Jani Kaaron kolumni: Emme pääse myyteistä eroon, siksi on tärkeää valita myytit oikein

On tullut aika hylätä vanhat myytit ja antaa tilaa sille, joka voi korjata maailmamme, kirjoittaa Jani Kaaro.

myytit
Jani Kaaro.
Leila Oksa / Yle

Tunsin kerran henkilön, joka kertoi aina samaa tarinaa. Se tarina kertoi hänestä itsestään ja sitä oli kamalaa kuunnella. Hän oli ruma. Hän oli luuseri. Hän ei ollut onnistunut missään. Hän ei tule onnistumaankaan missään. Tämä onnettomuus – joka oli hänen elämänsä – oli hänen osansa eikä sille voinut mitään.

Häntä kuunnellessa mietin aina yhtä asiaa. Oliko hän sepittänyt tarinan? Vai oliko tarina sepittänyt hänet? Tarinoiden erikoinen piirre nimittäin on, että ne toimivat kahteen suuntaan. Luulemme, että sanelemme itse omat tarinamme, mutta yhtä paljon tarinat sanelevat meidät. Sopeudumme tarinoihimme kuin eläimet ekologiseen lokeroonsa ja sen jälkeen tuo lokero näyttää luonnolliselta ja luontevalta – mikään ei voisi olla toisin.

Vielä enemmän kuin yksittäisiä ihmisiä, tarinat koskettavat yhteisöjä. Kaikilla vanhoilla kansoilla, kulttuureilla ja perinteillä on omat tarinansa. Kutsumme niitä myyteiksi. Alkumyytit kertovat keitä ihmiset ovat: mistä he ovat tulleet, miksi he ovat täällä ja minne he ovat menossa. Ne tarjoavat merkityskartan, moraalisen ohjenuoran ja vastauksen siihen mikä on tärkeää, hyvää tai pahaa. Ne kertovat ihmisen paikan, ei vain maapallolla, vaan kosmoksessa, joka on täynnä näkymätöntä ja tietämätöntä ja jossa ihmisten ja eläinten henget kiertävät.

Arvot eivät ole tosiasioita, vaan jotakin, johon me uskomme ja sitoudumme. Ne kuuluvat siis enemmän myyttien maailmaan

Jos vertaamme omaa kulttuuriamme niihin kulttuureihin, jotka uskovat alkumyytteihin, omamme näyttää kovin erilaiselta. Eihän meillä ole myyttejä. Emmehän me usko myytteihin, vaan kylmiin ja koviin tosiasioihin.

Mutta tässäpä on ongelma. Kylmät ja kovat tosiasiat voivat kertoa miten asiat ovat, mutta kuka olikaan se kuuluisa filosofi, joka sanoi: siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä mitä pitäisi tehdä. Siihen tarvitsemme arvoja, ja arvot eivät ole tosiasioita, vaan jotakin, johon me uskomme ja sitoudumme. Ne kuuluvat siis enemmän myyttien maailmaan.

Mutta eikö meillä todella ole myyttejä? Vai onko meillä sittenkin myyttejä, mutta kutsumme niitä joksikin muuksi, kuten asioiksi, jotka ovat jollakin lailla pakkoja tai vääjäämättömiä tai ainoita mahdollisia?

Sallikaa minun antaa pari esimerkkiä.

Oletteko seuranneet keskustelua tekoälystä – sen suunnattomista mahdollisuuksista, mutta myös sudenkuopista. Eikö sen taustalla ole ajatus, jonka mukaan ihmiskunnan tulevalsuus on vääjäämättä sidottu teknologiseen kehitykseen, että jos hyppäämme pois tästä kehityksestä – vaikka emme tiedä minne se meitä vie – petämme lapsemme ja olemme tuhoon tuomittuja. Teknologia itse voi olla neutraalia, mutta teknokratia – usko siihen, että teknologinen ratkaisu on aina parempi kuin luonnollinen – on ideologia, ja näin ollen kehtaan kutsua sitä myytiksi.

Kun kokemus kertoo selvästi, ettei yksikään ihminen ole saari, talousteorioiden myyteissä olemme jokainen oman saaremme Robinson Crusoe

Entäpä sitten sellainen ajatus, että talouden täytyy aina kasvaa? Eikö se ole pikemminkin velkavetoisen maailman sivuseuraus kuin kylmä ja kova tosiasia kuten E=mc2? Entäpä ajatus itsenäisestä rationaalisesta toimijasta, joka pyrkii aina maksimoimaan oman hyötynsä? Kun kokemus kertoo selvästi, ettei yksikään ihminen ole saari, talousteorioiden myyteissä olemme jokainen oman saaremme Robinson Crusoe.

Myytit eivät ole tosiasioita eivätkä lastenloruja, vaan mielikuvituksemme työstämiä visioita siitä, mitä maailma tai yhteiskunta tai kulttuuri voi olla. Eräs tällainen myytti on hyvinvointivaltio: ajatus yhteiskunnasta, jossa yhteisellä panoksella pidetään huolta heikoimmista, ja johon on rakennettu turvaverkkoja, jotta kaikki saisivat tarvitsemansa avun eikä kukaan putoaisi avun ulottumattomiin. Niin suuresti myytin luonut sukupolvi siihen uskoi ja sitoutui, että he onnistuivat tekemään siitä totta.

Viime vuosina tätä myyttiä on kuitenkin nakertanut toinen visio, uusliberalismi, jonka mukaan esteetön kilpailu on paras ratkaisu yhteiskunnalliseen resurssijakoon, ja että valtiota pitäisi ohjata samalla periaatteella kuin yritystä.

Kun hyvinvointivaltion kannattajat ja uusliberalistit väittelevät, kumpi on parempi malli, ei yleensä päästä puusta pitkään. Väittely tapahtuu nimittäin tosiasioiden kielellä, mutta molempien näkemysten myyttisen luonteen tähden kamppailussa on lopulta kyse jostakin syvemmästä – arvoista, kokonaisesta maailmannäkemyksestä.

Tähän loppuun haluaisinkin kysyä, mikä on se myytti, jota me tällä ongelmaisella maapallolla nyt tarvitsemme. Minulla on ehdotus. Se on vanha myytti ja luultavasti tunnetkin sen: James Lovelockin Gaia-hypoteesi – ajatus siitä, että maapallo on elollista olentoa muistuttava itsesäätelevä järjestelmä, jossa kaikki liittyy kaikkeen.

Mitä jos siis käyttäytyisimme niin kuin maapallo olisi elävä olento, jonka elämästä oma elämämme on kiinni

Ei, en tarkoita, että meidän pitäisi niellä Gaia-hypoteesi sellaisenaan. Muistathan, myyteissä ei ole kysymys tosiasioista, vaan arvoista, merkityksistä ja niihin sitoutumisesta.

Mitä jos siis käyttäytyisimme niin kuin maapallo olisi elävä olento, jonka elämästä oma elämämme on kiinni. Mitä jos päätöksiämme ja tekojamme ohjaisi ymmärrys siitä, että emme voi tuhota elinympäristöjä loputtomiin, emme saastuttaa ilmakehää ja merta tukkoon, että jos otamme jotakin, meidän on annettava takaisin.

Sillä eikö Gaia tietyssä mielessä ole totta. Kun katsoo Maata avaruudesta ja vertaa sitä muihin planeettoihin, Maa on kuin elävä hehkuva sydän, jonka elävä pinta hengittää sisään ja ulos, kun muut ovat kuollutta kiveä tai kaasua.

Ja eikö maapallolla kaikki lopulta vaikuta kaikkeen, perhosen siivenisku Amazonilla ei ehkä aiheuta myrskyä Atlantilla, mutta kun napajäät sulavat, sen vaikutukset tunnetaan Bangladeshissa tai kun Lähi-idässä soditaan, tunnemme sen vaikutukset omilla rajoillamme.

Nyt jos koskaan tarvitsemme myyttiä, joka perustuu yhteiseen hyvään. Me olemme niin viisaita, me pystymme ratkomaan niin monia asioita; nyt tarvitsemme yhteisen teeman, johon uskoa, yhteisen myytin, johon sitoutua, yhteisen maapallon, joka tarvitsee aikaa elpyä sadistisesta kohtelustaan.

Siis tervetuloa Gaia, vihdoinkin.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.