Reetta Rädyn kolumni: Ihminen haluaa tulla nähdyksi

Jos ihmiseltä kysyy oikeassa tilanteessa ”miten sä voit”, saattaa tehdä hänelle tärkeimmän mahdollisen palveluksen, kirjoittaa Reetta Räty.

kolumnit
Reetta Räty.
Reetta Räty.Petteri Sopanen / Yle

”Mitä sinulle kuuluu?” Lääkäri kääntää katseensa naiseen, joka on hakenut apua kouluikäiselle pojalleen paikasta toisensa jälkeen. Viimein vastaanotto, jossa joku kääntyy katsomaan äitiä. Nainen purskahtaa itkuun.

”Miten oot jaksellu?” Ystäväporukka on koolla lastensa kanssa. On hälyistä ja hyväntuulista, ai te muutitte jo, mites töissä, ihana piirakka! Takapihan keinuilla ehtii kysyä eronneen ystävän vointia. Onneksi äitien taskuissa on aina räkäliinoja, niillä voi pyyhkiä kyyneleet. Voinnista kysyminen on myös muistutus: täällä ollaan, jos haluat puhua.

Miten sä Reetta voit?” Olen vetänyt aamun työkokouksen. Huone tyhjenee, kollegat lähtevät töihinsä, jään hetkeksi pomoni kanssa. Viisas esinainen huomaa, ettei kaikki ole hyvin. Hän ei voivottele, vaan halaa. Lapset ovat taas kipeitä, yö meni korvaklinikalla, nukuin viimeksi vuosikausia sitten, miten ihanaa, kun saa murtua. Sitten mennään töihin.

Tärkeintä on, että joku katsoo kepeyden läpi ja sanoo ääneen tunnistavansa painon, jota itse kukin välillä kantaa.

Mitä sulle kuuluu on kysymyksistä pinnallisimpia.__Ihan hyvää, ei kait tässä. Kahden kesken, oikeassa hetkessä esitettynä se on kuitenkin kysymyksistä tärkein. Välillä jo ajatus vastaamisesta aukaisee padot. Nyt kun kysyit, niin… Kun saa luvan laskea suojauksen ja lakata pinnistelemästä, tunteet humahtavat pintaan.

Työpaikan kehityskeskustelujenkin tärkein kysymys on: miten voit

”Mitä kuuluu, miten voit” ei olekaan kuulumisten kyselyä, vaan eräänlainen kutsu. Halua tietää se, mitä ei näe päälle päin. Vastaaja päättää, onko aika vastata vai ohittaa tilanne.

Työpaikan kehityskeskustelujenkin tärkein kysymys on: miten voit. Sääli, että niin monet keharit ovat intran kaavakkeen mukaan etenevää tulospalkkiopuhetta ja teennäisiä numeroarvioita. Tai sitten keskusteluista on uudistushenkisesti luovuttu kokonaan. Miten tärkeää olisi pomon ja alaisen kohtaaminen edes kerran vuodessa! Kunhan sitä ei kutsuta kohtaamiseksi, sitä eivät kyynikot ja itsensä vakavasti ottavat ihmiset kestä.

Terveysaseman yleislääkärillä on pöydällään nenäliinapaketti. Sitä ei käytetä vain flunssaan

Monet viranomaiset ja hoitoalan työntekijät kohtaavat ihmisiä työkseen – jos osaavat tai ehtivät. Osa katsoo ohi, osa koputtaa pintaa, osa pääsee pinnan alle.

Terveysaseman yleislääkärillä on pöydällään nenäliinapaketti. Sitä ei käytetä vain flunssaan. Terapeuteilla on nenäliinoja, tietenkin. Ja psykiatrisilla sairaanhoitajilla, syöpäosastoilla, neuvoloissa ja ultraäänitutkimushuoneessa. Sillä on valtavasti väliä, miten tällaisissa tilanteissa osataan kysyä vointia ja pystytään ottamaan vastaan toisen ihmisen tunteita.

Helsingin Sanomat kertoi (siirryt toiseen palveluun) Tampereella tehtävästä kokeilusta, jossa työttömät kohdataan ihmisinä, eikä tilastolukuina tai kaavakkeen täyttäjinä. Jutussa työntekijä Virpi Raski kertoo kohtaamisista näin: ”Aika paljon on asiakkaita sellaisessa jamassa, että nenäliinaa saa heille antaa.” Työttömyys on jäytänyt itsetunnon ja kyvyn uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Juttu on surullinen ja toiveikas. Mikä tragedia, että niin monen itsetunto on murskana. Mikä onni, että joku asettuu kuuntelemaan, eikä heitä ihmistä lokeroon, jossa maataan sohvalla laiskottelemassa muiden rahoilla.

*Ammattikasvattajat pyrkivät huolehtimaan *siitä, että jokaisen kasvavan tielle osuisi jokaisena päivänä ihminen, jota kiinnostaa, miten lapsella tai nuorella menee. Katsotaan silmiin ja pidetään huolta, että ihminen tulee nähdyksi. Miten menee, Alisa? Tuuppa tänne Oliver, niin jutellaan.

Esimerkiksi nuorisotyöntekijät saatetaan mieltää nuorisotilojen valvojiksi tai biljardin peluuttajiksi, mutta he ovat juuri näitä kohtaajia, jotka juttelevat siitä, mikä nuoria painaa ja mietityttää. Samantapaista työtä tekevät esimerkiksi opettajat, lastenhoitajat ja kuraattorit. Osa heistä pelastaa nuoria takaisin elämään – ei opetussuunnitelmalla, vaan kyvyllään nähdä, kohdata ja arvostaa.

Olisi tietenkin hienoa, jos tällainen kaikkien tunteiden kohtaamispaikka ja terveen itsetunnon lähde olisi oma koti. Niin ei aina ole. Voisi ajatella myös niin, että työttömät, työlliset, vanhukset, väsyneet, sairaat, vanhemmat, yksinäiset, eli me kaikki pärjäisimme ilman paapomista, olkapäätä, kuuntelemista, ylimääräistä huomiota. Onhan heitäkin, jotka näyttävät pärjäävän.

Mutta miksi emme ajattelisi sitä, miten halpaa, inhimillistä ja oikein on kysyä toiselta, miten hän voi. On ihan sama, mikä digiloikka, kehitysvaihe, työpaikka, perhemuoto tai läheissuhde on kyseessä – ihminen haluaa tulla nähdyksi.

Reetta Räty on toimittaja, yrittäjä ja kahden tyttären äiti Helsingin Kalliosta. Hänellä on monikielisiin yhteisöihin liittyviä tutkimusprojekteja Itä-Helsingissä ja työhuone Kaisaniemessä.