Sorto pukeutuu toivon kaapuun – alkuperäiskansat ovat nykypäivän siirtomaita

Lapin yliopiston tutkimushanke selvittää, millaista on tämän päivän kolonialismi. Yksi vallankäytön muoto on turha odotuttaminen.

kolonialismi
Arla Magga Čáhppes ráidu 13.3.2015
Eduskuntatalon edusta kolme vuotta sitten. Saamelaisaktiivit vaativat ILO-169 -sopimuksen vahvistamista.Vesa Toppari / Yle

Maaliskuisena perjantaiaamuna vuonna 2015 hurjannäköinen joukko mielenosoittajia marssi eduskuntatalon eteen. Osa marssijoista oli maalannut kasvonsa vitivalkoiseksi. Silmienympärys ja huulet oli piirretty suuriksi, yönmustiksi renkaiksi. Joku kulki hirttosolmulle kieputettu köysi kaulassaan.

Nuoret saamelaisaktiivit osoittivat mieltään. He toivoivat parasta, pelkäsivät pahinta. Aleksander Stubbin hallituksen piti vielä samana päivänä päättää, lähettääkö se alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan sopimuksen eduskunnan vahvistettavaksi. Ei lähettänyt.

Hallitus jätti illalla sopimuksen pöydälle. Siellä tämä ILO 169 -sopimuksena tunnettu paperi makaa vieläkin. Asia ei ole nykyisen hallituksen ohjelmassa.

Alkuperäiskansojen oikeuksia turvaava sopimus numero 169 syntyi Kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleiskokouksessa jo vuonna 1989. Tähän mennessä 22 valtiota on ratifioinut sopimuksen.

Saamelaiskäräjät hyväksyi sen vuonna 2014. Suomi on harkinnut sopimuksen vahvistamista kohta 30 vuotta.

Alistamisen uudet aatteet

Odotuttaminen on nykypäivän siirtomaasortoa. Se on kääritty turhan toivon kaapuun, sanovat tutkijat Heidi Sinevaara-Niskanen ja Marjo Lindroth Lapin yliopistosta.

Kaksikko on mukana Suomen akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa, joka selvittää, millaista on nykypäivän kolonialismi. Voisi luulla, että koko sana kuuluu jo historiaan. Ei kuulu.

Marjo Lindroth ja Heidi Sinevaara-Niskanen.
Marjo Lindroth ja Heidi Sinevaara-Niskanen Lapin yliopistosta sanovat, että alkuperäiskansat viettävät aikaa turhan toivon odotushuoneissa.Esko Puikko / Yle

Alkujaan kolonialismi viittasi aikaan, jolloin monet Euroopan vahvat valtiot pitivät vallassaan kansoja ja alueita muilla mantereilla. Esimerkiksi Afrikassa viimeiset siirtomaat itsenäistyivät vasta kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Siirtomaavalta jätti jälkeensä monta nykyään kehitysmaana tunnettua valtiota. Siirtomaaisäntien tapoihin ei kuulunut kehittää yhteiskuntia, joiden työvoimaa ja luonnonvaroja ne riistivät. Päinvastoin – oli valtaapitävän etu, jos kuppauksen kohteena oli heikko kansa, jolla ei ollut voimaa vaatia oikeuksiaan.

Oikeuksista ja niiden puutteesta on kyse myös nykypäivän kolonialismissa. Entiset siirtomaat ovat itsenäistyneet, mutta samanlainen hallinnan ja alistamisen problematiikka koskettaa edelleen montaa alkuperäiskansaa.

Sorto piileksii hitaissa aikatauluissa

Alkuperäiskansana pidetään ihmisyhteisöä, joka on asuttanut jonkin valtion aluetta jo ennen nykyisen valtaväestön saapumista.

Heidi Sinevaara-Niskanen ja Marjo Lindroth ovat tutkineet kolmen alkuperäiskansan oikeuksien kehittymistä: Lapin saamelaisten, Grönlannin inuiittien ja Australian aboriginaalien.

Tutkijat ovat vertailleet, mitä nämä kansat ovat tavoitelleet – ja mitä ne ovat todella saaneet.

Pisimmällä oikeuksiensa penäämissä ovat Tanskalle kuuluvan Grönlannin saaren asukkaat, joista liki 90 prosenttia on inuiitteja. Tanskan ja Grönlannin tekemä itsehallintosopimus takaa saarelaisille mahdollisuuden jopa itsenäisyyteen, jos he niin päättävät.

Umanakin kylä meren rannalla Grönlannissa.
Grönlanti on valinnan edessä. Itsehallintosopimus Tanskan kanssa antaa mahdollisuuden jopa itsenäistymiseen, mutta sillä voi olla hintansa.Sven-Erik Arndt / AOP

Australiassa tutkijat ovat tarkastelleet loputtoman hankalalta tuntuvaa hanketta saada maassa asuvien alkuasukkaiden, aboriginaalien, oikeudet kirjattua Australian perustuslakiin.

Suomen saamelaisten osalta tutkijat ovat seuranneet ILO:n 169-sopimuksen hidasta matkaa kohti vahvistamistaan.

Kaikki kolme esimerkkiä toteuttavat samaa kaavaa. Alkuperäiskansojen oikeuksia pidetään tärkeinä, hankkeita tuetaan, kannustavia julkilausumia ja mietintöjä kirjoitetaan – mutta asiat liikkuvat eteenpäin toivottoman hitaasti.

– Kaikki haluavat edistysaskeleita, mutta tulevaisuus aina pakenee. Samalla kaltoinkohtelut ja pahat asiat etääntyvät yhä kauemmas ja alkaa näyttää siltä, että ne ovat jo täyttä historiaa, Marjo Lindroth sanoo.

Hankkeet juuttuvat monimutkaisiin yksityiskohtiin, aikatauluja täytyy venyttää. Vähitellen aletaan odottaa päätösten sijasta sitä, että päästäisiin edes eteenpäin.

Aboriginaalien mielenilmaus Canberrassa.
Aboriginaalit mielenosoituksessa. Australiassa odotetaan yhä, että alkuperäiskansan asema korjataan maan perustuslakiin.Mick Tsikas / EPA

Pitääkö holhottavaa kuunnella tosissaan?

Suomessa ILO-sopimuksen vahvistamista on jarruttanut muun muassa huoli siitä, mitä maanomistusoloille tapahtuu, jos sopimus ratifioidaan. Muuttaisiko sopimus esimerkiksi tapaa, jolla pohjoisen luonnonvaroja voi hyödyntää?

Tutkijat sanovat, että nykypäivän kansainvälisessä politiikassa kolonialismi kätkeytyy holhoamiseen. Alkuperäiskansat määritellään erikoisiksi, muista erillään eläviksi kulttuureiksi, joiden kieltä, tapoja ja luontosuhdetta pitää suojella. Mutta samalla nämä kansat marginalisoidaan joukoksi, jonka ei tule häiritä valtaväestön elämäntapaa.

– Nähdään, että alkuperäiskansat ovat jotain perinteistä. Saamelaisuus esimerkiksi liittyy poronhoitoon ja tapahtuu jossain kasvukeskusten ulkopuolella. Meillä on silti myös isot saamelaisyhteisöt Helsingissä ja etelän isoissa kaupungeissa. Ihan yhtä lailla näiden yhteisöjen kamppailu oman kielensä puolesta on saamelaisuutta, Heidi Sinevaara-Niskanen sanoo.

Saamelaisnaisia poroerotuksessa.
Alkuperäiskansaa kuullaan, jos se ei häiritse valtaväestön elämää, asuu syrjässä ja vaalii vain perinne-elinkeinojaan. Asenne muuttuu, kun alkuperäiskansa alkaa puhua rahasta.Kaisa Siren / AOP

Alkuperäiskansojen marginalisoiminen määrittää myös, missä asioissa ne pitää ottaa vakavissaan. On kyllä saamelaisten asia pohtia, kuka hoitaa poroja heidän laidunmaillaan, kalastaa tai poimii vaikka marjoja. Mutta tilanne muuttuu, kun ryhdytään puhumaan rahasta.

– Poliittinen keskusteluhalu hiipuu, kun aletaan puhua kovasta taloudesta. Esimerkiksi oikeus päättää kaivannaisteollisuuden luonnonvaroista ei enää olekaan alkuperäiskansan asia. Siinä on kysymys bisneksestä, ei eksoottisen kulttuurin suojelusta, Heidi Sinevaara-Niskanen sanoo.

Alkuperäiskansaa kohdellaan avuttomana lapsena

Grönlannin inuiitit pohtivat juuri nyt mahdollista itsenäisyyttään, mutta silloin saarta hallitseva Tanska voi vetää Grönlannilta apunsa ja tukensa pois. Varsinkin, jos taloudellinen hyöty Grönlannin luonnonvaroista tulisi vain saaren asukkaille. Montaa saarelaista pelottaa, voiko Grönlanti selvitä heti yksin ilman entisen isäntänsä tukea.

Mies työntää kelkkaa kylämaisemassa.
Moni grönlantilainen pohtii, johtaisiko itsenäistyminen siihen, että emämaa Tanskan tuki ja apu loppuu.Florian Ledoux / AOP

Asetelma muistuttaa siirtomaavallan aikaa. Alusmaiden yhteiskunnat eivät kehittyneet ja niiden omat jännitteet jäivät ratkaisematta. Oli helppo väittää, että alamaiset eivät olleet valmiita täyteen itsemääräämisoikeuteen.

Tutkijat sanovat, että alkuperäiskansoille on tarjolla lapsen rooli: kaikki toivovat parasta, mutta kukaan ei halua, että piltti alkaa itse ratkoa tärkeitä asioita. Aina löytyy joku syy, miksi se on riski ja miksi on syytä odottaa.

Alkuperäiskansojen silmin niiltä vaaditaan enemmän kuin valtaväestöltä. Vain alkuperäiskansan pitää yhtäkkiä alkaa pärjätä tyhjästä täysin omillaan tai vain alkuperäiskansan pitää olla kannoissaan rikkumattoman yksimielinen.

Suomessa esimerkiksi saamelaisalueen riita siitä, kuka on oikea saamelainen, voi toimia jälleen yhtenä syynä, jonka varjolla valtio viivyttää ILO-sopimuksen vahvistamista, tutkijat pohtivat.

Perinteinen aboriginaalien seremonia parlamentin edustalla Melbournessa marraskuussa 2017, jolloin Lidia Thorpe valittiin ensimmäisenä  aboriginaalinaisena Australian parlamenttiin.
Perinteinen aboriginaalien seremonia parlamentin edustalla Melbournessa marraskuussa 2017, jolloin Lidia Thorpe valittiin ensimmäisenä aboriginaalinaisena Australian parlamenttiin.Joe Castro / EPA

Alkuperäiskansat toivon odotushuoneissa

Toisaalta tutkijoiden näkökulman alkuperäiskansojen odotuttamisesta voi myös haastaa. Eikö vaikeiden poliittisten ongelmien ratkaisuja joudu aina odottamaan?

Suomessa on esimerkiksi hierottu vuosikymmen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamista, eikä valmista näy vieläkään. Miksi alkuperäiskansojen oikeuksiin liittyvät kysymykset olisivat helpommin tai nopeammin ratkaistavissa?

Ero on siinä toivon eetoksessa, joka alkuperäiskansoja koskevaan politiikkaan liittyy. Sote-uudistuksella on kriitikkonsa. Koko uudistuksesta tapellaan itse asiassa verissä päin.

Sen sijaan kukaan ei ilmoita seisovansa tiellä, kun halutaan parantaa saamelaisten tai Australian aboriginaalien asemaa. Päinvastoin – kaikki kannattavat ajatusta.

Ongelmat alkavat, kun pitäisi päästä eteenpäin.

Tutkijat Heidi Sinevaara-Niskanen ja Marjo Lindroth sanovat runollisesti, että alkuperäiskansat viettävät aikaansa toivon odotushuoneissa. Toivo on kaikki, mitä on tarjolla, todellinen muutos on jossakin edessäpäin.

Niin kauan kuin alkuperäiskansat jaksavat vain toivoa ja odottaa, ne eivät häiritse valtaväestön elämää.