Matikainen: Suomessa pyöränkellon soittamisesta saa yleensä mulkaisun, Pekingissä siitä voi saada kehuja

Kotimaan niin tuttu pyörät vastaan autot -kiihkoilu unohtuu Pekingin liikenteen sekavassa yhteiselossa, kirjoittaa Jenny Matikainen.

Kiina
Jenny Matikainen
Yle Uutisgrafiikka

Eräänä iltana pyöräilin jälleen kotia kohtia Pekingin pimetessä. Sotkin eteenpäin rahisevalla kiinalaispyörälläni jollain niistä Pekingin sadoista kaduista, jotka ovat töistäpaluuaikaan tungettu täyteen autoja, tilkitty poukkoilevilla sähkömopoilla ja kuorrutettu sekavasti etenevällä parvella kaupunkipyöriä.

Pyöriä virtasi autotiestä erotetulla pyöräkaistalla useassa rintamassa ja molemmilta puolilta toisiaan ohitelleen. Torvet soivat, mopot ulisevat, kaikkialla kolisi.

Suomalaisiin pyöräilyvauhteihin tottuneena olin jälleen malttamaton pienten kaupunkipyörien joukossa. Soitin kelloa lähes tauotta ja napsin hidastelijoita edeltäni.

Suomessa pyöränkellon soittaminen voi olla traumatisoiva kokemus.

Tavoitin lopulta naisen, joka eteni samalla taktiikalla. Kun poljin rinnalle, hän kääntyi katsomaan minua ja hämmästyi selvästi, kun takaisin tuijottivat ulkomaiset silmät.

– Soitat tosi hyvin kelloa! Milloin olet muuttanut tänne? nainen kysyi nauraen.

Rinnassani läikähti. Kerroin asuneeni Pekingissä vasta hetken mutta olleeni Kiinassa aiemminkin. Jutustelimme hetken polkiessa kunnes kiihdytin naisen edelle.

Myhäilin kohteliaisuudelle pitkin iltaa.

Kiinassa kokee harvoin integroitumisen tunnetta, sillä eurooppalaisella naamalla on mahdoton hävitä ihmisjoukkoon. Mutta että osasin soittaa kelloa yhtä pelottomasti kuin oikea kiinalainen! Se tuntui upealta.

Suomessa pyöränkellon soittaminen voi nimittäin olla traumatisoiva kokemus.

Helsingissä moinen käytös johtaa usein edessä kävelevän herrasmiehen sanattomaan katuraivoon tai perheenäidin uhmaakseen mulkaisuun, joka ei johda lapsille annettuun kehotukseen siirtyä pois tieltä. Siitäkin huolimatta, että tapahtumapaikkana on pyörätie.

Tajusin polkeneeni pitkän matkan päästäkseni tähän pisteeseen: pyöräilijäksi, joka ei pelkää muiden tienkäyttäjien vihaa ja joka toisaalta ei itse hermostu muiden virheistä.

Alussa toki tappelin tätä kaikkea vastaan. Kun muutin Kiinaan nostatin ensimmäisen pyöräni satulan oikeaoppisesti lantion korkeudelle.

Yliopiston viereisen pyöräkojun miehet pyörittelivät minulle silmiään. Olin kuitenkin päättäväinen: minähän en polvet suussa ajaisi.

Kiinassa kaupunkipyöräily tarkoittaa yleensä eräänlaista pujottelun ja esteradan sekoitusta.

Parin päivän päästä tulin takaisin. En itse omistanut työkaluja, joten oli pakko palata myöntämään virheeni. Kymmenet äkkipysähdykset jonkun kiilatessa eteen ja jatkuva hivuttelu risteyksissä olivat antaneet opetuksen naiiville puritaanille. Olin ymmärtänyt, miten käytännöllistä on, että jalka yltää kunnolla maahan, etenkin jos alla on tangollinen pyörä.

Se oli oppitunti numero yksi. Ymmärsin, että Kiinassa kaupunkipyöräily ei tarkoita 30 kilometrin tuntivauhdilla etenevää urheilusuoritusta, jossa suhahtaa liikennevalojen vihreissä aalloissa hetkessä läpi kaupungin.

Yleensä se tarkoittaa eräänlaista pujottelun ja esteradan sekoitusta, jossa pyörän joutuu välillä nostamaan rotvallin yli kävelytielle, hivuttautumaan pyöräkaistan tukkivien autojen välistä ja huutamaan kävelijöitä pois tieltä.

Ja kaikki se on ihan ok.

Lukemattomia kertoja olen ollut silmästä silmään kääntyvän auton kanssa keskellä risteystä. Pieni tarvitsee tahdonvoimaa sillä autoilija voittaa kisan fyysisesti.

Kiinalainen pyöräilykulttuuri kannustaa kekseliäisyyteen ja yhteiseloon. Tilaa saa jos rohkeutta riittää. Kaikkialta voi ajaa. Punaista päin voi mennä kunhan on nopea.

Kun ajoin pyöräkaistaa ensimmäisiä kertoja väärään suuntaan, pyytelin aina anteeksi vastaantulijoilta ja väistin tarvittaessa.

Lopulta huomasin, että kukaan ei pidä minua ärsyttävänä vaan antaa jopa tilaa väärään suuntaan ajavalle.

Toki usein tilaa ei saa ellei sitä ota. Lukemattomia kertoja olen ollut silmästä silmään kääntyvän auton kanssa keskellä risteystä. Pieni tarvitsee tahdonvoimaa sillä autoilija voittaa kisan fyysisesti.

Autossa istuessa vaihtoehtoja luovuuteen on kuitenkin vähemmän kuin satulassa.

Kotini lähellä on risteys, joka on harva se iltapäivä tukossa. Keskellä on eräänlainen tetris gone bad -tilanne, jossa autot ovat saaneet aikaiseksi sumpun, jossa yksikään ei pääse eteen eikä taakse.

Niinä hetkinä ei voi välttyä silmien pyörittelyltä ja ajatukselta, että kiinalaisessa liikennekulttuurissa olisi paljon korjattavaa.

Mutta kun rämpytän kellolla tieni läpi liikennesumpun ja nostan pyöräni hetkeksi jalkakäytävälle mietin, että myös suomalaisilla voisi olla Pekingin liikenteeltä jotain opittavaa. Ainakin rinnakkaiselosta, ymmärryksestä ja pirikelloista.

Jenny Matikainen

Kirjoittaja on Ylen Aasian-kirjeenvaihtaja. Hän katsoo tässä blogissa Kiinaa eri kanteilta ja uskoo, että asian ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi siitä samaa mieltä.