Hannu Reimen kolumni: Syyrian sodan hinnan maksavat tavalliset syyrialaiset uskonnoista riippumatta

Sotaan johtaneen kansannousun alkamisesta Syyriassa on näinä päivinä kulunut seitsemän vuotta. Tuhoisat taistelut jatkuvat, eikä rauhasta ole tietoakaan. Aamun kolumnisti Hannu Reime pohtii Syyrian sodan vaiheita.

Syyria
Hannu Reime
Hannu ReimePetteri Sopanen / Yle

Sota Syyriassa alkoi maaliskuussa seitsemän vuotta sitten rauhanomaisina protesteina presidentti Bashar al-Assadin hallitusta vastaan. Kun hallitus reagoi liikehdintään häikäilemättömällä väkivallalla, protestit paisuivat kansannousuksi ja vallankumoukseksi ja johtivat sotaan sekä ulkomaiden väliintuloon. Iran, Turkki, Venäjä, Yhdysvallat, Saudi-Arabia ja Persian lahden monarkiat sekä Israel käyvät kukin vaihtelevassa mitassa omaa sotaansa syyrialaisilla puolustaessaan valtapoliittisia intressejään.

Vähän yli vuosi sitten maanpaossa kuollut kuuluisa syyrialainen filosofi ja eurooppalaisen valistuksen tuntija Sadiq Jalal al-Azm vertasi Syyrian vallankumouksen alkua Unkarin kansannousuun syksyllä 1956. Molemmissa maissa spontaani kansanliike nousi totalitaarista diktatuuria vastaan ja alkoi organisoitua uuden yhteiskunnan alkioiksi niissä osin maata, joihin hallituksen kontrolli ei enää ulottunut: Budapestin työläisneuvostoa vastasivat Syyriassa lukuisat paikalliskomiteat, jotka parhaansa mukaan pyrkivät ottamaan hallintaansa yhteiskunnan välttämättömät toiminnat. Kummassakaan maassa vallankumous ei puhjennut tyhjiössä, vaan sai inspiraationsa ja sytykkeensä naapurimaista: stalinismin vastaisesta liikehdinnästä Itä-Euroopassa ja arabikeväästä Lähi-idässä.

Syyriassa vallankumouksen murskasi kaksi vastavallankumousta. Toisen niistä toteutti Assadin hallitus liittolaisineen: Iran ja Venäjä itse asiassa pelastivat hallituksen väliintulollaan. Mutta vallankumouksen vastaiseksi voimaksi nousi myös lukuisista ryhmistä koostuva poliittinen islam, joka sai apua Saudi-Arabiasta, Qatarista, Turkista ja jonkin verran myös länsimaista.

Hieman myöhemmin Syyrian sodan näyttämölle ilmaantui vallankumousta vastustamaan islamismin fanaattisinta muotoa ilmentävä Isis (arabialaisittain Da’esh), joka julistautui uudeksi kalifaatiksi. Isis on nyt kuitenkin menettänyt valtaamansa alueet kurdien johtamille joukoille, joiden etenemistä Yhdysvallat ja osin myös Venäjä tukivat pommituksillaan. Venäjä on kuitenkin pommittanut pääasiassa Assadin vastaisia kapinallisia Syyrian länsiosien kaupungeissa.

Puolet syyrialaisista on joutunut jättämään kotinsa, ja heistä puolet on paennut ulkomaille.

Syyrian sota on alkaneen vuosisadan suurimpia humanitaarisia katastrofeja. Arviolta puoli miljoonaa ihmistä on menettänyt henkensä, ja loukkaantuneiden ja vammautuneiden määrä on moninkertainen. Puolet syyrialaisista on joutunut jättämään kotinsa, ja heistä puolet on paennut ulkomaille. Useimmat ovat jääneet naapurimaihin – Libanoniin, Turkkiin ja Jordaniaan – mutta monet pakolaiset pyrkivät rauhallisempiin oloihin, ennen kaikkea Eurooppaan.

Syyrian sodan taisteluja on käyty eri puolilla maata samalla, kun joillakin alueilla elämä on jatkunut lähes normaalina. Tällä hetkellä sotatoimet keskittyvät kahteen paikkaan: maan luoteiskulmassa sijaitsevaan, kurdien hallitsemaan Afriniin, jonne Turkki hyökkäsi tammikuussa, sekä Damaskoksen itäiseen esikaupunkiin Ghoutaan, jota Assadin hallitus ja Venäjä pommittavat.

Kun Isis näyttää nyt voitetulta, kaikkien osapuolten kiinnostus kohdistuu siihen, millaiseksi Syyria muodostuu, kun taistelut joskus päättyvät, millaisen vaikutusvallan maassa suurvallat ja naapurivaltiot saavat. Noin 60 prosenttia Syyrian alueesta on tällä hetkellä hallituksen kontrollissa ja noin neljännestä hallitsevat kurdit liittolaisineen. Ei ole vaikeaa ennustaa, että kurdivähemmistön asemasta tulee yhä suurempi kiistanaihe maassa, jonka määrittelevät arabitasavallaksi sekä hallitus että suuri osa oppositiota.

Jotkut kommentaattorit ovat kutsuneet Syyrian sotaa kolmanneksi maailmansodaksi, jota käydään tämän onnettoman maan alueella. Vertaus on huono siksi, että ensimmäinen ja toinen maailmansota puhkesivat sen jälkeen, kun omia intressejään ajavat valtiot olivat lukkiutuneet kahdeksi vastakkaiseksi liittokunnaksi. Mitään sellaista ei Syyriassa ole tapahtunut. Päinvastoin: on syntynyt mitä omituisimpia ”ystävyyksiä”, jotka eivät tunnu vastaavan ideologisia oletuksia.

Yhdysvallat on ottanut tärkeimmäksi liittolaisekseen Syyrian demokraattiset voimat -nimisen poliittis-sotilaallisen ryhmittymän, joka tunnetaan englanninkielisellä nimilyhenteellä SDF. Järjestölle on toimitettu amerikkalaisia aseita, ja Yhdysvaltojen sotilasneuvonantajia toimii sen hallitsemilla alueilla. SDF:n tehokkaat ja motivoidut taistelijat ja amerikkalaisten ilmatuki vapauttivat Pohjois-Syyrian Isisin hallinnasta viime vuonna.

Saman ryhmittymän johdolla Syyrian pohjois- ja itäosiin on julistettu Pohjois-Syyrian demokraattiseksi federaatioksi nimetty autonominen alue, pohjoisen naapurimaan Turkin painajainen.

Yhdysvaltojen tärkein sotilaallinen liittolainen Syyriassa on puolue, jonka jäseniä Natoon kuuluva Turkki kutsuu terroristeiksi.

SDF on nimittäin Syyrian kurdien tärkeimmän puolueen PYD:n johtama yhteisrintama, jossa on mukana myös arabeja, assyrialaisia ja muita Syyrian kansallisuuksia. PYD puolestaan on tytär- tai sisarpuolue Turkissa toimivalle Kurdistanin työväenpuolueelle PKK:lle, jonka Yhdysvallat ja EU Turkin toiveiden mukaisesti luokittelevat terroristijärjestöksi. Toisin sanoen Yhdysvaltojen tärkein sotilaallinen liittolainen Syyriassa on puolue, jonka jäseniä Natoon kuuluva Turkki kutsuu terroristeiksi.

Vaikuttaa mutkikkaalta – eikä vain vaikuta, vaan myös on sitä. Mutta sellaisiin ristiriitaisuuksiin on geopolitiikassa aina törmätty. Hinnan näistä peleistä maksavat tällä kertaa Syyrian asukkaat, olivatpa he arabeja, kurdeja tai mitä kansallisuutta ja uskontokuntaa tahansa.

Hannu Reime

Kirjoittaja työskenteli Ylen radiouutisissa uutistoimittajana, ulkomaantoimittajana ja viimeksi erikoistoimittajana vuodesta 1966 vuoteen 2008, jolloin jäi eläkkeelle.