaisten ääriryhmien näkyvään käyttöön, joiden tavoitteita ja tapoja suurin osa kansasta ei tunne omikseen. Virossa sinimustavalkean lipun liehuttaminen ja ruiskukka rintapielessä ovat edelleen yhteisiä tunnuksia.

– Kun minua pyydettiin kirjoittamaan lastenlehteen Viron satavuotispäivästä, kirjoitin, että meidän neljästä vuodenajastamme kesä on ilman muuta ruiskukansininen, laulujuhlien ja yhteen tulemisen värinen, Kõivupuu sanoo.

Viiden vuoden välein järjestettävät laulu- ja tanssijuhlat ovat yhtenäiskulttuuri-ilmiö, jonka suuruutta ja merkitystä suomalaisen voi olla vaikea käsittää – ja ihmettelevät sitä välillä virolaiset itsekin.

– Me mustaa huumoria viljelevät virolaiset sanomme, että Laululavan aukio on ainoa paikka, jonne me kaikki mahdumme riitelemättä. Yleensä siellä, missä on kaksi virolaista, on kaksi mielipidettä, Kõivupuu virnistää.

_Viimeksi, vuonna 2014,
juhlille osallistui _

yli 33 000 kuorolaulajaa,
miltei 1 800 soittajaa,
yli 10 000 kansantanssijaa.
Lippuja myytiin 153 000.

Virossa on alle 900 000 vironkielistä asukasta

Niin ikään viiden vuoden välein järjestetään myös nuorten tanssi- ja laulujuhlat. Viimeksi sellaiset olivat viime kesänä.

Mustavalkoinen valokuva laulajista lavalla ja kuoronjohtajasta korkealla korokkeella.
Nämä Tallinnan laulujuhlat vuonna 1928 olivat ensimmäiset, jotka järjestettiin nykyisellä paikalla. Vuonna 1960 sinne valmistui uusi laululava, joka on yhä käytössä.Viron kansalliskirjasto

Laina on muuttunut omaksi

Paikallisten laulukuorojen ja laulujuhlien siemenet ovat peräisin Baltian saksalaisilta asukkailta, mutta kun virolaisten ensimmäiset yhteiset laulujuhlat järjestettiin Tartossa vuonna 1869, niistä oli jo tulossa kansallisen kulttuurin kulmakivi, Marju Kõivupuu sanoo.

– Kulttuuriteoreettisesti juhlat olkoot baltiansaksalaista alkuperää, mutta sukupolvi sukupolvelta niistä on tullut omat. Meidän kulttuurissamme on väkisinkin paljon lainoja. Työstämällä niistä on tullut ikiomia.

YK:n kulttuurijärjestö Unesco otti 15 vuotta sitten Viron, Latvian ja Liettuan laulujuhlat maailmanperintöluetteloonsa.

– Laulaminen on virolaisille hyvin olennainen tapa ilmaista itseään. Olen joskus tuumaillut, että virolainen on tyytyväinen, kunhan hän saa sinimustavalkeansa, saa laulaa ja tanssia ja voi hoitaa asioitaan viroksi.

Tämän päivän virolainen – myös hän itse – tosin olisi jossakin määrin toisenlainen, ellei neuvostoaikaa olisi ollut, Kõivupuu arvioi.

– Poliittinen murros ja 50 vuotta neuvostoaikaa ovat epäilemättä jättäneet meihin kaikkiin jonkinlaiset jäljet. Kansallisvaltiotakaan ei enää ole samalla tavoin kuin ennen toista maailmansotaa, jolloin asukkaista melkein 90 prosenttia oli virolaisia.

Laululava ei ole mikä tahansa näyttämö

Laatiessaan kirjaa Viron pyhimmistä paikoista Kõivupuulle oli ilmi selvää, että ensimmäiseksi tulee Kaalin meteoriittikraatteri Saarenmaalla ja viimeiseksi Laululava Tallinnan Piritassa.

– Pyhyys tietysti tarkoittaa jokaisella eri asiaa. Mutta Laululavan erityisyyttä korostaa se, että Viron yhteiskunnassa keskustellaan siitä, millaisia tapahtumia siellä sopii järjestää. Se ei siis ole mikä tahansa festivaalipaikka.

Geopoliittisesti ahtaaseen kolkkaan osuneelle pienelle kansalle laulaminen on tapa ilmaista poliittisia näkemyksiään itselleen ja maailmalle. Mitä muita keinoja virolaisilla olisi ollut, Kõivupuu kysyy.

– Sellaisellakin ajatukselle olemme leikitelleet, että jos jokaiseen sotapesäkkeeseen lähetettäisiin virolainen kuoro, syntyisikö siitä maailmanrauha!

Uhmakkaat nuoret häädettiin pakolla

Venäläis- ja neuvostoaikana laulujuhlat antoivat tilaisuuden kansallistunteiden ilmaisemiselle edes kautta rantain – ja myös uhmaan. Koska kansallishymniä ei saanut laulaa, sen asemaan kohosi Lydia Koidulan runoon sävelletty Mu isamaa on minu arm (siirryt toiseen palveluun), "isänmaani on rakkaani".

Kun laulujuhlat ensi vuonna täyttävät 150 vuotta, juhlien nimi – Mu arm – on versioitu juuri tuosta runosta, jonka Aleksander Kunileid sävelsi lauluksi ensimmäisille yleisvirolaisille laulujuhlille. Nykyisin lauletaan Gustav Ernesaksin sävellystä neuvostoajan alusta.

Arm-sana tarkoittaa myös arpea, Marju Kõivupuu huomauttaa. Onko juhlavuoden laulujuhlien nimessä tarkoituksella sellaistakin symboliikkaa? Kõivupuu miettii, ennen kuin vastaa, että ehkä hän katselee nimeä liiaksi tutkijan näkökulmasta.

Neuvostoajalla hänkin oli laulava ja tanssiva lapsi.

– Kasvoin aikuiseksi Brežnevin ajalla. Kerran, kun laulujuhlat olivat virallisesti ohi, aloimme laulaa viranomaisten kieltämiä lauluja, Kõivupuu muistelee.

Nuoria ei saatu Laululavalta pois kuin kutsumalla paikalle palokunta vesiletkuineen.

– Laululava oli pestävä nuorista puhtaaksi! Juoksimme karkuun kengät kädessä ja vaatteet märkinä. Voi olla, että tämä on juuri se laulujuhlamuisto, jota kerron vielä vanhuksenakin.

Laulukuoroissa solmitaan parisuhteita

Provosointi maistui neuvostoajan nuorista makealta, mutta miten on nyt? Laululavalle riittää yhä enemmän tulijoita kuin sinne mahtuu. Mikä sinne vetää tämän päivän nuoria?

– He eivät tietenkään voi tietää, miltä tuntuu, kun jotkin laulut tai väriyhdistelmät on kielletty, mutta ehkä heitäkin houkuttelee oma kulttuuri. Minne tahansa virolaisia muuttaakin, Brysseliin tai muualle, niin heti siellä perustetaan laulukuoro ja tanssiryhmä.

Marju Kõivupuu
Marju KõivupuuAnniina Wallius / Yle

Kõivupuu ei osaa sanoa, miksi laulaminen on virolaisille niin luonteenomaista. Ellei kyse ole suorastaan geeneistä, niin ehkä arvoista?

Virolaisen käsityksen mukaan laulukuorossa tai tanssiryhmässä solmittu parisuhde on pysyvin. Kõivupuukin tuntee perheitä, joissa useat sukupolvet ovat löytäneet puolison juuri näin.

– Ehkä jäämme historiaan maailman laulavimpana kansana. Ehkä lakkaamme kirjoittamasta omalla kielellämme, mutta laulu jatkuu…

Niin sanoessaan Kõivupuu ei vain laske leikkiä, vaan on myös oikeasti huolissaan nuorten virolaisten innosta korvata äidinkieli englannilla. Ehkä he pyrkivät näyttämään osaamistaan tai jopa pitävät viroa merkkinä jälkineuvostolaisuudesta ja häpeävät sitä, Kõivupuu arvelee.

Jos virolaiset eivät halua käyttää äidinkieltään yliopisto-opinnoissa tai virallisissa yhteyksissä, pienen kielen painoarvo katoaa ja siitä tulee taas kyökkikieli, kuten ennen 1900-lukua, Kõivupuu sanoo. Silloin laulujuhlatkaan eivät olisi virolaisuutta, vaan virolaisuuden esittämistä.

Tekijä X

Marju Kõivupuu ei aikonut mennä tanssijuhlien katsomoon, kun hänen omat esiintymisensä olivat ohi. Hän ajatteli, että katsojana tunne olisi yhdentekevä.

– Mutta kun vanhin poikani tanssi, istuin eturivissä ja itkin. Silloin kerta kaikkiaan tajusin, että kun lapset ottavat jonkin asian meiltä omakseen, se merkitsee jatkuvuutta.

Ehkä he tekevät jotakin toisin, ja ehkä se merkitsee heille jotakin muuta kuin aiemmille sukupolville, mutta jäljellä on yhä jokin salaperäinen ydin, tekijä X, jota ei osaa pukea sanoiksi, Kõivupuu sanoo.

Hänellä on esimerkkejä siitä, ettei juhlia haluta mistään hinnasta jättää väliin, ei edes avajaiskulkuetta. Se marssii Tallinnan keskustasta Laululavalle.

– Yhtenä vuonna satoi kaatamalla, ja kulkue päätettiin perua. Ihmiset marssivat silti. Kuivasin tuttavien kansallispukuja kotona silitysraudalla niin, että olin kuin höyrysaunassa. Toisena vuonna sade teki tanssikentästä mutavelliä. Silloinkaan nuoret eivät suostuneet perumiseen, vaan etsivät itse muita paikkoja.

Hymyileviä kansallispukuisia tyttöjä, joilla on käsissään kukkia.
Aurinko hellitteli kesällä 2014 niin laulu- ja tanssijuhlien kulkueeseen kuin itse juhliin osallistuneita.Anniina Wallius / Yle

Laululava ei kuitenkaan ole kumia, kuten Kõivupuu sanoo. Se ei veny, eivätkä kaikki halukkaat mahdu lavalle. Kaikilla ei myöskään riitä taitoja yhteiseen ohjelmaan, jota kuorot ja tanssiryhmät harjoittelevat tahoillaan ennen yhteistä esiintymistä.

Eikö se ole omiaan luomaan jakolinjoja juuri silloin, kun yhtenäisyys on muutoin ylimmillään? Kõivupuu myöntää, että juhlien alla on keskusteltu välillä kiivaastikin siitä, onko ohjelma liian elitistinen ja laulut ja tanssit monille liian vaikeita.

– Olin neuvonantajana viime kesän nuorten juhlilla. Olin sillä kannalla, että niille, jotka eivät pääse laulamaan tai tanssimaan, pitää keksiä muuta tekemistä, lehtisten jakamista tai mitä tahansa. Kenellekään mukaan haluavalle ei pidä tulla sellaista tunnetta, että hänet on sysätty sivuun.

Laulaen yli kielirajan

Suuri joukko Viron asukkaista jää kuitenkin syrjään. Noin 30 prosenttia on venäjänkielisiä. Laulujuhlat ovat täysin vironkieliset.

–Siitä on puhuttu. Minun mielestäni sitä ei voi muuttaa poliittisella määräyksellä. Pitää odottaa ja katsoa, tuleeko sille joskus oikea aika, Kõivupuu sanoo.

Hänen oma kokemuksensa poikansa koulusta on, että laulaminen on parasta viron opetusta venäjänkielisille oppilaille. Viime kesänä oli paljon venäjänkielisten koulujen kuoroja esiintymässä viroksi, hän kertoo.

– Se oli todella hienoa. Jos haluamme tulla toimeen toisen kulttuurin kanssa, meidän pitää ystävystyä, ja siihen on tietenkin järkevää pyrkiä tavalla, josta on iloa molemmille. Pluskvamperfektillä tai viron muulla kieliopilla ei ole siinä tilanteessa väliä.

Lue myös:
Historioitsija Enn Tarvel: "Viron itsenäisyys oli ihme"

Miksi Viro juhlii itsenäistymistä melkein kolme vuotta?

Myöhemmin tällä viikolla:
to: Historioitsija Andres Adamson:
"Viro oli Suomea taloudellisesti vahvempi"
pe: Kirjallisuustutkija Sirje Olesk:
"Saksalaisviha oli keskeinen virolaisten identiteetissä"
la: Suurlähettiläs Margus Laidre:
"Suomalaisten ja virolaisten nykysuhteista puuttuu syvyys"