Helsinki osti ydinvoimalalle palan saarta Sipoosta 1970-luvulla – onko ydinenergialla tälläkään kertaa mahdollisuuksia?

Pääkaupunkiseudulle suunniteltiin 1960-70 -luvuilla suurta ydinvoimalaa, joka olisi lämmittänyt myös koteja. Pääministeri Mauno Koivisto (sd.) aavisti, miksi tämäkin suunnitelma kaatui. Juttusarja kysyy, voiko historiasta ennustaa myös tuoreimman ydinenergia-aloitteen kohtalon.

energia
Loviisan ydinvoimalan reaktorihallin rakennustöitä vuonna 1976
Loviisan ydinvoimalan reaktorihallia rakennettiin vuonna 1976. Samaan aikaan pääkaupunkiseudulla suunniteltiin omaa ydinvoimalaa lähemmäksi Helsinkiä.Kalle Kultala

Tässä vaiheessa tuskin enää on mahdollisuuksia.

Inkoon ydinvoimalan vastustaja vuonna 1975

Yleisradion Veckans Puls ohjelma haastatteli syksyllä 1975 lannistunutta miestä. Pettymys johtui siitä, että Inkoon kunnanvaltuusto oli hyväksynyt ydinvoimalan kaavoittamisen Kopparnäsiin. Voimalasta oli tarkoitus saada paitsi suuret määrät sähköä, myös kaukolämpöä Helsinkiin asti.

Vastustajan epätoivo oli ennenaikaista, sillä ydinvoimala ei koskaan noussut Inkooseen.

Kopparnäsin ydinvoimalan lannistunut vastustaja Yleisradion haastattelussa.

Viime syksynä, yli 40 vuotta myöhemmin, valtuustoaloite vaati selvittämään, sopisiko ydinenergia Helsingin lämmittämiseen. Vastaavia aloitteita on tehty sittemmin ainakin Espoossa, Kirkkonummella ja Nurmijärvellä. Kiinnostusta herättävät erityisesti pienet sarjavalmisteiset ydinreaktorit, joita suunnitellaan eri puolilla maailmaa.

Ylen juttusarja etsii vastauksia siihen, mihin aiemmat ydinenergiakaavailut kaatuivat ja voiko siitä ennustaa tuoreiden aloitteiden kohtaloa.

Ensimmäisessä osassa käsiteltiin 1950-lukua, jolloin ydinvoimalat olivat kypsymässä markkinoille. Tuolloin Helsingin sähkölaitoksen johtokin oli varma, että oli vain ajan kysymys, milloin kaupunkiin rakennetaan oma ydinvoimala. Mutta vielä tuolloin tekniikka ei ollut kypsä.

Nyt siirrytään 1960-luvulle, jolloin elettiin ydinvoiman nousukautta.

Helsinki osti palan saarta ydinvoimalaa varten

Jos ajatus ydinreaktorista pääkaupunkiseudulla kuulostaa pähkähullulta, on syytä muistaa, että sellainen oli jo Kehä I:sen kainalossa.

Vuonna 1962 pääkaupunkiseutu sai ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen ydinreaktorinsa, kun Teknilliselle korkeakoululle valmistui tutkimusreaktori Espoon Otaniemeen. Reaktori oli tosin erittäin pieni – kolmen kilon uraanipanos lämmitti reaktoria vaivaisella 0,25 megawatin teholla.

Mittakaava oli monituhatkertainen vuonna 1965, kun energiantuotannon suunnittelutoimisto Ekono teki Helsingille ydinvoimalan hintalaskelmat ja selvitti sen sopivuutta Vuosaareen. 1970-luvun alussa Vuosaaresta varattiinkin alue ydinvoimalalle, joka olisi tuottanut sähköä 300-400 megawattia. Samoilta kulmilta Sipoon puolelta Helsinki osti myös palan Granön saarta.

Ydinvoimalan mahdollisia sijoituspaikkoja oli myös Uutela itä-Helsingissä, Löparö ja Norrkullalandet Sipoon saaristossa, Kopparnäs Inkoossa ja Hirsala Kirkkonummella.

Ydinvoimalan sijoitusvaihtoehtoja 1970-luvulla: Kopparnäs, Hirsala, Uutela, Granö, Norrkullalandet ja Löparö.
Helsingin sähkölaitoksen sisäisessä lehdessä listattiin kuusi esilläollutta vaihtoehtoa ydinvoimalan sijoituspaikasta. Lehden mukaan sana todennäköinen liitettiin Kopparnäsiin.Google Maps, Petteri Juuti / Yle

Suunnitelmien erikoisuus oli se, että sähkölinjojen lisäksi ydinvoimalasta oli tarkoitus vetää kaukolämpöputki Helsinkiin. Tällaista ydinvoimalaa ei ole tähän päivään mennessä Suomeen rakennettu ja maailmallakin ne ovat harvassa.

Täysin tuulesta temmattu ajatus ei silti ollut. Ruotsin ensimmäinen kaupallinen ydinvoimala Huddingenissa tuotti jo 10 megawattia sähköä ja 55 megawattia kaukolämpöä naapurikaupunki Tukholmaan.

"Inkoon Ydinvoimala valmistuu todennäköisesti 1983 tai 1984"

Suomen ensimmäisen ydinvoimalan rakentamistyöt aloitti valtion omistama Imatran Voima Oy (IVO) Loviisassa toukokuussa 1971.

Kolme vuotta myöhemmin Teollisuuden Voima Oy (TVO) aloitti voimalan rakentamisen länsirannikolla Olkiluodossa. TVO:n osakkaana myös Helsinki sai siivun ydinvoimalasta.

Ajatus pääkaupunkiseudun omasta ydinvoimalasta ei tähän tyrehtynyt. Vuonna 1975 asiaa käsiteltiin mediassa useaan otteeseen.

Yleisradion TV-uutisissa IVO:n toimitusjohtaja Pentti Alajoki kertoi, että pääkaupunkiseudun ydinvoimalan todennäköisin sijoituspaikka on Inkoo. Tavoite oli tehdä reaktorin tilaus jo kahden vuoden kuluttua.

Helsingin Seudun Lämpövoima Oy perustetaan rakentamaan ydinvoimala
Imatran Voima Oy:n toimitusjohtaja Pentti Alajoki Yleisradion TV-uutisten haastattelussa tammikuussa 1975.

Helsingin Sähkölaitoksen toimitusjohtaja Eino Toiviainen piti todennäköisenä ydinvoimalan valmistumista vuonna 1983 tai 1984.

Helsingille ydinvoimalaitoksen rakentaminen merkitsee energian hankintakustannusten huomattavaa alenemista. Mikäli ydinvoimaan ei olisi päädytty, kaupunki olisi joutunut rakentamaan ainakin kaksi suurehkoa höyryvoimalaitosta.

Helsingin sähkölaitoksen toimitusjohtaja Eino Toiviainen vuonna 1975

Laitoksen sisäisessä lehdessä julkaistun artikkelin mukaan sana todennäköinen liitettiin Inkooseen, vaikka toimitusjohtaja Toiviainen liputti Sipoon Löparön puolesta. Se olisi ollut lähempänä Helsinkiä ja etenkin sen kasvavaa itälaitaa.

Ydinvoimalasta olisi tullut rutkasti enemmän energiaa kuin Helsingin kivihiilivoimaloista yhteensä

Inkoon ydinvoimalasuunnitelmia esiteltiin Yleisradion Veckans Puls -ohjelmassa. Jo ensimmäisessä vaiheessa siellä oli tarkoitus tuottaa 1000 megawattia sähköä ja 1000 megawattia kaukolämpöä pääkaupunkiseudulle.

Pääkaupunkiseudun nykyisiin voimaloihin nähden ydinvoimala olisi ollut erittäin suuri.

Inkoosta olisi tullut enemmän kaukolämpöä kuin mitä Salmisaaren ja Hanasaaren nykyiset kivihiilivoimalat pystyvät yhdessä tuottamaan. Sähköä ydinvoimala olisi tuottanut kivihiililaitoksiin nähden liki kolminkertaisen määrän.

Inkoon suuret suunnitelmat: 
Inkoon ydinvoimala 1000MW kaukolämpöä + 1000MW sähköä
Hanasaaren B-kivihiililaitos 420MW kaukolämpöä + 220MW sähköä
Salmisaaren B-kivihiililaitos 300MW kaukolämpöä + 160MW sähköä
Vuosaaren maakaasulaitos 600MW kaukolämpöä + 650MW sähköä
Helsingin kaukolämpöasiakkaiden liittymisteho.
600MW v1970, 1700MW v1980, 2400MW v1990, 3400MW v2016
Inkoon Kopparnäsin ydinvoimala olisi tuottanut energiaa suuret määrät Helsingin suurimpiin laitoksiin verrattuna. Kaukolämpöasiakkaiden liittymisteho mitoitetaan kiinteistön suurimman mahdollisen hetkellisen kulutuksen mukaan. Siksi koko kaupungin lämmönkulutus on kovimmillakin pakkasilla huomattavasti pienempi kuin asiakkaiden yhteenlaskettu liittymisteho.Petteri Juuti / Yle

Pääkaupunkiseudulle perustettiin yhtiö ydinvoimalan rakentamiseksi

Huhtikuussa 1976 pääkaupunkiseudun oma ydinvoimala otti ainakin byrokraattisesti merkittävän askeleen. Tuolloin Helsinki päätti lopullisesti liittyä Espoon, Vantaan, Kauniaisten ja IVO:n rinnalle Helsingin Seudun Lämpövoima Oy:n osakkaaksi. Yhtiön tarkoitus oli suunnitella ja rakennuttaa ydinvoimala, eli viedä eteenpäin jo tehtyjä suunnitelmia Inkoosta ja muista vaihtoehdoista.

Mutta ilmassa oli jo merkkejä siitä, miksi ydinvoimala jäi rakentamatta. Valtuuston päätös oli nimittäin huomattavasti tiukempi kuin vuotta aiemmin, jolloin valtuusto äänesti samasta asiasta. Äänestys jouduttiin uusimaan menettelyvirheen takia.

Yhtiön perustaminen ei tarkoittanut vielä ydinvoimalan rakentamista. Yhtiön perustamisen puolesta äänestänyt valtuutettu Erkki Tuomioja (sd.) sanoi tuolloin Helsingin Sanomille, että sosiaalidemokraatit eivät ole periaatteessa ydinvoimaa vastaan, mutta tiettyjä turvallisuusriskejä on olemassa.

Valtuuston tulee voida palata asiaan vielä ennen rakentamispäätöksen tekoa.

Helsingin kaupunginvaltuutettu Erkki Tuomioja (sd.) vuonna 1976

Ydinenergia valtaa selvityksen kärkisijat

Keväällä 1981 valmistui Helsingin Seudun Lämpövoima Oy:n teettämä tutkimus, jossa vertailtiin viiden eri vaihtoehdon taloudellista kannattavuutta. Ydinenergia loisti tuloksissa.

  1. Uusi kaukolämpöä tuottava pienempi ydinreaktori
  2. Uusi sähköä ja kaukolämpöä tuottava suuri ydinvoimala
  3. Kaukolämpöputken vetäminen Loviisan olemassa olevasta ydinvoimalasta
  4. Kivihiilivoimalan rakentaminen Vuosaareen
  5. Maakaasuvoimalan rakentaminen

Tuloksista huolimatta koko kärkikolmikko jäi toteutumatta. Salmisaaren kivihiilivoimala valmistui vuonna 1984 ja Vuosaaren maakaasuvoimalan ensimmäinen osa vuonna 1991.

Mikä kaatoi pääkaupunkiseudun oman ydinvoimalan?

Mikä sai vuoden 1981 selvityksessä hopealle yltäneen suunnitelman sähköä ja kaukolämpöä tuottavasta ydinvoimalasta kariutumaan?

Yleisradion ja Helsingin Sanomien arkistoista löytyy huomattavasti paremmin tietoa suunnitelmien syntymästä kuin niiden kuolemasta. Mediassa käsiteltiin kyllä maan viidettä ydinvoimalaa, mutta Inkoo tai mikään muu pääkaupunkiseudun oman ydinvoimalan sijoitusvaihtoehdoista ei ollut listan kärkipäässä. Tammikuussa 1983 Imatran Voiman johtaja Anders Palmgren piti Loviisaa ykköspaikkana viidennelle ydinvoimalalle.

Lopulta koko ydinvoiman lisärakentaminen haudattiin pariksi vuosikymmeneksi ja siihen johtaneet syyt vaikuttivat varmasti myös pääkaupunkiseudun omien suunnitelmien hautaamiseen.

Aikalaisten muistoista selviää lopulta myös yksi nimenomaan Inkoon suunnitelmia sotkenut hankaluus.

Ydinvoiman vastustus aaltoili – Tšernobyl oli viimeinen niitti

Suurin syy ydinvoiman lisärakentamisen tyssäämiseen oli ydinvoiman riskejä pelännyt kansa.

Maaliskuussa 1979 Yhdysvalloissa tapahtui Three Mile Islandin ydinonnettomuus Harrisburgin kaupungin lähettyvillä (Ylen Elävä Arkisto). Turma ei aiheuttanut henkilö- tai ympäristövahinkoja, mutta sen jälkeen maahan ei ole rakennettu uusia ydinvoimaloita.

Three Mile Islandin ydinvoimala
Three Mile Islandin ydinvoimala Harrisburgissa. Kuva vuodelta 1979.UPI

Ydinvoiman vastustajille onnettomuus oli osoitus siitä, että tekniikka ei ole turvallista. Ydivoiman kannattajille onnettomuus oli osoitus siitä, että ydinonnettomuudestakin voidaan selvitä suhteellisen pienillä vahingoilla.

Saman vuoden lopulla pääministeri Mauno Koivisto (sd.) arvioi harmistuneena A-studion haastattelussa, että ydinvoiman lisärakentamissuunnitelmat tulevat supistumaan kansan vastustuksen takia.

Ydinvoiman haittojen pelkoa on selvästi liioiteltu ja se on tämmöinen mystinen asia. -- Jos kaikki fossiiliset polttoaineen maan sisältä kaivetaan esille ja poltetaan, niillä tulee olemaan paljon nopeammin paljon suurempi vaikutus luonnon tasapainoon.

Pääministeri Mauno Koivisto (sd.) vuonna 1979
Mauno Koivisto pitää ydinvoiman riskejä liioiteltuna.

Helmikuussa 1983 Helsingissä järjestettiin neljäs valtakunnallinen ydinvoiman vastainen mielenosoitus. A-raportin haastattelussa ydinvoiman vastaisia argumentteja esitti muun muassa dosentti Esa Saarinen.

Ydinvoiman mielenosoitus Senaatintorilla.
Ydinvoiman vastustamisen syitä kertovat dosentti Esa Saarisen lisäksi opiskelijat Teo Kirkinen ja Kaarina Järventaus.

Vuonna 1985 sekä A-studio, että Veckans Puls ehtivät jo tehdä ohjelman ydinvoiman vastustuksen vähenemisestä, kunnes vuonna 1986 Tšernobylissä tapahtui historian toistaiseksi vakavin ydinonnettomuus (Ylen Elävä Arkisto).

Tällä kertaa vahingot olivat aivan toista luokkaa kuin Harrisburgissa ja säteilyarvot kohosivat myös Suomessa.

Kauppa- ja teollisuusministeriö keskeytti viidennen ydinvoimalan rakennusluvan käsittelyn ja IVO päätyi rakentamaan viidennen ydinvoimalan sijaan pelkkää sähköä tuottavan kivihiilivoimalan.

Tšernobylin ydinvoimala onnettomuuden jälkeen.
Tšernobylin ydinvoimala onnettomuuden jälkeen.Valery Zufarov / TASS / AOP

Pelkäätkö enemmän säteilyä vai ilmastonmuutosta?

80-luvulla ydinvoiman vastustajien ykköshuolenaiheet olivat ydinjätteiden kohtalo ja ydinvoimalaonnettomuuden riski. Niitä pelätään edelleen.

Ydinvoiman kannattajat toistavat samaa näkemystä kuin Mauno Koivisto jo vuonna 1979 – ydinvoima on pienempi riski kuin ilmastonmuutos.

Tältä osin tilanne on muuttunut ydinenergian kannalta vähemmän huonoksi, sillä huoli ilmastonmuutoksesta on nyt huomattavasti paremmin myös tavallisen kansan tiedossa.

Aktiviestien kylttejä Hanhikiven läheisyydessä.
Fennovoiman ydinvoimalaa vastustavia kylttejä Pyhäjoella.Kia-Frega Tyynismaa / Yle

Mieluiten kansan syvät rivit valitsisivat vaihtoehdon, jonka eteen ei tarvitse itse nähdä vaivaa ja joka ei kasvata riskiä ilmastonmuutoksesta, säteilystä tai energialaskun kasvamisesta. Sellaiset ratkaisut ovat kuitenkin valitettavan vähissä – ainakin nykytilanteessa, jossa fossiilisten polttoaineiden käyttö on edelleen halpaa, vaikka niiden aiheuttamat haitat käyvät kalliiksi koko ihmiskunnalle.

Tarvitaanko energiaa, kun ydinlaitos on vihdoin valmis?

Suurten ydinvoimaloiden rakentamisen iso ongelma on se, että ne vaativat rakentajiltaan ennustajan kykyjä. Miten energiamarkkinat muuttuvat rakentamisen aikana?

1980 Ajankohtaisessa kakkosessa haastateltu tekniikan tohtori Markku Nurmi kummasteli kiirettä saada päätös uudesta ydinvoimalasta jo vuonna 1982. Hänen mielestään suuren ydinvoimalan pitkää rakennusprojektia ei kannattanut aloittaa, koska sähkön kulutuksen kasvu näytti tasaantuvan taloudellisen taantuman alkaessa.

Markku Nurmi

Uusien suunnitelmien suhteen tilanne on helpompi.

Jos pienet ydinreaktorit etenevät sarjatuotantoon, aika hankintapäätöksestä laitoksen valmistumiseen kutistuu merkittävästi. On huomattavasti helpompi tehdä päätös pienestä pian valmistuvasta yksiköstä kuin valtavasta jopa yli vuosikymmenen kestävästä laitosurakasta.

Fossiiliset polttoaineet kuroivat ydinvoiman hintaetumatkaa

Toinen ydinvoimahankkeita hankaloittanut muutos energiamarkkinoilla oli se, että maakaasun ja kivihiilen hinnat kääntyivät lopulta selvään laskuun. Tekniikan kehitys teki polttoaineiden tuottamisesta halvempaa ja pelko varantojen ehtymisestä osoittautui ennenaikaiseksi.

Tällä kertaa kivihiili ja maakaasu tuskin tekevät uutta nousua, sillä nimenomaan niistä pyritään eroon ilmastosyistä.

Ydinenergia ei ole silti ainoa vaihtoehto. Nyt pitäisi ennustaa, miten kehittyvät esimerkiksi erilaiset lämpöpumput, geoterminen lämpö ja energiavarastot. Uusista vaihtoehdoista voit lukea lisää juttusarjan ensimmäisestä osasta.

Lämpöputki Inkoosta Helsinkiin oli ongelma – tai sitten ei

Edellä mainittujen yleisten syiden lisäksi pääkaupunkiseudulla oli yksi oma tekninen ja taloudellinen ongelma.

Ongelman merkitys uusille kaavailuille riippuu siitä, kuinka pieniä reaktorit olisivat ja kuinka lähelle kaupunkia niitä voitaisiin rakentaa.

Yksi Inkoon ydinvoimalan kompastuskivistä oli nimittäin 50 kilometrin kaukolämpöputki pääkaupunkiseudulle. Tai näin asian muistaa ainakin Launo Tuura, joka nousi Helsingin Energialaitoksen Ydintekniikan toimiston päälliköksi vuonna 1982. Kallista olisi ollut paitsi tuolloin lajissaan maailman pisimmän putken rakentaminen, myös muutostyöt kaukolämpöverkossa, jonka länsinurkkaan olisi tullut valtava lämpöaalto.

IVO:ssa jo tuolloin johtotehtävissä työskennellyt ja myöhemmin toimitusjohtajan paikalta eläkkeelle jäänyt Kalervo Nurmimäki kiistää, että tämä olisi ollut ongelma.

On kutkuttava kysymys, miten lämpöputket oli huomioitu vuoden 1981 kustannusvertailussa, jonka palkintosijat ydinenergia vei. Ja kutkuttamaan kysymys suurelta yleisöltä jääkin, sillä Launo Tuuran arkistoimat dokumentit päätyivät juttusarjan tekemisen aikana Helsingin energiayhtiö Helen Oy:lle siltä varalta, että niille tulisi vielä käyttöä.

Uusien suunnitelmien suhteen ongelma on pienempi.

Ainakaan kaukolämpöverkkoon ei ole näillä näkymin tulossa yhtä ennennäkemättömän suurta lämpöaaltoa. Kehitteillä olevien pienten ydinreaktoreiden tehot kun ovat samaa luokkaa kaupunkien nykyisten laitosten kanssa.

Tosin tässäkin on yksi mutta. Esimerkiksi pienreaktoria suunnittelevalla NuScalella puhutaan 6 tai 12 reaktorin riveistä laitoksessa, muistuttaa VTT:n erikoistutkija Tulkki.

– Mikään ei estä pienempiä kokonaisuuksia mutta kulut kasvavat aina, Tulkki sanoo.

Hankalampi kysymys on se, kuinka pitkä putki tarvittaisiin reaktorin ja lämmitettävien talojen väliin. STUK on jo kertonut olevansa valmis selvittämään, miten nykyisiä suurlaitoksille tehtyjä turvallisuusmääräyksiä voisi muuttaa, kun kyseessä ovat huomattavasti pienemmät reaktorit. Lopputulosta on liian aikaista arvailla, kuten sitäkään, miten lähelle kansan syvät rivit ovat valmiita ydinreaktorin päästämään.

Juttusarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa käsitellään ruotsalaissuomalaista Secure-reaktoria. Sitä suunniteltiin pelkän kaukolämmön tuotantoon asutuksen läheisyydessä.

Uutisarkistojen ja haastatteluiden lisäksi jutun lähteenä on käytetty Oiva Turpeisen kirjaa Energiaa pääkaupungille : sähkölaitostoimintaa Helsingissä 1884-1984