Tuija Siltamäen kolumni: Vain asenne ratkaisee! Siis mikä?

Ennen “asenteella” rehvastelemista pidettiin merkkinä ihmisen typeryydestä. Nykyään “asenne” on ihmisen tärkein työelämätaito, vaikkei kukaan oikein osaa sanoa, mitä asenne on, kirjoittaa Tuija Siltamäki.

työelämä
Tuija Siltamäki
Tuija SiltamäkiMatias Väänänen / Yle

En ole gynekologi, mutta voin vilkaista!

Ihmiskunnan historiassa oli synkkä vaihe, jolloin niin kutsuttuja “asennepaitoja” myytiin laajamittaisesti ympäri Suomea. Ihmiset ostivat niitä ja kulkivat ympäriinsä julistaen sellaisia hulvattomuuksia, kuten Positiivisuus on perseestä ja Alle satakiloiset punnitaan neuvolassa.

Tässäpä menee kaveri, jolla piisaa ASENNETTA, paidat mylvivät.

Kokonaisuuden saattoi täydentää Jätkä on eläin mut pimu on peto -pipolla ja Ei se oo niin justiinsa -logolla. Siihen nähden, miten pieniä sekä pipot että matkapuhelinten näytöt 2000-luvun alussa olivat, on suorastaan ihmeellistä, miten paljon mauttomuuksia niihin mahtui.

Noihin aikoihin “asenteella” rehvastelemista pidettiin ehkä noloimpana, mitä ihminen voi tehdä vaatteet päällä. Asennepaitoja pitivät vain juntit, jotka eivät ymmärtäneet, etteivät ne ole hauskoja eivätkä viesti vastustamattomasta itsevarmuudesta. Ja jos joku julisti, että hänellä on “asennetta”, tarkoitti se yleensä, että hän luulee olevansa rempseän aito ja suorapuheinen, mutta on oikeasti muista ihmisistä piittaamaton hirviö.

Vaan nytpä on toisenlaista!

Asenteella leijumisesta ei ole vain tullut hyväksytympää. Siitä on tullut keskeinen työelämätaito.

Helmikuun alussa Yle kertoi, että kun työnantajat valitsevat työttömiä rekrykoulutukseen ja sieltä töihin, valinnassa painotetaan “asennetta, asennetta ja asennetta”. Samoin tuorein Pirkka-lehti julistaa kannessaan, että ensimmäistä kesätyöpaikkaa hakiessa asenne on tärkeämpää kuin kokemus.

Jos kerran voi valita pätevän ja kaiken lisäksi kivan ihmisen, ei kai kukaan vapaaehtoisesti ota töihin jotain aivan tajutonta pälliä.

Myös Duunitori nimeää (siirryt toiseen palveluun) tammikun alussa julkaistussa kirjoituksessaan asenteen työntekijöiden parhaaksi kilpailukeinoksi. Oikeaa asennetta ei ole se, että menee hakemaan sairaslomaa jokaisesta tikusta sormenpäässä, kirjoitus täsmentää.

Kaiken lisäksi Oulun yliopisto mainostaa bussipysäkeillä ja elokuvissa, että “jos pärjäät täällä, pärjäät missä vaan” [sic]. “Asenne voi olla yhtä tärkeää kuin tutkinto”, mainos väittää, ja kärsivän näköinen nainen tuijottaa suoraan silmiin.

“Arktinen asenne” on kirjattu yliopiston strategiaankin. Siinä ei tietenkään täsmennetä, mitä arktinen asenne on, mutta yhdessä diassa on avannossa riemuisasti polskiva tyttö, joka ottaa itsestään selfien.

Asenne on brändätty uudestaan. Siitä on tullut hallitseva puhetapa, joka väittää, että tärkeämpää kuin riittävät taidot, sopiva koulutus tai tehtävän kannalta relevantti työkokemus on se, millainen asenne ihmisellä on. Oikeanlaisen asenteen lisäksi tehtäviin halutaan “hyviä tyyppejä”.

Tämä on looginen kehityssuunta. Kun työnhakijoista on ylitarjontaa, voi heidän joukostaan seuloa sopivaa ehdokasta entistä tarkemmilla kriteereillä. Työnantajan kannalta se on tietysti järkevää: jos kerran voi valita pätevän ja kaiken lisäksi kivan ihmisen, ei kai kukaan vapaaehtoisesti ota töihin jotain aivan tajutonta pälliä.

Lisäksi monet nykyisistä töistä ovat luonteeltaan sellaisia, että ansioluettelon aukkoja voi (ainakin tiettyyn rajaan asti) paikata hyvällä asenteella. Se on työntekijänkin kannalta lohdullista.

Kaikki työt eivät kuitenkaan ole sellaisia, eikä “asennemuijien” ja “asennejätkien” diktatuuri vaikuta todennäköiseltä skenaariolta. Käsittääkseni aivokirurgi ei edelleenkään voi kompensoida puuttuvia taitoja hyvällä meiningillä.

Kohtuullista kuitenkin olisi, että jos asenteesta kerran on tullut jokin asia, jota ihmiseltä vaaditaan ja jonka “puuttuminen” voi vaikuttaa hänen toimeentuloonsa, niin joku edes joskus vaivautuisi täsmentämään, mitä sillä tarkoittaa.

Kun kyse on ihmisten toimeentulosta ja tulevaisuudesta, olisi toivottavaa, ettei ihan kaikkia päätöksiä tehtäisi fiilispohjalta.

Aina se ei tietenkään ole helppoa tai mahdollistakaan, koska asenne ei ole mikään konkreettisesti olemassaoleva mitattava asia. Jälkikäteen voi olla vaikea selittää, miksi joku tyyppi vaikutti sopivalta ja joku toinen ei. Tuli vain sellainen fiilis! Mutta kun kyse on ihmisten toimeentulosta ja tulevaisuudesta, olisi toivottavaa, ettei ihan kaikkia päätöksiä tehtäisi fiilispohjalta.

Asennepuhe on sukua individualistiselle puhetavalle, joka väittää, että lopulta kaikki on itsestä kiinni. Se ei tietenkään pidä paikkaansa, eikä sellaista satua ole syytä todeksi julistaa.

Huomiota kannattaa kiinnittää siihenkin, kuka saa määritellä, mitä asioita asenteeseen sisältyy, ja tulkita, kenellä on hyvä asenne ja kenellä huono. Onko ihmisellä huono asenne, jos hän ei naura pomon seksistisille vitseille tai halua osallistua opiskelupaikan “hauskoihin” tutustumisleikkeihin?

Tai niin kuin eräs asennepaita sen niin osuvasti kiteytti:

Pakko ei ole kuin kuolla ja maksaa veroja.

Tuija Siltamäki

Tuija Siltamäki on Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittaja, joka ei pidä tutustumisleikeistä.

Artikkelin keskusteluosio on suljettu. Kiitos kaikille osallistuneille!