1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Viro 100 -juhlavuosi

Virolainen historioitsija: "Viro oli taloudellisesti Suomea vahvempi"

Virolaisten ikiaikaisella halulla omiin peltoihin ja isolla oppimisen innolla oli myös kääntöpuoli, kertoo historioitsija Andres Adamson.

Kuva: Viron kansalliskirjasto

Yhden asian historioitsija oppii heti alkajaisiksi: Älä usko omaan muistiisi, sillä se on valikoiva ja muuttuvainen. Omaa aikaa ei pidä koskaan tutkia, sanoo virolainen historioitsija Andres Adamson.

– Neuvostoajasta virolaiset eivät ole vielä valmiita puhumaan kovin perusteellisesti tai analysoimaan sitä. Vaikka se kuinka kiinnostaisi, sillä ajalla syntynyt ja kasvanut ei voi edes yrittää olla objektiivinen.

Adamson uskoo, että vaikka neuvostoaika jää Viron historiaan aina negatiivisena, niin vielä joskus kuvasta tulee nykyistä värikkäämpi ja moni-ilmeisempi – joskin historialla on myös taipumus yksinkertaistua ihmisten mieliin yksittäisiksi iskusanoiksi.

Ruotsin suurvalta-aika on Virossa "kultainen" sodistaan huolimatta, baltiansaksalaisten vuosisadat maaorjuuden takia "pitkä orjuuden yö". Tavalliselle virolaiselle baltiansaksalainen on yhä yhtä kuin kartanonherra ja hän itse talonpoika tai sellaisen jälkeläinen, Adamson sanoo.

– Historiankirjoituksen kuilu virolaisten ja baltiansaksalaisten välillä on edelleen olemassa. Osittain se on neuvostoaikojen perintöä. Saksalaisten demonisointi sopi silloin hyvin.

Andres Adamson Kuva: Anniina Wallius / Yle

Venäläisvihaa Virossa ei varsinaisesti ollut ennen toista maailmansotaa. Kireimmät suhteet kansalla oli eteläiseen naapurikansaan, latvialaisiin.

– Onhan se outoa, sillä virolaisilla ei ole geneettisesti läheisempiä sukulaisia kuin latvialaiset. Kulttuuri ja paljolti historiakin ovat samanlaisia. Suomen historia on aivan eri asia, vaikka kielet ovat sukua ja yhteydenpitoa on ollut paljon.

Historian tutkijoita puuttuu

Suurin syy Viron ja Latvian kansojen vihanpitoon oli se, että ne tuottivat samoja asioita ja kilpailivat samoista markkinoista. Virolaisia hiersivät latvialaisten viljavammat pellot ja lihavammat siat, joilla he eivät myöskään kaihtaneet kerskumasta.

– Nykyisin virolaiset ja latvialaiset ovat läheisiä ystäviä, mutta muinaisia riitoja on ollut paljon. Viron vapaussodan osana käytiin myös sota. Sekin on yksi niistä Viron historian luvuista, jotka odottavat kirjoittamista, toteaa Andres Adamson.

Neuvostoaikojen takia tutkijoita kuitenkin yhä puuttuu. Valtaosa Viron älymystöstä pakeni ulkomaille toisen maailmansodan aikana. Sitten seurasi puoli vuosisataa aikaa, jolloin tiettyjä asioita ei saanut tutkia.

– Kymmenen vuotta sitten Virossa oli ammattimaisia historiantutkijoita sataa tuhatta asukasta kohden 2,5 kertaa vähemmän kuin Pohjoismaissa. Tällä välillä ovat tietysti yliopistot tehneet työtään, mutta uskoakseni ero on edelleen puolitoista- tai jopa kaksinkertainen, Adamson arvioi.

Maailmansota tuli nopeasti lähelle

Millainen oli se Viro, joka alkoi vuonna 1917 tavoitella tukevaa autonomiaa ja seuraavana vuonna julistautui itsenäiseksi? Taloudellisesti vahvempi kuin Suomi, vastaa Andres Adamson.

– Ei enää täsmälleen sata vuotta sitten, mutta vähän ennen. Autonomiselle, puolineutraalille Suomelle ensimmäisen maailmansodan alku oli taloudellisesti hyvää aikaa.

Virossa sen sijaan elettiin sodan jaloissa. Rintama ei ollut Virossa, mutta lähellä, jo vuonna 1915 Väinäjoella Latviassa.

– Latvialaiset olivat vielä saksalaisvastaisempia kuin virolaiset. Saksan joukkoja pakeni puoli miljoonaa ihmistä, jotka eivät missään tapauksessa halunneet jäädä Saksan alaisuuteen.

Valtaosa sotapakolaisista pyrki Pietariin, mutta Viroonkin heistä jäi ehkä sata tuhatta. Virosta puolestaan mobilisoitiin tsaarin armeijaan arviolta sata tuhatta miestä. Kymmenen tuhatta kuoli, Adamson kertoo.

Maareformi oli järjetön mutta pakko tehdä

Virossa ei kuitenkaan nähty nälkää vielä Saksan miehitysaikanakaan. Vasta kun joukot lähtivät, alettiin tajuta, kuinka tyhjäksi ne olivat Viron kalvaneet, Adamson kertoo.

Suomessa nälkä oli tullut jo tutuksi. Suomi oli ollut riippuvainen Venäjältä tuodusta viljasta. Kun Venäjä vajosi kaaokseen, sen kanssa tehdyillä sopimuksilla ei ollut enää merkitystä. Kun junat eivät kulkeneet, ei kulkenut viljakaan.

Virossa viljasta ei ollut samanlainen pula, mutta peltomaasta oli ollut jo pitkään. Vuonna 1919 toteutettu maareformi eli baltiansaksalaisten kartanoiden jakaminen pienviljelijöille ei tätä ongelmaa ratkaissut.

Pelloille ei pienessä Virossa ollut kerta kaikkiaan enää tilaa. Niitä oli raivattu jo niin paljon, että metsää oli vain puolet nykyisestä metsäalasta, ja kartanoidenkin maista suuri osa oli jo vuokrattu virolaisille viljelijöille.

Virolaisia viljelijöitä väritetyssä postikortissa vuodelta 1900. Kuva: Viron kansalliskirjasto

– Kartanoiden maiden paloittelu oli taloudellisesti järjetön päätös. Isot tilat ovat tuottavampia kuin pienet. Sosiaalipoliittisesti ja propagandasyistä maareformi oli silti tehtävä, sillä kansa oli kaivannut omaa viljelymaata jo vuosisatoja, sanoo Andres Adamson.

Kullekin kymmenistä tuhansista uusista pientiloista liikeni kuitenkin vain tilkku peltoa ja metsää, 10–15 hehtaaria. Viron oloissa se oli hädin tuskin kylliksi elättämään viljelijäperheen. Juuri mitään tuotannosta ei liiennyt myyntiin.

Teollisuus toi töitä

Jos pellot eivät antaneet Virolle taloudellista vahvuutta, eikä voitu turvautua metsätöihin kuten Suomessa, niin mikä sitten? Tehtaat, 1900-luvun alussa alkanut voimakas teollistuminen, vastaa Andres Adamson.

– Osa liittyi Venäjän sotavalmisteluihin. Venäjä oli tajunnut, miten heikko se oli suurvaltoihin verrattuna. "Pientä" Japaniakaan ei ollut pystytty lyömään. Tiedettiin, että asiat olivat Euroopassa kulkemassa sodan suuntaan. Piti tehdä nopeita muutoksia.

Viron uusista teollisuuslaitoksista suurimmat olivat telakoita, sillä Venäjä tarvitsi uuden laivaston. Tarvittiin myös paljon koulutettua työväkeä, ja palkat olivat sen ajan mittapuulla kunnolliset.

Virolaisia korkeampaa koulutustasoa ei ollut missään muualla Venäjän imperiumissa, Adamson kertoo.

Halu opiskeluun oli kova

Laajan kansanopetuksen ansiosta rahvas oli yleisesti lukutaitoista. Yleinen koulupakko tuli Virossa voimaan vuosikymmeniä ennen Suomea, Andres Adamson huomauttaa.

– Viro oli ison kulttuurisen räjähdyksen kynnyksellä. Sellainen tuli heti itsenäistymisen jälkeen. 1920-luvun puolivälissä Viro oli ylioppilaiden määrässä Euroopan ehdoton ykkönen väestömäärään suhteutettuna.

Mutta hyvällä asialla oli varjopuoli: koulutettujen määrä ja taloudelliset mahdollisuudet joutuivat 1920- ja 1930-luvuilla ristiriitaan.

– Köyhään maahan ei mahtunut niin paljon koulutettuja. Heistä todellakin oli ylituotantoa. Mutta halu opiskeluun oli niin kova.

Virolainen koulupoika opintojensa ääressä 1920-luvulla Kuva: Viron kansalliskirjasto

Vuosi 1905 herätti haaveet

Kansallisen herääminen sai virolaiset tavoittelemaan elinalueidensa yhdistämistä. Toive Vironmaata ja Liivinmaan pohjoisosia jakaneen kuvernementtirajan poistamisesta puettiin sanoiksi jo 1860-luvulla.

– Asiakirjoista voi lukea, että totiseksi vaatimus muuttui vuonna 1881, suurin piirtein samaan aikaan, kun Suomen autonomiasta tuli todellista, Adamson kertoo.

Venäjän vuoden 1905 kuohunnassa, joka Suomessa tarkoitti suurlakkoa ja Virossa vallankumousta, virolaisten haave omasta valtiosta pyrki pintaan, mutta ei vielä todelliseksi tavoitteeksi. Joillakin alueilla sentään annettiin vallankumoushuumassa paikallisia itsenäisyysjulistuksia.

Suurin pelko oli Saksa

Todellisia edellytyksiä itsenäisyydelle ei ollut ennen alkusyksyä 1917, joten itsenäisyydestä ei myöskään puhuttu. Halu ei riitä, pitää olla myös realistiset olosuhteet, sanoo Adamson.

Olosuhteet muuttuivat, kun kävi selväksi, ettei tsaarin kukistamisen jälkeen valitulla väliaikaisella hallituksella ollut eväitä Venäjän rauhoittamiseen. Sekasorto kasvoi, ja Saksan miehityksen uhka kävi yhä todellisemmaksi.

– Suomessa monet olivat siitä tyytyväisiä, mutta Virossa Saksaa pelättiin kuin tulta. Ajateltiin, että Venäjän kylkeen voitaisiin jäädä, Saksan alaisuuteen ei ikinä, ja parasta olisi itsenäisyys.

Adamsonin mukaan itsenäisyysajatus sai juuret ja uutta tuulta siitä mahdollisuudesta, että Viro voitaisiin samalla julistaa puolueettomaksi maaksi ja siten torjua Saksan miehitys.

Toisaalta ajateltiin, että jos Saksa kuitenkin miehittäisi Viron, niin joskushan sentään tulisi rauha, ja itsenäisenä maana Virolla olisi paikka neuvottelupöydässä, jossa ratkaistaisiin sen kohtalo.

Helmikuun 25. päivänä 1918 otetussa kuvassa saksalaisjoukot ovat juuri tulleet Tallinnaan. Kuva: Viron kansalliskirjasto

Punaiset ja vaaleanpunaiset

Saksalaismiehittäjät tulivat helmikuussa 1918 ja lähtivät vajaa vuosi myöhemmin Saksan tunnustettua tappionsa maailmansodassa. Vain viikkoja sen jälkeen alkoi sota, jonka nimestä historioitsijoiden koulukunnat eivät ole yksimielisiä.

Virolaisten yleinen näkemys on, että kyseessä oli silkka vapaussota: Viron kansa vastaan Neuvosto-Venäjän joukot. Muut käsitykset ovat epäsuosittuja, Andres Adamson myöntää.

Sotaa kutsutaan kuitenkin myös vapaus- tai itsenäisyyssodaksi, jossa oli sisällissodan elementtejä. Adamsonin lisää lukuun kaksi muutakin konfliktia.

Sekä Suomen että Viron sadan vuoden takaiset sodat olivat osa niin ensimmäistä maailmansotaa kuin Venäjän sisällissotaa; se on hänen mukaansa ilmiselvää, jos asiaa katsoo hieman etäämpää.

Suomen lailla myös Virossa oli erilaisten yhteiskuntajärjestysten tavoittelijoita, mutta ei samalla tavoin täysin vastakkaisilla puolilla.

– Suomessa yhteiskunta ja sotijoiden määrä jakaantuivat suurin piirtein kahtia, valkoisiin ja punaisiin. Virolaiset sen sijaan olivat joko punaisia tai vaaleanpunaisia.

Vastapuoli ei ollut isänmaanpetturi

Viron vasemmisto sai vapaissa vaaleissa kolme neljäsosaa äänistä. Puolet tuosta äänisaaliista meni bolševikeille, eli Virolla oli maailmanennätys kommunistien kannatuksessa, Adamson kertoo.

–Siksi sisällissodan osuus sodasta oli paljon vähemmän verinen kuin Suomessa, vaikka murhia ja muita raakuuksia tapahtui myös Virossa sodan edetessä.

Vastapuoleen ei suhtauduttu kuin isänmaanpetturiin, vaan kuin erehtyneeseen, koska aatteellinen raja oli kapea, hän perustelee.

Halu omaan peltoon ratkaisi

Hyvän vaalituloksen jälkeen Viron bolševikit olivat laskeneet nousevansa enemmistöksi ja valtaan seuraavissa vaaleissa, tammikuussa 1918. Suosio kuitenkin notkahti, vaikka vasemmiston kokonaiskannatus kasvoi.

Andres Adamsonin mukaan bolševikit menettivät kannastustaan, koska kaikille oli selvää, etteivät he olleet tosissaan sanoessaan tavoittelevansa sosialistista mutta silti itsenäistä Viroa.

Bolševikkien suurin erehdys oli, etteivät he tajunneet, miten kiihkeästi virolaiset olivat odottaneet omia peltoja. He luulivat virolaisten enemmistön olevan niin oppinutta – aivan muuta kuin Venäjällä –, ettei kartanoiden maiden jakaminen olisi tarpeen, kertoo Adamson.

– Kartanot piti muuttaa saman tien kollektiivitiloiksi. Aiottiin hypätä suoraan kommunismiin ja jättää etapit väliin.

Myös virolaisten jo omikseen vuokraamat tai ostamat maat olisi otettu yhteisomistukseen.

Tänä vuonna vietetään Euroopan kulttuuriperintövuotta. Julisteet Tallinnan lyhtypylväissä muistuttavat, että aika muuttaa kulttuuriperinnöksi senkin, mikä tänään on arkisinta arkea. Ihmisiä pyydetään säästämään kuvia, kirjeitä ja muuta tulevaisuuden historioitsijoille. Kuva: Anniina Wallius / Yle

Itsenäinen Viro jäi Suomesta jälkeen

Entä jos vapaussodan aikaiset miehitysjoukot olisivat jääneet Viron viimeisiksi, eikä toista maailmansotaa tai ainakaan Viron neuvostoaikaa olisi koskaan ollut – olisiko Viro tänä päivänä samanlainen maa kuin Suomi?

Luultavasti Suomi olisi sittenkin taloudellisesti vahvempi, historioitsija Andres Adamson sanoo.

Maareformin taannuttavasta vaikutuksesta ja ensimmäisen maailmansodan suurista tuhoista huolimatta – joita Suomella ei ollut – Viron bruttokansantuote kansalaista kohden oli vielä vuonna 1926 korkeampi kuin Suomessa.

– Sen jälkeen tuli kuitenkin tekijöitä, jotka toimivat Suomen eduksi ja Viron haitaksi, Adamson sanoo.

Suomella oli markkinoita lännessä

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Viroon rakennetut suuret telakat, veturi- ja junanvaunutehtaat oli tehty isoa imperiumia varten ja kävivät hyödyttömiksi.

Venäjältä vielä rauhansopimuksen jälkeen saadut tilaukset, jotka olivat auttaneet taloutta toipumaan, hiipuivat. Raskas teollisuus romahti. Viro palasi teollisuusmaasta yhä enemmän maatalousmaaksi, ja se maatalous tarkoitti maareformin jäljiltä pientiloja.

– Suomi päinvastoin teollistui, metsäteollisuuden ansiosta ja siksi, että se oli jo tsaarin ajalla suuntautunut länteen. Suomella oli siellä markkinoita, Virolla ei. Ja ensimmäinen maa, jonka kanssa piti kilpailla, oli jälleen se Latvia…

Viron nuoriso on kirinyt

Kulttuurisesti eroa Suomen ja Viron kehityksessä ei tänään olisi, Adamson arvioi. 1920- ja 1930-lukujen kulttuurinen räjähdys oli Virossa niin ilmiömäinen, hän perustelee.

Adamson ei sitä sano, mutta jos eroa olisi, niin eiköhän ennemminkin virolaisten hyväksi.

Uudelleenitsenäistymisensä jälkeen Viro on ottanut Suomen koulutuksessa takamatkalta kiinni, ja koululaisten osaamista mittaavissa Pisa-testeissä on menty jo ohi, Adamson muistuttaa.

Tämä menestys on erityisen lähellä hänen sydäntään, sillä hän oli keskeisesti mukana, kun Viro ryhtyi kehittämään koulutusjärjestelmäänsä saatuaan itsenäisyytensä takaisin.

Lue myös:
Historioitsija Enn Tarvel: "Viron itsenäisyys oli ihme"

Folkloristi Marju Kõivupuu: "Mitä muuta virolaiset olisivat voineet kuin laulaa?"

Miksi Viro juhlii itsenäistymistä melkein kolme vuotta?

Myöhemmin tällä viikolla:
pe: Kirjallisuustutkija Sirje Olesk:
"Saksalaisviha oli keskeinen virolaisten identiteetissä"
la: Suurlähettiläs Margus Laidre:
"Suomalaisten ja virolaisten nykysuhteista puuttuu syvyys"