Viron suurlähettiläs: "Suomalaisten ja virolaisten nykysuhteista puuttuu syvyys"

Viron Suomen-suurlähettiläs Margus Laidre uskoo, että kansalaisten ruohonjuuritason ystävyys on turvaksi myös valtioille.

Viro 100 -juhlavuosi
Vanhaa Tallinna esittävä postikortti turistin kädessä.
Anniina Wallius / Yle

Viron Suomen-suurlähettiläällä Margus Laidrella on toive: hän haluaisi, että suomalaiset ja virolaiset tutustuivat jälleen kunnolla toisiinsa, kävisivät kylässä ja juttelisivat. Naapurimaa on nykyisin kyllä tuttu, mutta vain päällisin puolin.

– Kontaktit maidemme välillä ovat laajat, mutta syvyys puuttuu. Suomalaiset käyvät Virossa ostoksilla, kylpylöissä, teatterissa, konserteissa. Virolaiset tulevat Linnanmäelle ja teatteriin ja ennen kaikkea tekemään töitä, mutta me emme puhu toinen toistemme kanssa.

Hänen mukaansa molemmat maat tarvitsevat ystäviä naapurista – eikä vain siksi, että se on itse kullekin hauskaa ja avartavaa.

– Ehkä olen naiivi, mutta uskon, että tärkeimpiä ovat juuri ruohonjuuritason kontaktit, jos taivaalle joskus taas nousee myrskypilviä. Jos poliitikkojen on vaikea päättää, niin ruohonjuuri sanoo, että ”me tunnemme toisemme, täällä on ystävä”. Kyllä se vaikuttaa myös poliitikkoihin.

Kaksi kertaa samassa valtiossa

Suomella ja Virolla on pitkä yhteinen historia, niin kansalaisen kuin maiden välillä. Kapea merenlahti ei ole erottanut, vaan pikemminkin mahdollistanut liikkumisen.

Tasavaltamme ovat satavuotiaita, mutta ne olivat yli kaksinkertaisen ajan osa samaa valtiota, ensin Ruotsia ja myöhemmin Venäjää, muistuttaa Margus Laidre, joka on alkuperäiseltä ammatiltaan historioitsija.

– Jos historia olisi ottanut toisen käänteen 1600-luvun alussa, olisi ollut täysin mahdollista, että olisi tullut vielä kolmaskin yhteinen valtio. Siihen olisivat kuuluneet Puola, Baltia ja Suomi, Laidre kertoo.

Suomen ja Viron näkökulmien erilaisuus Ruotsin suurvalta-aikakauteen on yllättänyt Laidren. Historioitsijana hän on tutkinut tuota aikaa, ja hänen uransa suurlähettiläänsä alkoi Viron itsenäistymisen jälkeen Tukholmasta.

– Suomessa näkökulma saattaa olla negatiivinen. Virossa on päinvastoin: silloin oli kulta-aika. Kuva on tosin idealistinen, koska Ruotsin aikaa seurannut Venäjän aika oli Virolle vaikea.

Öljymaalaus  Kustaa II Aadolfista leveässä pitsikauluksessa ja mustassa asussa samettiverhojen keskellä.
Virosta tuli osa Ruotsin suurvaltaa kuningas Kustaa II Aadolfin aikana. Häntä kunnioitaan Virossa muun muassa Tarton yliopiston, Viron ensimmäisen korkeakoulun, perustamisasiakirjan allekirjoittajana.Osa Jacob Heinrich Elbfasin maalauksesta noin vuodelta 1630

Viron vanha arkkivihollinen ei ollut Venäjä, vaan Saksa. Pellot ja metsät kuuluivat baltiansaksalaisille, ja kansa oli sukupolvi toisensa jälkeen heidän kartanoidensa maaorjia.

– Saksasta tuli vapahtaja toisen maailmansodan aikana jo puolitoistavuotisen neuvostomiehityksen jälkeen. Se kertoo, miten vaikea se miehitysaika oli.

Historiassa on tällaisia käänteitä, jotka vievät eri suuntiin. Aina ei saa valita itse, vaan historia valitsee ihmisten puolesta, Laidre sanoo.

– Sekin on yksi iso historian paradoksi, että se ensimmäinen hirveä maailmansota, joka vaati paljon uhreja, antoi meille vapauden. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Euroopassa oli vain neljä tasavaltaa. Neljä vuotta myöhemmin, sodan jälkeen, oli 16.

Historiassa täytyy olla myös vähän onnea.

– Virolainen saattaa ajatella, että Suomella on ollut enemmän tuuria kuin meillä, mutta ei välttämättä. Se, että olemme itsenäistyneet kaksi kertaa, on oikeasti jo erittäin hyvää tuuria. Ja toisella kerralla itsenäistyimme ilman verenvuodatusta.

"Musta lagi meie toal"

Vaikuttavatko maaorjuuden kaiut yhä? Näkevätkö virolaiset itsensä edelleen uhreina?

– Valitettavasti se voi pitää isolta osin paikkansa. Jos ajattelen entisiä kollegoita, historioitsijoita, niin valitettavasti heissäkin on niitä, joiden mielestä uhrin monopoli kuuluu Virolle.

Totta kai on selvää, että Viron historia on ollut ankara, mutta niin on ollut monella muullakin kansalla, Laidre korostaa.

– Virolaiset sanovat, että ”must lagi on meie toal”, ”tuvassamme on musta katto.” Tällaisesta ajattelusta täytyy päästä eroon. Ei saa unohtaa historiaa, mutta se ei saa myöskään vaikuttaa liikaa tulevaisuuteen.

Sellainen ajattelu, ettei pienestä kansasta riipu mikään, on Laiden mielestä väärin.

– Virolla on paikka EU:n ja Naton pöydässä. Meillekin kuuluu yksi ääni, ja meidän pitää käyttää sitä.

Mustavalkoinen kuva ihmisistä katsomassa talojen raunioita.
Tallinna kärsi toisessa maailmansodassa monin verroin enemmän kuin Helsinki. Kuva on maaliskuulta 1944.Tallinnan kaupunginarkisto / CC BY-SA 4.0

Läheisiä mutta myös erilaisia

Margus Laidre tuli maansa suurlähettilääksi Helsinkiin kolme ja puoli vuotta sitten. Hän sanoo puhuvansa sydämestään eikä vain diplomaattina, kun kertoo, että tunsi tulleensa kotiin.

– Olen saanut asua suomalaisten keskellä lähes neljä vuotta, hengittänyt samaa ilmaa ja juonut samaa vettä, ja voin sanoa, että kyllä me olemme läheiset, mutta olemme myös erilaiset.

Laidren aivan ensimmäiseksi huomaama ero oli konkreettinen: internetyhteyden saaminen kesti kuukauden. Sitten hän totesi, että veljeskansat kommunikoivat eri tavalla.

– Virolaiset puhuvat ja suomalaiset vain nyökyttelevät. Virolainen ymmärtää sen niin, että suomalainen on hänen kanssaan samalla sivulla. Ei välttämättä. Suomalainen näyttää vain, että hän kuuntelee.

Virolainen voisi välillä myös vaieta, hän myöntää.

Margus Laidre
Margus LaidreAnniina Wallius / Yle

"Tärkeimmät asiat tapahtuvat lähipiirissä"

Laidre on syntyisin Tartosta. Siellä eivät näkyneet Suomen televisiokanavat, jotka olivat pohjoisvirolaisten kielikoulu. Hän opetteli lukemaan suomea, koska se oli välttämätöntä Ruotsin suurvalta-aikakauden tutkimisessa. Hän pahoittelee, että suomen puhuminen on hänelle yhä vaikeaa.

1990-luvulla Tallinnassa ei tarvinnut miettiä, mikä oli suomalaisten ja virolaisten yhteinen kieli. Se oli ilman muuta suomi. Moni suomalainen olettaa edelleen, että kaupoissa ja ravintoloissa ymmärretään suomea, mutta yhä useammin hän saa vastauksen englanniksi.

– Maailma on tullut avarammaksi myös Virolle Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Siksi tiivis suhde Suomeen on heikentynyt. Nuoret matkustavat muihin maihin eivätkä välitä enää naapurin kielestä.

Ongelma ei koske vain Suomea ja Viroa, vaan myös muita pieniä kieliä, Laidre arvelee.

– Yksi ruotsalainen professori kirjoitti lehdessä, että ruotsalaiset puhuvat Ahvenanmaalla englantia. He eivät tosiaan tiedä, että Ahvenanmaa on ruotsinkielinen.

Katselemme yli maapallon, mutta olemme sokeita lähipiirille, vaikka tärkeät asiat tapahtuvat lähellä, Laidre sanoo.

Riigikogun vaaleanpunainen talo, jonka katolla liehuu Viron lippu. Etualalla katedraalin nurkka sekä lyhtypylväs.
Vastapäätä Viron parlamenttia eli riigikogua seisoo iso ortodoksikirkko, Aleksanteri Nevskin katedraali. Virossa harkittiin itsenäistymisen jälkeen tämän venäläisten vallannnäytön purkamista.Anniina Wallius / Yle

Margus Laidre kertoo hämmästyvänsä aina, kun suomalainen sanoo, että Suomi on länsimaa. Virolaisille Suomi on koko ajan ollut länsimaa, eikä sitä ole pakko sanoa ääneen.

– Suomalaisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä tarkoittaa, kun rajat ovat kiinni. Kun olet kuin vankilassa omassa maassa. Se maanpäällinen paratiisi virolaisille oli ulkomaa, ja ulkomaan nimi oli Suomi.

Se oli myös ensimmäinen ulkomaa, johon Virosta pääsi. Siksi syntyi iso kiinnostus Suomeen ja kaikkeen suomalaiseen, Laidre sanoo.

– Ja siksi Virossa juhlittiin niin kovasti Suomen satavuotista itsenäisyyttä. Etelävirolaisena minua vähän ihmetytti, että se oli niin kovaa.

Puhumiseen on aina tarvetta

Oliko Suomi virolaisille pettymys, kun rajat aukesivat ja selvisi, millaista täällä oikeasti oli?

– En usko, että se oli pettymys. Virosta matkustettiin katsomaan maailmaa, mutta kun lähdettiin töihin, lähdettiin Suomeen. Se oli lähellä, ja myös kieli ja kulttuuri vaikuttivat. Latviassa ja Liettuassa on toinen tilanne. Sieltä on menty Englantiin ja muualle.

Nyt suuntaus on muuttunut. Virolaisia myös palaa kotimaahan. Sekin on Laidren mielestä hyvä esimerkki maittemme normaaleista suhteista.

– Uskon ja toivon, että normaalius jatkuu, emmekä ikinä palaa sellaisiin aikoihin kuin sodan jälkeen Suomessa, kun historiankirjoista liimattiin Virosta ja Baltiasta kertovat lehdet yhteen.

Arkinen normaalius on Laidren mukaan samanlaista kuin perheessä. Jos miehen ja vaimon välit ovat hyvät, ei se merkitse, ettei ole tarvetta puhua toisen kanssa.

– Vielä enemmän on! Se koskee myös kansoja ja valtioita. Minun kaudellani yksi suunnitelma diplomaattien välillä on ollut, että tavataan, vaikka ei olisi pakollista agendaa.

"Suomen silta" koulujen välille

Toinen Laidren suunnitelmista on lähentää Suomea ja Viroa koululainen kerrallaan. Hän toivoo, että Suomesta ja Virosta löytyisi sata koulua, jotka solmisivat ystävyyssuhteet.

– Ei välttämättä pääkaupunkiseudulta, koska täällä on paljon muita haasteita, vaan kauempaa, maaseudulta. Jos luokasta on mukana 30 oppilasta ja heistä viisi tulee ystäviksi, se on hyvä tulos. Heistä voi tulla uusia Suomen sillan kulkijoita.

Sillä Laidre viittaa historioitsija Seppo Zetterbergin pari vuotta sitten ilmestyneeseen teokseen, joka kertoi suomalais-virolaisista yhteyksistä 1800-luvulla, ja Viron runouden vanhaan Suomen silta -vertauskuvaan.

Miten hänen oma siltahankkeensa koulujen välillä on edennyt?

– Suoraan sanottuna se on ollut yllättävän vaikeaa. Kaikkien mielestä se on hyvä ajatus, mutta sitten tulee vastaan byrokratia. ”Meillä on tällaisia asioita ja tällaista ohjelmaa; mihin se mahtuu?” Laidre arvelee, että suorat kontaktit koulujen ja opettajien välillä auttaisivat.

– Jos tulee pyyntö nuorilta koulusta tai yliopistosta, kaikki ovat sydämellisesti tervetulleita suurlähetystöön. Ehkä voimme sillä tavoin omasta puolestamme vähän tukea tätä.

ihmisiä yössä
Antti Tuurin romaaniin perustuva Ikitie-elokuva on yksi Laidren lempifilmeistä. Se kertoo suomalaiskohtaloista 1930-luvun Neuvostoliitossa.Anders Teiss / Matila Röhr Production

Laidre epäilee, ettei nuorten kiinnostuksen lisäämiseen ole yhtä, kahta tai kolmeakaan kovaa reseptiä, mutta tapaamiset, joissa nuoret ymmärtäisivät kieltemme samankaltaisuuden, voisivat herättää mielenkiintoa.

– Siitä ehkä voisi tulla kansainvälinen salakieli, jota toiset eivät osaa! Vain me kaksi kansaa! Laidre maalailee.

Apua voi olla myös nimekkäistä esimerkeistä, kuten presidentti Kersti Kaljulaidista, joka puhuu suomea, ja presidentti Tarja Halosesta, joka osaa viroa. Myös kulttuuri voi yhdistää.

– Olemme tehneet yhdessä kaksi hyvää elokuvaa, Miekkalijan ja Ikitien. Henkilökohtaisesti Ikitie on yksi parhaista suomalaisista elokuvista, joita olen nähnyt. Kaikkien nuorten niin Suomessa ja Virossa pitäisi katsoa se.

Pieni katsoo aina suurempaa

Vaikka Suomelta on mennyt Virossa neuvostoaikojen hohde, uutisten aihe Suomi yhä on. Esimerkiksi Viron yleisradioyhtiön ERR:n uutisissa Suomi on esillä yleensä monta kertaa viikossa. Suomessa uutiset Virosta ovat vähissä ja liittyvät Venäjään tai siihen, mikä koskettaa suomalaista turistia.

– Viro katsoo Suomea kuten Suomi katsoo Ruotsia: veljeskansaa, vähän itseä isompaa. Siksi katseet menevät siihen suuntaan. Ja sitten me kaikki kolme katselemme suuria kansoja, Laidre sanoo.

Yhteen suuntaan Viro katsoo hänen mielestään liikaa.

– Huomaamme liikaa Venäjän. Se on aina naapurimme, se on tärkeä naapuri, mutta ei meidän tarvitsisi kirjoittaa lehdissä, mitä joku sadannen luokan venäläispoliitikko on sanonut jossakin Tšeljabinskissa. Sillä ei ole meille merkitystä.

Suomessa Venäjästä ajatellaan ehkä niin, että sitä täytyy pitää silmällä mutta ei varsinaisesti pelätä. Baltiassa suurta huolta aiheuttavaan Ukrainan tilanteeseen Suomi ei suhtaudu uhkana, joka kohdistuisi meihin.

Ukrainan tilanne ei koske vain Baltiaa, vaan samalla tavalla Suomea, Alankomaita, koko Eurooppaa, Laidre sanoo. Euroopan sydämessä käydään sotaa, hän painottaa.

Virolaisia sotilaita Nato-harjoituksessa Liettuassa joulukuussa 2016.
Viron joukkoja Naton harjoituksissa. Suomessa Nato-jäsenyydellä on vain vähän kannatusta. Virossa se kummastuttaa.Olivier Hoslet / EPA

– Valitettavasti on niin, että vaikka Baltian maat ovat EU:n ja Naton jäseniä, niin osa Suomessa ja muuallakin katsoo, että kuulumme Venäjän etupiiriin. Se on väärin. Se osoittaa, että olemme liian kiinni historiassa.

Miksi myös oletetaan, että jos Venäjän ja Naton välille tulisi konflikti, se tapahtuisi juuri Baltian maissa, hän kysyy. Hänen mielestään sekin kertoo liiallisesta kiinnittymisestä historiaan.

– Uskon silti, että historiasta ja politiikasta puhuttaessa meidän ymmärryksemme siitä, mitä tapahtuu kansainvälisesti ja lähipiirissä, on 90-prosenttisesti samankaltainen.

Siihen, että teemme erilaisia päätöksiä, vaikuttaa jälleen historia. Se on realismia, Laidre sanoo.

Helsinki–Tallinna-tunnelin poikkileikkaus.
Suomenlahden yli pääsee nykyisin laivalla nopeimmillaan parissa tunnissa. Tässä kuussa esitelty tunnelisuunnitelma lyhentäisi matka-ajan puoleen tuntiin.Muotoilutoimisto Kairo Oy

Historia on siis välillä ohentanut maittemme sidettä, mutta koskaan se ei ole katkennut?

– Juuri niin. Se ei ole katkennut, enkä usko sen koskaan katkeavankaan. Tunnelikin tulee! Kuinka nopeasti, se on toinen asia.

Laidre toivoo, ettei Suomessa ja Virossa myöskään katsota liikaa, mitä muualla päätetään. Olemme keksineet mielenkiintoisia ja tärkeitä asioita – miksi emme itse olisi edelläkävijöitä koko Pohjolassa, hän kysyy.

– Mielestäni Suomessa ja Virossa on syntymässä ymmärrys siitä, että tarvitsemme uutta kokonaisuutta. Kutsun sitä Uudeksi Pohjolaksi, sanoo Viron Suomen-suurlähettiläs Margus Laidre.

Lue myös:
Historioitsija Enn Tarvel: "Viron itsenäisyys oli ihme"

Folkloristi Marju Kõivupuu: "Mitä muuta virolaiset olisivat voineet kuin laulaa?"

Historioitsija Andres Adamson: "Viro oli taloudellisesti Suomea vahvempi"

Kirjallisuudentutkija Sirje Olesk: "Saksalaisviha oli keskeistä virolaisten identiteetissä"

Haastateltuja voit myös kuulla radio-ohjelmassa Maaorjuudesta kansallisvaltioon. Yle Radio 1, lauantaina 24.2. klo 13.

Miksi Viro juhlii itsenäistymistä melkein kolme vuotta?