Uusi sukupolvi ottaa osaa suruun netissä, mutta sydän somessa ei korvaa lämmintä halausta kotiovella

Tietokirjailija Mari Pulkkinen kehottaa menemään rohkeasti surevan kotiin. Myös monien alojen ammattilaiset kaipaavat opastusta siihen, miten surevan voisi kohdata.

Surunvalittelu
Kuvitus
Sydämiä, vuolaita kyyneliä, peukkuja. Hyvä alku osanotoksi, mutta ei saisi jäädä ainoaksi tavaksi surevan kohtaamisessa.Tanja Ylitalo / Yle Uutisgrafiikka

Kuusikymppisen miehen vaimo kuolee yllättäen sydänkohtaukseen, kesken työpäivän. Muutamassa päivässä miehen koti täyttyy osanottokukista. Ystäviä ja läheisiä käy piipahtamassa tasaisena virtana.

Nelikymppisen miehen äiti menehtyy yhtä lailla yllättäen. Vaikka tapauksesta tiedetään laajalti, miehen ja hänen vaimonsa luona ei moneen viikkoon käy kukaan. Somessa pariskunta näkee muutamat sydämet, osanotot ja "voimia"-toivotukset.

Kaksi tositarinaa itäsuomalaisesta kaupungista tammikuussa 2018. Onko osanottamisen ja suremisen kulttuurimme kokenut näin ison muutoksen sukupolvien välissä? Kyllä on. Ja muutos on ollut hämmästyttävän nopea. Tätä mieltä on tietokirjailija, suomalaisesta surusta väitellyt (siirryt toiseen palveluun) filosofian tohtori Mari Pulkkinen.

– Ihan parin viime vuoden aikana sureminen on hyvin nopeasti siirtynyt sosiaaliseen mediaan. Henkilökohtaisia menetyksiä jaetaan yhä avoimemmin ja useammin. Ilmiö on niin tuore, että vasta opettelemme, miten siihen pitäisi reagoida, Pulkkinen sanoo.

Somesuru, niin positiivinen ilmiö kuin se tavallaan onkin, ei kuitenkaan voi tarjota sitä kokemusta, joka syntyy kun toisilleen tärkeät ihmiset ja heidän itkuiset katseensa kohtaavat.

Mari Pulkkinen

Pohjimmiltaan tämä on Pulkkisen mielestä hyvä ja positiivinen ilmiö, sillä elämässä tärkeiden asioiden ilmaisemiselle tarvitaan kaikki mahdolliset kanavat. Sosiaalinen media tarjoaa helpon tavan ensimmäiseen osanoton ilmaisemiseen. Asialla on kuitenkin myös kääntöpuolensa.

– Hyvin ongelmallista on, jos se sydän-emoji jää ainoaksi myötätunnon osoitukseksi surevalle. Olemme vaarallisilla vesillä, jos ajattelemme, että pelkkä digitaalinen kohtaaminen riittää.

Valkoinen kynttilä
Kynttilä on hyvä vaihtoehto surukotiin vietäväksi, jos vaikkapa kukkien vieminen arveluttaa allergioiden vuoksi.Sarah Laukkanen / Yle

Mari Pulkkisen mukaan monelle kipeimpiä asioita surussa on tyhjyyden tunne, joka syntyy siitä, että menehtynyt ihminen ei enää ole fyysisesti läsnä.

– Kokemus on pysäyttävä, jos katseen ja kosketuksen ulottuvilta katoavat muutkin ihmiset, tuttavat ja ystävät. Jos kukaan ei tule kotiovelle, ei ojenna kättä eikä avaa syliä halaukseen, se alleviivaa tyhjyyttä todella voimakkaalla tavalla.

Mari Pulkkinen sanoo kuulleensa paljon tarinoita, joissa ihmiset kertovat jääneensä yksin surunsa kanssa. Aiemmin niin kävi hautajaisten jälkeen. Nyt yhä useampi kertoo, ettei kukaan tullut käymään ennen hautajaisiakaan. Surevan kohtaaminen tuntuu kenties raskaalta, pelottavaltakin.

– Kannustaisin silti kaikkia siihen, että mentäisiin käymään. Sureva arvostaa usein arkista apua, sitä että joku käy kaupassa, imuroi tai käyttää koiraa ulkona.

Surulle on tärkeää muotoutua sanoiksi

Oikea kohtaaminen mahdollistaa myös asiasta puhumisen, jonka surevat kokevat usein hyvin tärkeäksi. Menetyksestä puhuminen yhä uudelleen ja uudelleen tekee asian helpommin käsitettäväksi. Se tekee sen myös enemmän todeksi.

– Jos elämänpiirissä ei ole niitä, jotka asettuvat kuuntelijoiksi ja keskustelijoiksi, tämä jää toteutumatta, Pulkkinen huomauttaa.

Kun elämämme ja asioiden jakaminen siirtyy aina vain enemmän sosiaaliseen mediaan, on tärkeää huolehtia siitä, että taito kohdata toinen vaikeidenkin asioiden äärellä säilyy. Siksi diginatiiveja on Mari Pulkkisen mukaan opetettava tähän pienestä pitäen. Pulkkisen mielestä on väärä lähtökohta pitää suru ja kuolema piilossa lapsilta.

– Monet kätkevät lapsilta omat kyyneleensä ja itkevät piilossa sitten, kun lapset ovat vaikka nukkumassa. Lapsella on oikeus tietää, että elämä ei ole pelkästään kaunista ja keveää, vaan siihen sisältyy raskaita ja raadollisia asioita.

Kulttuurin muutos näkyy hautaustoimistossa

Kukkakauppiaan arjessa osanottamisen siirtyminen sosiaaliseen mediaan ei vielä juuri näy. Surukimppuja sidotaan samaan tapaan kuin ennenkin. Mutta mahdollinen tulevaisuus näyttäytyy, kun kauppiaalta kysyy, ketkä osanottokukkia käyvät ostamassa.

– Keski-ikäiset ja sitä vanhemmat, myöntää toimitusjohtaja Ari Eronen joensuulaisesta kukka- ja hautauspalvelusta.

Surusta on Ari Erosen mukaan tullut aiempaa selvästi yksityisempi asia. Se ei kokoa ihmisiä yhteisöllisesti samalla tavalla kuin aiemmin. Tämän Eronen havaitsi ihan konkreettisesti, kun hän kävi läpi hautaustoimistonsa arkistoa neljän vuosikymmenen ajalta.

– 1970-luvulla hautajaisten keskimääräinen henkilömäärä oli noin 70 henkeä. Tällä hetkellä se on alle 30, Eronen kertoo havainnoistaan.

Valkoisia neilikoita
Surun ja osanoton kukat ovat usein valkoisia.Sarah Laukkanen / Yle

Syitä on Ari Erosen mukaan useita. Perhekoot ovat pienentyneet ja sukulaiset asuvat etäällä toisistaan. Matkustaminen hautajaisiin ei aina ole mahdollista. Muistotilaisuuden järjestäminen ruokailuineen isolle joukolle tulee myös kalliiksi.

Koska surun jakaminen kuitenkin usein auttaa menehtyneen läheisiä, Eronen kannustaa kohtaamaan surun äärellä. Esimerkiksi siunaustilaisuus voisi hänen mielestään olla avoin kaikille. Muistotilaisuuden voisi puolestaan järjestää yksityisenä, lähipiirin ja perheen kesken.

Menetyksen kokeneet ammattilaisten avuksi

Monessa ammatissa surevan kohtaaminen on osa työtä. Se on sitä esimerkiksi ensihoitajalle, poliisille ja papille. Monet ammattilaiset kokevat, että koulutuksen aikana surevan kohtaaminen käsitellään hyvin pintapuolisesti, kertoo Taru Oulasvirta. Hän on suunnittelijana parhaillaan käynnistyvässä Surevan kohtaaminen -hankkeessa.

Oulasvirran näkemyksen allekirjoittaa kuopiolainen sosiaalityöntekijä Sanna Pirinen. Hän menetti itse tyttärensä kahdeksan vuotta sitten. Lapsi kuoli synnytyksessä. Pirisen mukaan oli hämmentävää huomata, että ammattilaisetkaan eivät välttämättä osaa kohdata tuollaista tilannetta. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoitaja istui Pirisen sairaalavuoteen jalkopäässä eikä puhunut mitään. Tarvittavat neuvot ja ohjeet jäivät saamatta.

Suruaddresseja ja -kortteja
Kortit ja addressit ovat tapa ottaa osaa ja myötäelää surun keskellä. Monet sanovat, että on lohduttavaa selailla niitä vielä vuosienkin jälkeen.Sarah Laukkanen / Yle

Pirisen mielestä surevan kohtaamista pitäisi harjoitella sosiaali- ja terveysalalla kaikilla koulutusasteilla. Myös ammatissa jo toimivat kaipaavat koulutusta, jota työnantajien pitäisi järjestää.

– Esimerkiksi sairaalamaailmassa, jossa surevia kohdataan jatkuvasti, ei ole opintojen kuluessa tarjolla tarpeeksi koulutusta ja tukea surevan kohtaamiseen. Siihen tarvittaisiin valtavasti lisää resursseja. Kaikille menetyksen kohdanneen ihmisen kohtaaminen ei ole luontevaa, Pirinen sanoo.

Surevan kohtaaminen -hankkeessa tähän pyritään nyt vaikuttamaan.

– Monen mielestä surevan kohtaaminen on ammattilaisenakin vaikea paikka, johon ei voi koskaan täysin valmistautua. Surujärjestöjen vapaaehtoiset kokemusasiantuntijat voivat auttaa tässä, sanoo Taru Oulasvirta.

– Surevat kaipaavat toisaalta sitä, että ammattilainen osaa hoitaa tilanteen, hän osaa neuvoa ja kertoa tarvittavat asiat. Samalla toivotaan sitä, että siinä on inhimillisyys mukana. Ammattilainenkin voi näyttää tunteensa.

Uuden hankkeen yhtenä tavoitteena on varmistaa, että surevat saavat yhtä hyvää tukea ja apua eri puolilla maata, riippumatta siitä, missä asuvat. Taru Oulasvirran mukaan tärkeää on myös sopivan vertaistuen piiriin ohjaaminen.

Sosiaalinen media tarjoaa tähän yhden kanavan. Siellä ajatuksiaan voi kertoa halutessaan anonyymisti.

– Sosiaalinen media on hyvä lisä, mutta kohtaamiset kasvokkain ovat tärkeitä. Niiden merkitys ei katoa minnekään, Oulasvirta korostaa.

Lue lisää aiheesta:

Parantaako aika? Vaatiiko sureminen työtä? - Seitsemän kysymystä surusta