Jussi Viitalan kolumni: Anteeksianto on meillä geeneissä

Vaistomme eivät ole vain pahoja. Itsekkyyden lisäksi meillä on yhteisöllisyyttä tukevia taipumuksia kuten mahdollisuus katumuksen, anteeksiannon ja sovinnonteon suuriin tunteisiin, kirjoittaa Jussi Viitala.

sosiaalisuus
Jussi Viitala.
Onni Koivisto / Yle

Yleinen näky japanilaisessa tuomioistuimessa on, että tuomari moittii ankarasti rikokseen syylliseksi todettua henkilöä. Lopulta rikollinen purskahtaa itkuun ja katuu tekoaan. Tuomari antaa anteeksi eikä tuomitse rangaistusta.

Tuomarihan toimii lapsellisesti – vai toimiiko? Mistä kumpuaa anteeksianto ja sen suuret tunteet?

Toki tiedetään, että ihmisen moraalisilla tunteilla on pitkä evoluutiohistoria. Sen alkuna voi pitää tit for tat -käyttäytymisstrategiaa. Siinä eläinlauman yksilö suhtautuu ensi kohtaamisella lajitoveriinsa epäitsekkäästi ja sen jälkeen reagoi samoin kuin vastapuoli.

Strategian tietokonesimulointi osoitti, että parhaiten menestyy yksilö, joka osaa antaa anteeksi huonosti käyttäytyneelle ja alkaa toimia taas yhteiseksi hyväksi, jos pettänyt osapuoli parantaa tapansa. Tit for tat -strategian on arveltu olevan yleisen sosiaalisilla lajeilla.

Jo marakatit tuntevat reilun pelin säännöt, mikä vie moraalin idut yli 50 miljoonan vuoden taakse. Sovinnon ja anteeksiannon tunteet luultavasti tulivat mukaan ihmisapinoiden astuessa evoluution näyttämölle noin 20 miljoonaa vuotta sitten.

Simpanssiyhteisössä lähes jokaisen uroksen päämäärä on päästä lauman johtajaksi. Siitä seuraa aika ajoin levottomuutta, joka purkautuu vaikuttavina, meluisina alistamisnäytöksinä. Niillä koetetaan saada vastustaja säikähtämään ja perääntymään. Suoranaisia fyysisiä yhteenottojakin urosten välillä tapahtuu. Urosten on kuitenkin kyettävä yhteistoimintaan lauman reviirin puolustamisessa, sillä simpanssilaumat ovat jatkuvassa sotatilassa naapurilaumojen kanssa.

Jos urokset eivät kykenisi sovinnontekoon ja anteeksiantoon, koko lauma olisi vaarassa tuhoutua

Arvostettu kädellistutkija Frans de Waal osoitti, että keskinäisen kahakan jälkeen urosten on kyettävä sovinnontekoon ja yhteistyöhön. Usein välittäjänä on lauman arvovaltaisin vanha naaras, joka voi kädestä pitäen viedä jurottavan uroksen kiistakumppaninsa viereen aloittamaan rapsutuksen. Usein välittäjä ensin kyhnyttää vuoroin kumpaakin kiistakumppania, ja saa jännitystä lievitettyä niin, että urokset voivat alkaa hoitaa toisiaan. Urosten välisen sosiaalisen ihonhoidon lisääntyminen kertookin käynnissä olevasta valtataistelusta. Jos urokset eivät kykenisi sovinnontekoon ja anteeksiantoon, koko lauma olisi vaarassa tuhoutua.

Myös poikasten kasvatuksessa simpanssit tuntevat anteeksiannon merkityksen. Simpanssiäidit saattavat rankaista liian villiksi yltynyttä lastaan, mutta poikasen kirkuessa hätäänsä se otetaan syliin ja rauhoitellaan. Viesti on: en pitänyt tuosta, mitä teit, mutta saat anteeksi enkä koskaan sinua hylkää. Sama tapahtuu, kun lastaan rankaissut äiti lopuksi pitää lasta sylissä ja itkee yhdessä sen kanssa.

Katumukseen ja anteeksiantoon liittyvät suuret tunteet kuuluvat ihmisen myötäsyntyiseen tunneskaalaan. Japanilaisen tuomarin käytös ei ehkä olekaan huono ratkaisu.

Molemmilla kiistan osapuolilla pitää olla luotettava näyttö katumuksen, anteeksiannon ja sovinnon tunteiden aitoudesta. Meillä on suuri joukko mikroilmeitä ja eleitä, jotka ovat tahdosta riippumattomia. Me havaitsemme ne ja reagoimme niihin, vaikka emme tiedä mitään havaintoa tehneemme. Kyyneleet ovat vahva tahdosta riippumaton signaali.

Kamera zoomasi yleisöön ja poimi silmäkulmaan kihoavan kyyneleen

Evoluutiopsykologiaan perehtynyt sosiologi Heikki Sarmaja on kuvannut kauniisti sovinnon kyyneleitä. Yksi tunnettu kerta nähtiin syyskuun 13. 1993, kun kaksi pitkäaikaista katkeraa vihamiestä, Israelin silloinen pääministeri Yitzhak Rabin ja palestiinalaisten johtaja Yasser Arafat, puristivat kättä sovinnon merkiksi (siirryt toiseen palveluun). Myös tässä oli sovinnon välittäjä: presidentti Clinton. Kamera zoomasi yleisöön ja poimi silmäkulmaan kihoavan kyyneleen. Niitä oli monilla.

Samaan aikaan palestiinalaiset seurasivat tapahtumaa televisiosta. Kädenpuristuksen tapahduttua kaikki itkivät. Silloin oli todellinen mahdollisuus rauhaan. Pahuus kuitenkin pääsi voitolle. Uskonnollinen fanaatikko murhasi Rabinin ja rauhan mahdollisuus menetettiin.

Meidän vaistomme eivät ole vain pahoja ja kurissa pidettäviä. Itsekkyyden lisäksi meillä on yhteisöllisyyttä tukevia toimintataipumuksia kuten mahdollisuus katumuksen, anteeksiannon ja sovinnonteon suuriin tunteisiin. Maailman sosiaalisen ja poliittisen ilmaston kylmetessä niille olisi yhä enemmän tarvetta.

Jussi Viitala

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ekologi ja tietokirjailija. Viitalaa kiinnostavat eläimet ja ihmiset ja suhde luontoon.

Keskustelu on suljettu. Kiitos kaikille osallistuneille.