Tuija Siltamäen kolumni: Seksuaalinen häirintä on yllätys vain, jos ei tajua, mitä seksuaalinen häirintä on

Seksuaalista häirintää on kaikkialla, eikä mikään ammattikunta tai ihmisryhmä ole sille immuuni, kirjoittaa Ylen kolumnisti Tuija Siltamäki.

#metoo
Tuija Siltamäki
Tuija SiltamäkiMatias Väänänen / Yle

Viime kuukausien #metoo-mylläämisessä on ollut paljon yllätyksiä.

On yllätytty ilmiön laajuudesta, kokemusten inhottavuudesta ja seksuaalihäirikköjen nimekkyydestä koti– ja ulkomailla.

Minusta yllättävintä on se, että vielä vuonna 2018 joillekin todella tulee yllätyksenä se, että seksuaalista häirintää on. Aina, kun samaan tilaan laitetaan enemmän kuin yksi ihminen, on mahdollista, että he ennen pitkää alkavat kohdella toisiaan huonosti.

Seksuaalista häirintää on kaikkialla, eikä mikään ihmisryhmä tai ammattikunta ole sille immuuni, vaikka kaikkihan tietävät, että seksuaalinen häirintä on väärin ja tuomittavaa. Kenties nyt onkin yllätytty myös siitä, ettei häirintä ole vain jotain mautonta lääpintää, joka tapahtuu rasvaisia vitsejä kertovien ja tasa-arvoasioista tietämättömien alaluokkien piirissä.

Seksuaaliselle häirinnälle on tyypillistä, että joku muu tietää aina häirittyä paremmin, mitä on tapahtunut.

Seksuaaliseen häirintään voi syyllistyä myös ihminen, joka osaa takeltelematta tavata sanan in-ter-sek-ti-o-naa-li-nen ja on työpaikan kahvihuoneessa sitä mieltä, että tää #metoo on kyllä tosi tärkee juttu.

Häirinnän laajuudesta yllättyminen muistuttaa vähän tilannetta, jossa vanhemmat eivät suostu uskomaan, että heidän rakas Jusu-Mariuksensa kiusaa koulussa muita lapsia, vaikka kaikille muille on täysin selvää, että Jusu on massiivinen urpo.

Asian kieltäminen ei tee Jususta yhtään parempaa tyyppiä, eikä seksuaalinen häirintä katoa, vaikka sitä ei sillä nimellä suostuisi kutsumaan.

Seksuaaliselle häirinnälle on tyypillistä, että joku muu tietää aina häirittyä paremmin, mitä on tapahtunut.

On toki turha kuvitella saavansa empatiaa tuntemattomilta ihmisiltä internetissä, mutta inhottavaa on se, kun häirityn kokemuksia vähättelevät myös ne, joiden tukeen pitäisi voida luottaa: perhe, ystävät, kollegat.

Vaikeaksi asian tekee se, ettei häiritsijä aina tajua häiritsevänsä eikä vähättelijä vähättelevänsä.

Osa ahdistelijoista on toki Harvey Weinsteinin kaltaisia ihmisporsaita, mutta sitten on myös niitä ihan tavallisia setiä, tätejä, tyttöjä, poikia ja muita, jotka luulevat olevansa hauskoja tai flirttailevansa, mutta käyttäytyvätkin oikeasti limaisesti ja ahdistelevasti.

Koska he eivät pohjimmiltaan ole sikoja vaan ihan mukavia tyyppejä, on heidän tekemisiään vaikea tuomita ja helppo vähätellä.

Ahdistelusta vaietaan myös typeristä ja pikkumaisista syistä. Ei haluta aiheuttaa kiusallista tilannetta tai pilata mukavaa iltaa.

Vähättelyä on se, kun kosteissa juhlissa ahdisteltua “lohdutetaan” muistuttamalla, että ahdistelija oli kuitenkin tosi kännissä. Eikä tarvitse olla töissä amerikkalaisessa elokuvateollisuudessa päästäkseen firman bileisiin, joissa kannattaa vähän varoa sitä tyyppiä. Ai miksi? Koska se on vähän semmonen.

Miksi me teemme näin?

Miksi häiritylle sanotaan älä välitä – eikä häiritsijälle että yritä nyt herranjumala olla käyttäytymättä kuin täysi paska?

Ketään ei voi velvoittaa kertomaan julkisesti tai edes yksityisesti kokemuksistaan. Kotimaiset ja ulkomaiset esimerkit osoittavat, että ahdistellulla voi olla paljon enemmän pelissä kuin oma mukavuutensa. Ahdistelusta kertominen voi viedä uran, kontaktit ja tulevaisuuden.

Mutta ahdistelusta vaietaan myös typeristä ja pikkumaisista syistä. Ei haluta aiheuttaa kiusallista tilannetta tai pilata mukavaa iltaa. Ahdistelu on ikävää ja tilanteiden selvittäminen vaikeaa ja kiusallista. Ei sellaiseen tee mieli ryhtyä kesken kivojen juhlien.

Vähättelevät ukkelit: miksi te luulette, että meitä kiinnostaa, mitä te meidän kokemuksistamme ajattelette?

Mutta jos kerran uhraisi vartin omasta mukavuudestaan ja ajattelisi muita ihmisiä, voisivat seuraavat juhlat olla mukavammat kaikille.

Suomessakin on vähitellen alettu tajuta, ettei enemmistöstä käsin voi oikein mennä sanomaan etnisille vähemmistöille, etteivät heidän kokemuksensa ole rasismia. Toivottavasti sama laajentuu koskemaan seksuaalista häirintää mahdollisimman pian.

Sitä odotellessa joudumme kuitenkin kuulemaan vielä piinallisen monta puheenvuoroa siitä, kuinka häirintäkeskustelu on “lähtenyt laukalle”, kuinka häirinnästä puhuminen estää nuoria miehiä pariutumasta ja lässynlää.

Joten eiköhän hoideta asia kerralla pois päiväjärjestyksestä: Voisitteko te vähättelevät ukkelit nyt ihan omin sanoin kertoa, miksi teillä on niin suuri tarve ilmoittaa, ettette te kyllä ainakaan sieltä maakuopasta kurkistellessanne ole minkäänlaista häirintää milloinkaan havainneet? Entä miksi te luulette, että meitä kiinnostaa, mitä te meidän kokemuksistamme ajattelette?

Tuija Siltamäki

Kirjoittaja on Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittaja, joka ei ole pilannut läheskään niin monen ihmisen iltaa kuin olisi ollut syytä.