Sinikukka Saaren kolumni: Näin ”poliittinen teknologia” toimii Venäjän vaaleissa

Mustamaalaus, erilaiset huhut ja epäluottamus kaikkia uusia toimijoita kohtaan ovat tapa, jolla Venäjän poliittista kenttää hallitaan, kirjoittaa Sinikukka Saari.

Venäjä
Sinikukka Saari.
Derrick Frilund / Yle

Yksi Venäjän monista paradokseista on se, että vaikka Putinin suosio on tasaisen korkealla, iso osa venäläisistä on tyytymättömiä maansa nykytilaan. Mielipidekyselyiden mukaan erityisen tyytymättömiä venäläiset ovat hintojen nousuun, tavallisen kansan köyhyyteen ja maata vaivaavaan krooniseen korruptioon. World Inequality Reportin mukaan nyky-Venäjän tuloerot ovat verrannollisia tsaarinajan Venäjän lukuihin. Yli 57 miljoonaa venäläistä – siis puolet aikuisista venäläistä – ansaitsi keskimäärin alle 7 800 euroa koko vuoden 2016 aikana. Useat Venäjän superrikkaista oligarkeista ovat rikastuneet puhtaasti maan luonnonvarojen ansiosta ja läheisillä suhteillaan valtaapitäviin. 13 prosentin tasavero tuntuu monesta vääryydeltä.

Moskovan ja Pietarin muutosta kaipaavat, hyvin toimeentulevat kansalaiset tukevat usein presidenttikisasta epäreilusti diskattua Aleksei Navalnyia. Muualla maassa ongelmiin haetaan useimmiten ratkaisua – samoin kuin 100 vuotta sitten – kommunisteista. Venäjän kommunistisen puolueen paikallistason toimintaan on liittynyt viime vuosina myös nuoria aktivisteja, jotka vannovat kansalaisistaan isällisesti huolta pitävän vahvan valtion ja progressiivisen verotuksen nimiin.

Grudinin tulee puolueen ulkopuolelta ja on business-orientoitunut vasemmistopopulisti

Uudesta ruohonjuuritason aktivismista huolimatta puolueen johtoa on vaivannut pysähtynyt tunnelma. Vuodesta 1993 kommunistisen puolueen johdossa on ollut Stalinin saavutuksia arvostava, moninkertainen presidenttiehdokas Gennadi Zjuganov. Näissä vaaleissa puolue kuitenkin yllätti valitsemalla presidenttiehdokkaakseen kaupallisesti hyvin menestyneen maatilan – Leninin sovhoosin – johtajan Pavel Grudininin.

Grudinin tulee puolueen ulkopuolelta ja on business-orientoitunut vasemmistopopulisti. Grudininin sovhoosi on kuin suoraan neuvostopropagandasta: työläiset ansaitsevat hyvin, asuvat sovhoosin laadukkaissa asunnoissa ja käyttävät oman terveyskeskuksen palveluita; lapsille on leikkipuistoja, päiväkoteja, ja hyvätasoinen koulu. Grudinin on kertonut haluavansa kaikkien venäläisten elävän yhtä mukavasti kuin Leninin sovhoosin työntekijät. Taistelu köyhyyttä vastaan on Grudininin kampanjan iskulause. Iskulauseella voisi kuvitella olevan potentiaalista kaikupohjaa suurten tuloerojen Venäjällä.

Kuitenkin pian sen jälkeen kuin Grudinin oli hyväksytty presidenttikisaan ja hän oli esiintynyt televisiossa, alkoi spekulointi kaduilla ja lehtien sivuilla. Monet uskovat että Grudinin on Putinin juonessa mukana – eihän ehdokkuutta tai televisioaikaa olisi muuten kai myönnetty. Tämän teorian mukaan Grudininin halutaan saavan Navalnyin kannattajien ääniä ja lisäävän näin yleistä äänestysprosenttia. Navalnyi on pyytänyt kannattajiaan boikotoimaan vaaleja. Täysin sama spekulaatiokuvio on hyväksytty lähes kiistattomana totuutena myös Navalnyin entisen liittolaisen, toimittaja Ksenia Sobtshakin kohdalla.

Jutuissa kerrottiin kuinka johtaja ansaitsee vuodessa yli 20-kertaisesti sen, mitä hänen työläisensä ansaitsevat

Grudininia käsittelevät jutut valtamediassa muuttuivat myös nopeasti mustamaalaaviksi. Jutuissa kerrottiin kuinka johtaja ansaitsee vuodessa yli 20-kertaisesti sen, mitä hänen työläisensä ansaitsevat, ja kuinka Grudinin on piilotellut rahojaan ulkomaisilla tileillä. Nämä huhut viittaavat kahteen eri suuntaan, mutta kumpikin toimii Grudininia vastaan ja vahvistaa häneen kohdistuvaa epäluottamusta. Joko hän on sätkynukke tai kelmi – tai kenties molempia.

En väitä tietäväni, mikä on lopullinen totuus Grudininin tai Sobtshakin tapauksissa. Venäjän vaaleja olen kuitenkin seurannut pitkään, ja tämä sama kaava toistuu jokaisella kerralla. Mustamaalaus, erilaiset huhut ja epäluottamus kaikkia uusia toimijoita kohtaan ovat käytännössä tapa, jolla Venäjän poliittista kenttää hallitaan. Vaihtoehtoja saattaa muodollisesti olla, mutta kukaan ei usko niiden olevan todellisia. Tätä kisaa ei voi voittaa: joko ehdokas ei pääse ääneen valtamediassa ja jää täysin tuntemattomaksi, tai jos pääsee, ehdokasta ei pidetä todellisena vaihtoehtona. Feikkiehdokkaina pidettyjen seassa on kuitenkin yksi – ei ehkä täydellinen mutta kiistatta todellinen ehdokas: Vladimir Putin.

Sinikukka Saari

_Kirjoittaja on ulkoministeriön erikoistutkija, joka seuraa kansainvälisiä tapahtumia laajasti. Hän suhtautuu maailman muutokseen innostuneesti vaikka onkin allerginen "connectivity is destiny" -tyyppisille tulevaisuushokemille eikä aina kykene näkemään ongelmissa vain piilotettua mahdollisuutta. Hän kirjoittaa kolumnia yksityishenkilönä eikä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele ulkoministeriön kantoja. _