Arkea hävetään ja siedetään, mutta kaivataan, kun se katoaa alta – Q-teatterin uutuus sekoittaa splatterin realismiin

Q-teatterin Arki ja Kauhu on Akse Petterssonin uutuusnäytelmä, jossa tylsä rutiini törmää poikkeusoloihin. Edellinen Q:n ja Petterssonin yhteistyö synnytti vuosikymmenen teatteritapauksen.

Q-teatteri
Arki ja kauhu
Jyrki Ojala/Yle

Q-teatterin yleisölämpiössä lainehtii uskomaton määrä omituista roinaa, muun muassa lelurobottien armeija ja tekoruumis. Arki ja kauhu -näytelmän ensi-iltaan on viikko aikaa ja kaikella on mahdollisesti tarkoitus.

Lavastaja Ville Seppänen varmistaa, että emme kerro liikaa. Näyttämökuva on häkellyttävä, ja olisi sääli pilata sitä katsojilta etukäteen.

Sanotaan kuitenkin, että siellä on eräänlainen nukkekoti. Ja on koira, on hirviöitä, on suihku ja pleikka.

Ja sillä esitettäviä asioita kohtaan on kovat odotukset.

Kasvoiko y-sukupolvi aikuiseksi?

Kun Akse Pettersson ohjasi edellisen kerran Q-teatterissa vuonna 2014, syntyi Kaspar Hauser. Kolmekymppisten kiihkeää, omaäänistä ruumiinavausta kuvailtiin y-sukupolven kollektiiviseksi kokemukseksi ja vuosikymmenen teatteritapaukseksi. Se sai teatteriyleisön hullaantumaan ja kriitikot laulamaan poikkeuksellisen soraäänetöntä ylistystä.

Helsingin Sanomien (siirryt toiseen palveluun) arvostelussa esimerkiksi todettiin, että viisarit täytyy pysäyttää, koska ”tämän jälkeen puhutaan ajasta ennen ja jälkeen Q-teatterin Kaspar Hauserin".

Ohjaaja itse ei suhtaudu asiaan yhtä juhlallisesti. Kaspar Hauseria ovat seuranneet muun muassa Petterssonin luotsaaman Teatteri Takomon kiitellyt esitykset Paras mahdollinen maailma ja Noitavaino, sekä Svenska Teaternin näyttävä Titanic.

– Oma taiteellinen työskentelyni oli olemassa ennen sitä teosta ja on ollut olemassa Kaspar Hauserin jälkeen. Itselleni se on yksi tärkeä teos muiden teosten joukossa. Toki hahmotan sen, että Kaspar Hauserin positio on eri kuin monen muun esityksen positio. Ei se asia ole minun käsissäni. Yleisö lopulta määrittää sen, mikä on merkityksellistä.

Q-teatterin ensembleen kuuluva Eero Ritala näytteli Petterssonin ohjauksessa silloin ja näyttelee Petterssonin ohjauksessa nyt. Ritalan ja Seppäsen lisäksi Kaspar Hauserin ydinjoukosta on Arjessa ja kauhussa mukana myös palkittu äänisuunnittelija Kasperi Laine.

Ritala vakuuttaa, että teoksilla ei kuitenkaan ole käytännössä mitään tekemistä toistensa kanssa. Tekijöilleen ominainen kädenjälki toki erottuu.

– Teatteri on katoavaa taidetta, ja ryhmät muuttuvat, ihmiset muuttuvat ja teemat muuttuvat. Kaspar Hauserissa kävi niin kuin kävi, mutta emme me ennen ensi-iltaa tienneet, että tästä tulee tapaus.

Arki ja kauhu
Näytelmän kuvastossa on klassisesta kauhukulttuurista tuttuja elementtejä.Jyrki Ojala/Yle

Sietämätön arki

Arki on tylsää, arki on toisteista. Sitä hävetään ja paetaan.

Ihmisillä on hämmästyttävän vahvoja mielikuvia siitä, millaista elämän pitäisi olla ja millaista muiden elämä luultavasti on, Pettersson analysoi. Kenenkään oma elämä ei omasta mielestä sovi siihen muottiin. Kuitenkin juuri arki, rutiini ja tavallisuus ovat niitä asioita, jotka meitä kaikkia yhdistävät.

– Harva varmaan ajattelee oikeasti häpeävänsä omaa arkeaan, mutta yllättävän vähän me sitä ainakaan sellaisenaan jaetaan toisillemme. Me jaamme muille mielikuvaa arjesta ja me jaamme mielikuvaa itsestämme.

Jatkuva tavallisuus ei kiinnosta juuri ketään. Se ei ole ihan hirveästi kiinnostanut myöskään näytelmäkirjailijoita tai viihdeteollisuutta. Petterssonia se sen sijaan kiinnostaa paljonkin.

– Länsimainen teatteri ja viihde tutkii aina poikkeustilaa ja muutosta. Normaalius on jotain, mistä halutaan pois, näyttämään seuraavaa asiaa. Me näemme helposti poikkeustilan jonkinlaisena tavoiteltavana asiana.

Arki alkaa kadottuaan kiinnostaa

Poikkeustilan ja muutoksen haikailu voi tuoda arkeen kauhun. Ihminen saattaa esimerkiksi alkaa fantasioida karmeista asioista silkkaa pitkästyneisyyttään.

– Ihminen kuitenkin kestää poikkeustilaa hirveän huonosti. Kun oman tylsän arkensa menettää, ei mitään muuta haluakaan yhtä paljon takaisin kuin juuri sen tutun ja turvallisen.

Arjen ja kauhun teemaan johti myös Petterssonin henkilökohtainen kokemus.

– Mun kokemus todellisuudesta ja elämästä on se, että asiat menevät koko ajan huonompaan ja huonompaan suuntaan yhteiskunnassa, luonnossa, maailmanlaajuisessa mittakaavassa ja jossain määrin myös yksityiselämässä. Itselläni ja ystävilläni, kaikilla on sellainen olo että asiat menee hirveän synkkään suuntaan.

Kokemus ei kuitenkaan osunut yksiin tosiasioiden kanssa. Ristiriita synnytti havainnon.

– Monien mittareiden mukaan maailmasta tulee koko ajan parempi ja turvallisempi. Kun mun elämässäni ole muuta kuin se oma, turvallinen arki, niin mistä se kauhun kokemus oikein tulee?

Akse Pettersson
- Ihminen voi ihmetellä, miksi arkea katsoisi teatterissa, kun sitä joutuu elämään kotona. Täällä voi kuitenkin pohtia, mikä arjessa oikeasti on tunnistettavaa kaiken esittämisen takana ja mikä yksilölle oikeasti tärkeää, kuvailee Akse Pettersson.Jyrki Ojala/Yle

Kohotettua keittiörealismia

Se vähä, mitä esityksestä viikkoa ennen ensi-iltaa näytetään, näyttää sekä Akse Petterssonilta että Q-teatterilta. Esitys on tekstiä myöten synnytetty yhdessä.

Tyylilajia Pettersson kuvailee kohotetuksi keittiörealismiksi. Mukana on myös splatteria ja synkeää filosofiaa. Fysiikan lakeja ei kuulemma sentään kumota.

– Keittiörealismi on varmaan monelle vihonviimeinen laji, mutta tässä se on tarkan katseen kohde, rakastettu ja läheinen. Toisaalta on kyse siitä, mitä kauhu edes voi olla teatterissa? Se on helposti komediaa ja siinä kohtaa tulee mukaan splatter. Tässä on arki, on suspense ja sitten vielä se, mitä toteutunut poikkeustila voi olla näyttämöllä.

Petterssonin työtapaan kuuluu, että hän tuo taloon tullessaan aiheen, otsikoita ja aihioita kohtauksista, osa on varsin pitkälle kehiteltyjä, osa ideanpoikasia. Niitä sorvataan joukolla, kunnes palikat asettuvat järjestykseen.

– Mulla on tietysti ohjaajan vastuu siitä, mitä teos käsittelee ja mikä teos lopulta on. Sillä tavalla tämä on ihan normaalia teatterin tekemistä.

Toimintamalli on raskas, mutta palkitseva ja rehellinen, kuvailee Pettersson.

– Ei tämä ole metodi, eikä mulla ole ohjekirjaa, enkä erityisesti nauti juuri tästä työtavasta. Usein kiroan sitä, ja toivon sekä itseni takia että muiden takia, että olisi jotenkin selkeämpää ja paremmin suunniteltua. Tällä hetkellä tämä tapa kuitenkin peilaa parhaiten persoonaani ja yritän olla mahdollisimman rehellinen sen kanssa, mitä osaan ja tiedän.

Petterssonin mielestä työtapa on sikäli kiitollinen, että se pystyy sopeutumaan erilaisiin ihmisiin. Esimerkiksi Q-teatterissa lopputulokseen vaikuttaa monen lahjakkaan ihmisen mielipide ja ensemblelle ominainen tapa tehdä asioita ohjaajasta riippumatta.

– Mulla voi olla ohjaajana vahva mielipide ja näkemys, ja silti esityksessä voi näkyä kaikkien siihen osallistuneiden ihmisten luovuus. Ne eivät sulje toisiaan ulos, eikä toisten kädenjälki ole minulta pois.

Työtapa vaatii luovaa hulluutta ja heittäytymistä. Se on ihanaa, kuvailee näyttelijä Eero Ritala.

– Kaikki ihmiset ovat innoissaan tekemässä koko ajan eräänlaista tutkimusmatkaa teeman Arki ja kauhu ympärille. Se voi olla mitä vaan. Se vaatii hyvin intensiivistä läsnäoloa koko ajan. Kun ei ole valmiita suunnitelmia, voin esimerkiksi tempaista kitaran käteen ja alkaa hoilata jotain. Siitä sitten innostutaan ja sen ympärille rakennetaan.

Eero Ritala
Eero Ritala huomauttaa, että viimeisten viikkojen harjoituksissa arjen tylsyys korostuu. - Tulee vahva päiväni murmelina -efekti, kun viettää teatterilla aikaa aamusta iltaan.Jyrki Ojala/Yle

Outo huumori yhdistää

Q-teatteri on tunnettu omintakeisista tuotannoistaan ja kolkosta huumoristaan. Vaikka ohjaajat vaihtuvat, jokin esityksiä yhdistää. Jotain toista, Jälkeenjäävät, Kevyttä mielihyvää, Tavallisuuden aave; esitykset toinen toisensa perään keräävät kiitosta kriitikoilta ja katsojilta.

Ritala arvelee, että keskeinen syy siihen, että Q tarjoaa jatkuvasti kiinnostavia esityksiä löytyy ensemblen sitoutumisesta teatteriin.

–Kaikki jotka tekevät päätöksiä ohjelmistosta, haluavat tämän teatterin parasta. Meillä ei ole välttämättä itsekästä halua olla jokaisessa esityksessä itse mukana.

Toinen selitys löytyy maailmankuvasta.

– Meillä on kaikilla hyvin samantyyppinen huumorintaju ja taidekäsitys. Se houkuttelee meitä pyytämään tänne ohjaajia, jotka tekevät hyvin erilaisia juttuja, mutta joilla on oma tapansa lähestyä asioita.

Vaikka olisi nähnyt kaikki Q-teatterin esitykset, Arjen ja kauhun katsoja yllättyy, vakuuttaa Ritala.

–Yksikään katsoja ei sano esityksen jälkeen, että tiesin, että tämä on tällainen. Tästä tulee sellainen esitys, jossa ei voi yhtään tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Arki ja kauhu
Arjen ja kauhun rooleissa nähdään Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen. Mukana on myös Pirjo Lonka (ei kuvassa).Jyrki Ojala/Yle