22-vuotias nainen meni kaikessa rauhassa kahville – pari tuntia myöhemmin hänet kiidätettiin hoitoon psykiatriselle osastolle

Vaikean masennuksen sairastanut Jenna Tiikkainen marssii nyt Mad Pride -kulkueessa. Hänen viestinsä on, että mielenterveysongelmia ei pidä hävetä. Juttu on julkaistu helmikuussa 2018.

mielenterveys
Jenna Tiikkainen Kotkan torilla
Jenna Tiikkainen oli ennen äkillistä sairaalaan joutumistaan kahvilla talossa, joka näkyy kuvan oikeassa laidassa.Petri Niemi / Yle

Kun poliisi astui 22-vuotiaan Jenna Tiikkaisen asuntoon, näky oli karmea. Lattia oli roskien ja koirankarvojen peitossa, niiden seassa olisi voinut melkein kahlata. Pöydillä oli röykkiöittäin likaisia astioita. Mukit ja lautaset oli otettu kaapista ja niistä oli syöty ja juotu, mutta tiskiin asti ne eivät olleet päässeet.

Oli selvää, että asuntoon jätetty koira ei ollut nähnyt imuria viikkokausiin.

Samaan aikaan Jenna Tiikkainen istui mumminsa kanssa kahvilassa kivenheiton päässä asunnosta, torin toisella laidalla. He juhlivat Jennan syntymäpäivää ja joivat sen kunniaksi kakkukahvit.

Ohikulkijat näkivät kaksi iloista naista, joista vanhemmalla oli tyylikkäät vaatteet ja mustat, suortuva kerrallaan paikoilleen kammatut hiukset. Myös nuorempi oli laittanut punertavat hiuksensa ja meikannut itsensä kauniisti.

– Laittauduin aina, kun lähdin ulos. Se, että näytti hyvältä, teki olostakin paremman. Mummikaan ei lähtenyt postilaatikkoa pidemmälle ilman silmärajauksia, Tiikkainen kertoo.

Mummi oli se, jonka kanssa Tiikkainen teki “naisten juttuja”. He vaihtoivat meikkivinkkejä ja shoppailivat yhdessä. Silti mummikaan ei voinut aavistaa, että Jennan asiat eivät todellakaan olleet kunnossa.

Vain pari tuntia sen jälkeen, kun Tiikkainen oli kävellyt torin yli syntymäpäiväkahville, hänet kiidätettiin hoitoon psykiatriselle osastolle.

Varattu mies

Jenna Tiikkainen oli 18-vuotias lukiolainen, kun hän muutti äitinsä luota pieneen yksiöön Vantaalla. Tiikkaisen tuttu, häntä selvästi vanhempi mies, tarjoutui auttamaan nuorta naista muutossa. Tiikkainen pyysikin miestä avuksi laittamaan lamppuja paikoilleen.

Siitä alkoi hankala parisuhde.

Perhe huolestui heti, kun sai tietää. Paitsi että mies oli Tiikkaista 13 vuotta vanhempi, hän oli naimisissa. Kun Tiikkainen otti saksanpaimenkoiranpennun Iinan, koira vierasti miestä alusta asti. Rakastunut nuori nainen jätti muiden viestit huomiotta.

– Mies oli taitava puhuja. Sieltä tuli tietysti myös perinteinen lupaus vaimon jättämisestä.

Saksanpaimenkoira makaa kalliolla
Iina-koiran takia Jenna Tiikkaisen oli lähdettävä ulos vaikeimpinakin päivinä.Jenna Tiikkaisen kotialbumi

Suhde oli alusta saakka vaikea. Tiikkainen lopetti sen vuoksi lukion, kun ylioppilasjuhlat olivat jo tulossa. Hän ehti osallistua ylioppilaskirjoituksiin, mutta pari kurssia oli suorittamatta.

– On–off-meno suhteessa oli jatkunut jo lähes vuoden. Olin henkisesti niin väsynyt, ettei opiskelustakaan tullut enää mitään.

Miesystävä ei lupauksista huolimatta ollut jättänyt vaimoaan. Tiikkainen halusi lopettaa suhteen lopullisesti, ja kertoi tämän myös miehelle.

– Hän ei jättänyt minua millään rauhaan vaan saattoi laittaa sata tekstiviestiä päivässä.

Lopulta Tiikkainen oli niin väsynyt, että meni itkien pyytämään äitiään apuun. Hän päätti muuttaa toiseen kaupunginosaan, jotta pääsisi miehestä kokonaan eroon.

Uusi koti paloi heti muuton jälkeen

Uusi vuokra-asunto löytyi noin kymmenen kilometrin päästä alueelta, jolle miehellä ei tulisi asiaa. Se oli avokeittiöllä varustettu kaksio kerrostalossa, joka oli valmistunut viisi vuotta aiemmin.

– Asunto oli tosi kiva. Siinä oli oma saunakin. Ajattelin, että viihtyisin siinä tosi hyvin.

Kun herätyskello soi ensimmäisenä aamuna uudessa kodissa, Tiikkainen nousi ylös, käytti Iinan lenkillä ja lähti töihin. Asuntoon oli juuri saatu sähköt, ja Tiikkainen kaavaili käyvänsä ruokaostoksilla töiden jälkeen. Aamupäivällä hänen puhelimensa soi.

– En ehtinyt heti vastata. Sitten katsoin, että puhelu oli tullut poliisilaitokselta. Pian palopäällikkö soitti ja kertoi, että asuntoni on palanut.

Tiikkainen lähtikatsomaan, mitä oli tapahtunut. Päällimmäisenä oli huoli Iina-koirasta. Kun hän pääsi paikalle, koko surullinen totuus paljastui. Tulipalo oli tuhonnut keittiön kaapit ja aiheuttanut asuntoon pahoja savuvaurioita.

– Koira oli saanut käännettyä hellan kytkintä niin, että levy oli mennyt päälle. Hellalle oli jäänyt tavaraa muuton jäljiltä. Siinä oli pesuaineita, jotka olivat poksahdelleet kuumuudesta. Lisäksi tuhoutui työtodistuksia ja koulupapereita.

Jenna tietokoneella
Jenna Tiikkaisen kotialbumi

Työpäivä, joka muutti kaiken

Kerrostalon muihin asuntoihin palo ei ehtinyt levitä. Naapurin lapset olivat huomanneet savun ja kertoneet siitä vanhemmilleen, jotka hälyttivät palomiehet paikalle. Tiikkaisen huoli Iinan voinnista oli turha.

– Sille ei käynyt mitään. Kun tulin, se leikki iloisena pihalla poliisien kanssa.

Suuri osa tavaroista oli vielä muuttolaatikoissa, mutta niistä on löytynyt nokijälkiä vielä vuosia myöhemmin. Asunto meni isoon remonttiin, ja Tiikkainen muutti Iinan kanssa äitinsä luo.

– En itse oikein edes tajunnut, mitä oli tapahtunut. Äiti auttoi minua järjestelemään asioita.

Tiikkainen jäi töistä sairauslomalle. Kun hän palasi töihin parin kuukauden päästä, hän päätti kesken työpäivän kääntää elämänsä ylösalaisin. Hän eikä kukaan muukaan aavistanut, että se oli merkki alkavista mielenterveysongelmista.

Keksin ihan ex-temporena, että irtisanoudun.

Jenna Tiikkainen

Oli ihan tavallinen kahvitauko.

– Keksin ex-temporena, että irtisanoudun. Ilmoitin saman tien työnantajalle, etten jatka enää töitä. Päätin muuttaa Kotkaan.

Tiikkainen oli kotoisin Kotkan naapurista Pyhtäältä, ja hänellä oli siellä paljon kavereita. Oli kesä, ja Tiikkainen sai nopeasti töitä lehdenjakajana. Sen lisäksi hän teki DJ-keikkoja ja pääsi myöhemmin töihin keskustassa sijaitsevaan pikaruokaravintolaan.

Kaikki sujui mainiosti. Siksi Tiikkainen ei aluksi huomannut, kuinka oma mieli alkoi hiljalleen suistua pois raiteiltaan.

– Näin kyllä, että kämppä ei tahtonut pysyä siistinä. Lopulta siellä oli niin kova kaaos, että en enää itsekään viihtynyt kotona. Olin tosi sosiaalinen ja aina menossa, ja lenkkeilin paljon Iinan kanssa. Siksi diagnoosikin varmaan viivästyi.

Ruma viesti parhaalle ystävälle

Talvella Tiikkainen jäi työttömäksi, ja asiat alkoivat luisua huonompaan suuntaan. Hälytyskellot soivat ensin sosiaalitoimistossa.

– Olin laittanut sinne toimeentulotukihakemuksen, joka oli huonosti täytetty. Kun sosiaalityöntekijä soitti minulle siitä, aloin itkeä holtittomasti.

Sosiaalityöntekijä passitti Tiikkaisen mielenterveyspalveluiden työntekijän juttusille.

– Kemiamme eivät kohdanneet. Jätin hoitosuhteen heti ensimmäisen käynnin jälkeen kesken.

Laskujen maksaminen alkoi unohtua yhä useammin. Sitten Tiikkainen ei saanut enää vuokraakaan maksettua. Kun vuokranantaja yritti soittaa, Tiikkainen ei vastannut puhelimeen.

– Muutaman kuukauden kuluessa asiat menivät ihan retuperälle, enkä saanut enää mitään hoidettua.

Tiikkainen purki pahan olonsa parhaaseen ystäväänsä, jolla niin ikään oli tuohon aikaan vaikeuksia omassa elämässään.

– Romahdin täysin ja kirjoitin hänelle todella ilkeän tekstiviestin, jossa syytin häntä rumin sanoin huomionkipeäksi. Viesti oli todella kamala.

Välit katkesivat. Kun Tiikkaisen vuokranantaja ei saanut vuokralaiseensa mitään yhteyttä, hän pyysi apua poliisilta. Oli epäilys, että naiselle oli sattunut jotain.

Sini ja Jenna
Jennan paras ystävä Sini oli iso tuki, kun Jenna toipui masennuksesta.Jenna Tiikkaisen kotialbumi

Kun 22-vuotissyntymäpäiväkahvit oli juotu, Jenna Tiikkainen hyvästeli mumminsa ja meni kotiin. Pian hän kuuli, kuinka joku tuli asuntoon omilla avaimilla. Eteiseen astuivat poliisi, huoltomies ja vuokranantaja.

– He olivat käyneet asunnossa sillä aikaa, kun olin poissa. Siinä sitten ihmettelimme yhdessä huonoon kuntoon päässyttä asuntoa.

Olihan Tiikkainen sen itse huomannut – hän ei vain saanut tartutuksi imuriin. Niin kuin ei saanut avattua laskuja tai maksettua vuokraansa. Tiikkainen vain siirsi laskut pois silmistä ja unohti ne.

Sitä, miten tilanteeseen oli päädytty, Tiikkainen ei kuitenkaan hahmottanut. Kaikki vaikeudet kun olivat jo takanapäin. Hankala parisuhde oli jäänyt taakse ja uuden asunnon palamisestakin oli kulunut aikaa.

Poliisi ehdotti, että Tiikkainen lähtisi saman tien lääkäriin.

– Suostuin heti. Olin jotenkin alitajuisesti odotellut, että joku tulee hakemaan minut kotoa.

Tiikkainen meni lääkäriin, joka passitti hänet suoraan psykiatriselle osastolle Kuusankoskelle Kouvolaan.

Mummin yllättävä paljastus

Diagnoosi oli vaikea masennus. Sairaalahoito kesti kuukauden. Tiikkainen otti sen hengähdystaukona, joka tasoitti oloa.

– Se oli kirjaimellisesti lataamo. Pääsin huilaamaan ja sain vastauksia siihen, miksen ollut saanut pitkään aikaan oikein mitään aikaiseksi.

Ihan aluksi Tiikkainen taisteli häpeää vastaan. Välit parhaan ystävän kanssa olivat olleet kaksi viikkoa poikki. Ilkeä tekstiviesti kadutti niin, että anteeksipyyntö oli valtavan työn takana. Ikävä oli kuitenkin niin kova, että Tiikkainen otti yhteyttä ystäväänsä ja kertoi olevansa hoidossa psykiatrisella osastolla.

– Onneksi hän oli valmis sopimaan riitamme. Hän ymmärsi, etten voinut hyvin.

Kun sairaalajakso oli ohi, Tiikkainen pääsi toipumaan mielenterveyspotilaille tarkoitettuun kuntoutusasuntolaan. Siellä hän opetteli uudestaan maksamaan laskuja ja pesemään pyykkiä yhdessä asuntolan työntekijöiden kanssa. Hän kertoi masennuksestaan myös ystävilleen.

Nämä eivät olleet uskoa. Meikki, läheinen kaveripiiri ja huoliteltu olemus olivat peittäneet mielen haavat hyvin.

– He ihmettelivät, että sinäkö. Muutama kaveri ei ymmärtänyt ja tipahti pois kyydistä. Lähipiiri osasi onneksi suhtautua ongelmiini hyvin.

Erityisen tärkeäksi muodostui rakkaan mummin tuki. Kun Tiikkainen kertoi tälle sairastumisestaan, mummikin kertoi käyneensä useita kertoja mielenterveystoimistossa keskustelemassa mieltään painavista asioista.

– Se oli minulle iso yllätys, eikä hän pitänyt asiaa mitenkään ihmeellisenä. Mummin avautuminen saikin minut hyväksymään sairauteni ja ottamaan helpommin apua vastaan.

Toipuminen alkoi. Sitten Iina-koira kuoli.

Jenna Tiikkainen
Jenna Tiikkaisen masennusta ei huomannut päällepäin. Tässä kuvassa hän on jo sairas.Jenna Tiikkaisen kotialbumi

Piti oppia suremaan

3-vuotias Iina oli ollut kasvattajansa luona odottamassa Tiikkaisen paranemista. Eräänä päivänä Tiikkaisen puhelin soi.

– Kasvattaja kertoi, että Iinalle oli tullut kohtukasvain, ja se oli kuollut. Se oli kova paikka, koska Iina oli pitänyt minua pinnalla ja pakottanut ulos huonoimpinakin päivinä.

Myös suru oli Tiikkaiselle uusi tunne, sillä hän ei ollut koskaan menettänyt ketään läheistään. Kuntoutusasuntolan työntekijät auttoivat häntä käsittelemään surua.

– Perheessämme ei kovin paljon tunteita näytetty vaan ennemmin sanottiin, että ei tämä ole mikään itkun asia. Nyt opin, että on suotavaa surra ja itkeä. Ja että voi näyttää muitakin tunteita, olivat ne sitten onnea tai murheita.

Koen velvollisuudekseni jatkaa mummin perintöä ja auttaa muita hyväksymään sairautensa.

Jenna Tiikkainen

Kuntoutus kesti noin vuoden, minkä jälkeen Tiikkainen muutti omilleen ja sai kuntouttavaa työtä Pelastusarmeijan kirpputorilta. Lopulta hän sai sieltä myös pysyvämmän työpaikan. Tiikkainen sai myös käytyä lukion loppuun ja kirjoitti ylioppilaaksi aikuislukiosta.

– Ylioppilastutkinto oli yksi harvoista asioista, jonka olin saanut tehtyä loppuun asti. Sain näin todistettua itselleni, että olen todellakin toipumassa.

Sitten häneen otettiin yhteyttä mielenterveys- ja päihdeongelmaisia kuntouttavasta yhdistyksestä.

Tiikkainen pääsi töihin samaan paikkaan, joka oli kuntouttanut hänet. Entinen masennuspotilas alkoi auttaa muita masennuksesta ja psyykkisistä sairauksista kärsiviä.

Häpeä estää monia toipumasta

Nyt 27-vuotias Tiikkainen on ollut reilun vuoden ajan töissä Kaakkois-Suomen sosiaalipsykiatrisessa yhdistyksessä, ja hän kouluttautuu parhaillaan kokemusasiantuntijaksi. Tällä hetkellä hän toimii järjestöavustajana.

Monien sairastuneiden mielestä leimaaminen ja ennakkoluulot ovat suurin este toipumiselle.

– Omista diagnooseista ja heikoista hetkistä kertominen tekee tiukkaa. Häpeä estää puhumasta.

Viikko sitten Tiikkainen oli järjestämässä Kotkan Mad Pride -tapahtumaa, jonka tarkoituksena on osoittaa, ettei mielenterveysongelmia tarvitse hävetä. Tiikkainen on oppinut paranemisensa aikana puhumaan mielenterveysongelmistaan avoimemmin. Sen hän tekee mumminsa takia. Mummi kuoli vuosi sitten syöpään.

Silmiin nousee kyyneleitä.

– Isoäitini oli ainoa ihminen, joka hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Vaikka hän ei aina ymmärtänyt minua, hän ei koskaan kyseenalaistanut vaan kannusti parhaansa mukaan. Koen velvollisuudekseni jatkaa hänen perintöään ja auttaa muita hyväksymään sairautensa helpommin.

Tuloksiakin on tullut.

– Kun olen avautunut Facebookissa, aina sen jälkeen on paukahtanut pari viestiä ihmisiltä samankaltaisessa tilanteessa. Toivon, että kun he ovat uskaltaneet kertoa minulle, he ehkä uskaltavat kertoa isommallekin joukolle.

Tiikkainen asuu nyt kahden kissan kanssa Kotkassa. Hän elää varovasti eikä tee kovin pitkän tähtäimen suunnitelmia.

– Tunnistan, että olen vieläkin herkkä uupumaan. Menen päivä kerrallaan ja tavoittelen pieniä etappeja.