Venäläisen sotavangin tytär on etsinyt isäänsä yli 50 vuotta: "Elämä kuluu, enkä minä vieläkään tiedä, kuka olen"

Leena-Riitta Salminen tietää isästään vain etunimen.

sotavangit
Leena-Riitta Salminen katsoo vanhoja valokuvia
Juulia Tillaeus / Yle

_On minun uskottava, että sinä olit olemassa. Kun kerran sydän lyö rinnassani ja veri välillä velloo levottomana. Sitä minä vaan, että joskus on niin ikävä. Ja elämä kuluu, enkä minä vieläkään tiedä, kuka olen. _

Kirjeitä on paljon eikä yhtäkään ole lähetetty. Osoitetta ei ole.

Sanat on osoitettu tummalle, vahvannäköiselle miehelle, jonka kuva on vanhan puutalon seinällä kehyksissä. Miehen kuva on pieni ja kasvonpiirteet suhruiset, mutta hän nauraa. Siinä on isä.

Leena-Riitta Salminen on katsellut kuvaa kotonaan Kotkassa kymmenen vuotta, mutta isä ei ole koskaan nähnyt häntä. Sen Salminen tietää, että isä oli neuvostosotavanki, jonka nimi oli Ivan.

– Olen kaivannut isän hyväksyvää katsetta. Kuvitelmissani olen mennyt tapaamaan häntä.

Kuka kävelee siltaa pitkin?

Valokuvakehyksessä on muitakin ihmisiä: Salmisen biologinen äiti ja ottovanhemmat. Jos kuvat eläisivät, niissä esiintyvät henkilöt riitelisivät keskenään kovaan ääneen. Vaatisivat päästä omiin kehyksiinsä.

– Olen laittanut heidät yhteen nyt, kun kukaan heistä ei ole enää näkemässä.

Se on Salmisen elämänmittainen unelma, joka ei ole toteutunut. Haaveesta kertovat myös Salmisen maalaamat taulut, joilla hän on verhoillut kotinsa seinät.

Yhdessä niistä on kaksi korkeaa kalliolohkaretta, joiden väliin on maalattu silta. Hyvin hento ja huojuva, mutta olemassa – jos edes osa elossa olevista sukulaisista löytyisi.

– Että kaksi erillään olevaa ihmisjoukkoa yhdistyisi. Istuisimme kaikki pitkän pöydän ääressä ja joku soittaisi jotain. Me söisimme, ja meillä olisi mukavaa keskenämme.

5-vuotias tyttö pellolla vanhassa valokuvassa
Leena-Riitta Salminen oli noin 5-vuotias, kun sai tietää olevansa adoptoitu.Juulia Tillaeus / Yle

Terve tyttö hyvään kotiin

Leena-Riitta Salminen syntyi Pohjois-Karjalassa 30.4.1945, samana päivänä kuin Hitler kuoli. Hänet synnytti nainen, jolla oli jo ennestään yksi avioton lapsi. Toista lasta nainen ei voinut pitää.

– Siihen aikaan lehdissä oli kymmenittäin ilmoituksia, joissa luvattiin antaa terve tyttö hyvään kotiin. Oletan, että niin synnyttäjänikin teki.

Nainen oli häpeissään, mutta todennäköisesti myös hädissään. Tytön isän henkilöllisyys ei saanut paljastua. Äiti pelkäsi, että lapsi olisi voitu hakea pois ja palauttaa muiden venäläisten mukana rajan taakse.

Noin 20 kilometrin päästä löytyi pariskunta, joka ei saanut omia lapsia. Pieni Leena-Riitta kasvoi ottovanhempiensa Aunen ja Veikon kanssa pienessä Liperin maalaiskylässä Pohjois-Karjalassa. Kukaan heistä ei tiennyt, että Leena-Riitta oli puoliksi venäläinen.

Tytön lapsuus oli yksinäinen. Sisaruksia ei ollut eikä oikein kavereitakaan. Perhe asui pienessä talossa, jossa oli huone ja keittiö. Salminen sanoo, että ottoäidin ja -isän välit olivat kylmät.

– He olivat aivan liian erilaisia ihmisiä. Ainoa asia, jossa he sopivat yhteen, oli humppa.

Minä en ollut sellainen lapsi, josta äiti oli haaveillut.

Leena-Riitta Salminen

Aune ompeli tytölle hienot vaatteet, mutta rakastava äiti hän ei ollut. Toki aika oli erilainen ja lapsia kasvatettiin tiukassa kurissa. Ajateltiin, että kehuminen ylpistää. Salmisen mielestä siinä muutakin.

– Äiti oli katkera siitä, ettei saanut omia lapsia. Minä en ollut sellainen lapsi, josta hän oli haaveillut. Hän sanoi, etten ollut mitään enkä minkään näköinenkään.

Ottoisä, Veikko, piti tytön puolia. Tai ainakin yritti parhaansa mukaan.

– Hän oli lupsakka kansanmies. Hän piti minua sylissä ja joskus kehuikin minua. Mutta ei hänellä ollut perheessä paljonkaan sananvaltaa.

Kun tyttö oli 5-6-vuotias, kylän lapset haukkuivat häntä ottopennuksi. Silloin Aune-äiti kertoi, että hänet on adoptoitu. Se järkytti tytön mieltä ja sai muut lapset vieroksumaan häntä vielä enemmän. Vielä pahempaa oli se, miten ottoäiti puhui biologisesta äidistä Martasta.

– Hän kuvaili Marttaa moraalittomaksi ihmiseksi, joka makaa kaikkien kanssa. Kun leikin pihalla nukellani, äiti sanoi, että olen kuin synnyttäjäni – kuljen yksin lapsi kainalossa.

Siitä lähtien Leena-Riitta sai jatkuvasti kuulla, ettei ollut oma.

Leena-Riitta Salminen  osoittaa maalaamaansa taulua
Juulia Tillaeus / Yle

Piirroksia äidistä ja lapsesta

Puheet ahdistivat tytön mieltä. Hän penkoi kotona papereita ja etsi tietoa oikeista vanhemmistaan. Hän purki tunteitaan päiväkirjaan ja piirroksiin. Hän piirsi paljon kuvia, joissa oli äiti ja lapsi.

– Kerran tein kipsityön, jossa äiti piti lapsestaan kiinni suojellen. Kipsi loppui kesken, joten äidille jäi lattapää.

10-vuotiaana hän löysi aitan laatikosta paperinivaskan, jossa kerrottiin äidin nimi. Kesti kuusi vuotta ennen kuin hän uskaltautui pimpottamaan Martan ovikelloa. Osoite löytyi Joensuun poliisilaitoksen avustuksella.

Oven avasi aivan toisenlainen nainen kuin nuori Leena-Riitta oli kuvitellut.

Häpeä oli niin suuri, että hän itki.

Leena-Riitta Salminen

Martta ei ollut millään lailla kelvoton. Hän oli vaalea, noin 50-vuotias rouva. Ihan tavallinen nainen, jolla oli pieni nätti koti.

– Huokaisin helpotuksesta. Olin ajatellut, että jos hän on kelvoton ihminen, minäkin olen. Hän sanoi, että oli ajatellut minua joka päivä.

Tyttö alkoi käydä Martan luona salaa, sillä ottoäiti ei pitänyt siitä. Hän sai rakennettua Marttaan melko hyvät välit ja tutustui myös 13 vuotta vanhempaan veljeensä. Mutta ei heistäkään perhettä tullut.

– En jaksanut ylläpitää kahta äitiä. Hän kyllä kävi täällä Kotkassakin, ja tunnistin hänessä paljon itseäni.

Kukaan ei kertonut isästä

Biologisesta isästä kukaan ei kertonut mitään. Martta suostui kertomaan asiasta vasta 1960-luvun lopulla, kun Leena-Riitta oli aikuinen.

– Jouduin pakottamaan hänet. Lopulta hän kertoi, mutta häpeä oli niin suuri, että hän itki.

Isän etunimi oli Ivan. Hän ja Martta olivat tavanneet Pälkjärvellä Alahovin kartanossa, jossa molemmat olivat olleet töissä: Ivan sijoitettuna sotavankina ja Martta hoitamassa karjaa.

Ivanin sukunimeä Martta ei kertonut – jos tiesikään.

– Elämäni ensimmäisellä matkalla Leningradiin katsoin joka toista miestä sillä silmällä, että onko se tuo vai tuo.

Oikeasti isän tarina olisi löytynyt ihan läheltä. Ongelma oli, ettei Salminen uskaltanut kysyä.

Vanha valokuva, jossa on naisia reessä.
Leena-Riitta Salmisen ainoa kuva Ivanista. Salminen löysi keskellä kuvaa olevan naisen noin kymmenen vuotta sitten.Juulia Tillaeus / Yle

Ei siitä voinut puhua 1960-luvulla – että isä oli neuvostosotavanki. Edellisen sukupolven häpeä seurasi Salmista kuin varjo. Siksi hän meni naimisiinkin heti, kun pääsi.

– Otin ensimmäisen, joka minut halusi. Ettei minulle vain kävisi samalla tavalla kuin Martalle.

Salminen pääsi Ateneumiin opiskelemaan kuvataiteen historiaa. Samoilla luennoilla istui Alahovin talon tytär, ja yliopiston rehtorillakin oli yhteyksiä kartanoon. Jos Salminen olisi saanut suunsa auki, hän ehkä tietäisi nyt isänsä sukunimen ja paljon muutakin. Mutta ei hän saanut.

– Kadun erittäin paljon sitä, että annoin häpeän estää minua kysymästä. Häpeä alkoi väistyä vasta, kun aloin tosissani etsiä isää.

Välillä hän oli vihainen siitä, että Ivan oli sotkenut Martan elämän.

Isäksi tuleminen on yksinkertainen juttu. Pääset tyrkkäämään siemenesi naiseen ja sillä selvä! Naisen sisuksissa alkaa vimmattu tapahtumaketju, jakautumista, kertautumista, kasvua, sikiö, vauva. Josta tulee ihminen, kunnes kuolema hänet elämästä erottaa. Unohditko sinä kokonaan minun synnyttäjäni?

Pienet kädet

Elämä vei. Syntyi kaksi lasta, tuli ero, löytyi työ kuvaamataidon opettajana, löytyi uusi mies, uusi koti Kotkassa. Ottoisä Veikko kuoli jo 1970-luvun alussa. Päälle vyöryneet ruuhkavuodet työnsivät isän ja vaikean lapsuuden jonnekin taustalle.

Mutta koko ajan Salminen piirsi. Osa teoksista puhuu suoraan. Kuten pastellimaalaus, jossa synnyttäjä on selin ja ojentaa pienen käärön toiselle ihmiselle.

– Siinä minut annetaan pois. Isossa roolissa ovat kädet. Ainoa hyvä asia, jonka lapsena kuulin synnyttäjästäni oli, että hänellä oli pienet kädet. Ja näin todella oli.

Isättömyys alkoi todella painaa, kun Salminen oli täyttänyt 50 vuotta.

– Ajattelin, että ennen kuolemaani minun pitää saada selville, kuka minä oikein olen.

taulu, jossa on tyttö ja liian lyhyet tikapuut
Juulia Tillaeus / Yle

Martalta saadut tiedot olivat niukat. Ivan oli vangittu ilmeisesti vuonna 1942 ja viety Värtsilän sotavankileirille Karjalaan. Salminen suuntasi sota-arkistoon tutkimaan leirin papereita.

Ne olivat pieniä haurastuneita lappuja, joihin oli kirjoitettu ihmisen nimi ja lähimmät omaiset.

– Oli jollain lailla hyvin järkyttävää, että ihmisestä jää jäljelle vain hauraita pahvilappuja.

Oli myös mahdollista, että Ivan oli kuollut heti sodan jälkeen. Martan mukaan mies oli itkenyt, kun tuli aika lähteä takaisin Neuvostoliittoon.

– Hän pelkäsi, että rajan toisella puolella tulee kuula kalloon.

Kaikkien siskojen nimi oli Maria

Ivan oli kertonut Martalle, että hänellä oli Aunuksen Karjalassa vaimo ja kolme tytärtä. Kaikkien tyttärien nimi oli tarinan mukaan Maria. Salminen on pohtinut, olisiko se todella mahdollista.

– Jos Ivan oli ortodoksi, voi olla, että kaikilla tytöillä oli yhtenä nimenä Maria. Joku ehdotti, että ehkä joku heistä on kuollut nuorena ja sisko on perinyt nimen.

Martan mukaan Ivan oli kaivannut kovasti perhettään. Mies oli saanut tietää, että perhe olisi viety Äänisen yli jokilotjalla ja kuljetettu suomalaisten vankileirille.

Pelottavin vaihtoehto on, että minä olen ainoa Ivanin eloon jäänyt lapsi, eikä hän edes tiedä sitä.

Leena-Riitta Salminen

Saattoi olla, että kaikki olivat jo silloin kuolleet.

– Sydämestäni toivon, että he ovat saaneet elää elämänsä. Kaikkein hurjin ja pelottavin vaihtoehto olisi se, että minä olen ainoa Ivanin eloon jäänyt lapsi, eikä hän edes tiedä sitä.

Salminen penkoi sota-arkistoa ja luki kaikki Värtsilän leiriltä jääneet hauraat pahvilaput läpi. Ivanista ei löytynyt mitään johtolankaa.

Kului kymmenen vuotta. Martta kuoli ja vei salaisuutensa mukanaan. Salminen alistui siihen, ettei koskaan löytäisi isää. Sitten hänen sähköpostiinsa tuli viesti, joka muutti kaiken.

Ivan oli luottovanki

Viesti tuli Pohjois-Karjalasta, Alahovin kartanon toiselta tyttäreltä. Hän oli kuullut, että Salminen etsii isäänsä.

Tytär oli ollut sodan päättyessä noin 13-vuotias ja tunsi Ivanin, sillä Ivan oli ollut hänen kotonaan töissä. Hän kertoi, että Pälkjärven pitäjäseuran nettisivuilla olisi kuva Ivanista.

Kuvassa oli hevonen ja reki täynnä naisia. Hevosen ohjaksissa oli naurava, vanttera mies. Ivan.

– Itkin, kun näin kuvan. Tiesin, että vankileirien olot olivat kurjat, mutta kuvassa isä oli iloinen.

Kuvan omistaja oli yksi naisista, joka istuu kuvassa reen kyydissä – ja mikä onni, hän oli vielä elossa. Salminen otti häneen yhteyttä.

– Hän oli erittäin hyvämuistinen vanha naisihminen ja sanoi kaikkein tärkeimmän: muista, että olimme nuoria ihmisiä. Emme olleet vihollisia.

Alahovin kartanon tyttäreltä Salminen sai kuulla, että Ivan oli ollut luottovanki. Ivania kysyttiin aina, kun tarvittiin luotettavaa miestä. Hän oli osannut vähän suomeakin.

– On ollut tosi tärkeää, että vielä vuosikymmenien jälkeen löytyi ihmisiä, jotka olivat hänet nähneet ja antoivat hänestä positiivisen mielikuvan. Se auttoi minua äärettömän paljon.

Vesa ja Leena-Riitta Salminen istuvat sohvalla
Vesa ja Leena-Riitta Salminen ovat olleet naimisissa 45 vuotta.Juulia Tillaeus / Yle

Alahovin kartanoa ei enää ole, mutta Salminen on nähnyt sen pohjapiirroksen ja käynyt Pälkjärvellä katsomassa paikkaa. Kartanon väki muutti Suomen puolelle rauhan tultua ja perhe huolehti siitä, että Martalla oli paikka synnyttää. Salminen on syntynyt nykyisessä Joensuussa lähellä vettä. Nyt siellä on kerrostaloja.

Muistitietojen ja säilyneiden papereiden mukaan Ivan oli Aunuksen Karjalasta kotoisin. Salminen sai Ivanin valokuvan Aunuksen Sanomiin, mutta kukaan ei ottanut yhteyttä.

Sukunimi puuttuu, ja Ivaneita on Venäjällä paljon.

Peilistä katsoo Martta

Joskus olen katsonut lapsiani ja ajatellut, etkö ole ilmestynyt heihin jonain outona piirteenä, vieraana geeninä. Nuoremman tyttären suu on aivan eri tekoa kuin meistä kellään. Olisiko se sieltä teiltä päin?

Kun Salminen seisoi nuorena peilin edessä, hän ajatteli, että olisi saanut ulkonäkönsä isältään. 72-vuotiaana hän on eri mieltä.

– Pakko sanoa, että nyt kun katson peiliin, sieltä taitaa katsoa synnyttäjäni takaisin. Olemme vähän erivärisiä, hän oli minua vaaleampi. Värini on varmaan isän puolelta.

Ivan näkyy jossain muussa. Valinnoissa, mieltymyksissä. Salmisen koti on täynnä viherkasveja ja marjapuuron värisen puutalon pihalla on iso puutarha.

– Tiedän, että venäläisissä kodeissa on tavattomasti vihreää ja puutarhan hoito oli venäläisten babushkojen tärkeä tehtävä. Ehkä se tulee sieltä.

Mutta on Salmista ryssiteltykin, ihan näihin päiviin saakka. Se vihlaisee joka kerta.

– Kerran meille tuli vieras, joka sanoi heti ovesta astuttuaan että ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi. Ajattelin, että osuvammin et voisi sanoa. Hänestä tuli myöhemmin yksi parhaista ystävistäni.

Tosin viime keväänä Salmiselle tehtiin geenitesti. Tulos viittasi siihen, että Ivan olisikin inkeriläinen – siis suomensukuinen. Se herätti toivoa: jospa edes Mariat olisivat elossa.

– Ehkä suomensukuisia ei viety suomalaiselle keskitysleirille, ainakaan kaikkia.

vanhoja valokuvia kehyksissä
Ylhäällä ottovanhemmat, alla biologiset. Leena-Riitta Salmisen uskalsi laittaa heidät samoihin kehyksiin vasta, kun kumpikin äiti oli kuollut.Juulia Tillaeus / Yle

Martalta saatujen tietojen mukaan pieni tyttö sai alkunsa rauhantulon ilossa ja haikeudessa. Sitä, oliko kyseessä hetken huuma vai syvempi ystävyys, Salminen ei tiedä.

– Olen todella pohtinut, että rakastivatko he yhtään toisiaan. Martan mielestä näin oli. En tiedä, moniko ihminen maailmassa on suuresta rakkaudesta syntynyt, mutta antaisihan se asiaan oman sävynsä.

Salminen uskoo, että rikkinäinen lapsuus teki hänestä kuvataiteilijan ja kuvaamataidonopettajan. Hänen mielestään taiteen tekeminen vaatii aina särön tai haavan, josta luoda.

– Moni asia myös helpottuu, kun sen saa näkyviin. Asiat jotenkin jäsentyvät kohdalleen. Sitä olen yrittänyt opettaa työssänikin monet vuodet.

Viesti isälle

Mitä tämän ikäinen enää isällä tekisikään? Olisit kenties dementikko, horisisit sotamuistoja. Sinulla olisi vaipat ja leukalappu vanhainkodissa.

On kuitenkin pieni mahdollisuus, että Ivan olisi vielä elossa. Tietysti Salminen toivoo, että isä kapsahtaisi hänen kaulaansa ja itkisi onnesta. Että hänellä on tytär Suomessa.

Entäs jos olisitkin sanonut, ettet muista ketään Marttaa? Ja vetänyt oven kiinni. On tässä muitakin huolia ja vodka loppu, dasvidanija.

Viime kesänä Salminen ja juuri sotavangeista kirjan kirjoittanut historian opettaja Ira Vihreälehto järjestivät Tampereella tapaamisen, johon kutsuttiin sotavankien jälkeläisiä ympäri maata.

Paikalle saapui noin 20. Salmisen mukaan monet heistä häpesivät juuriaan yhä. Jotkut olivat sitä mieltä, että koko elämä oli mennyt pilalle. Ettei olisi pitänyt edes syntyä.

– Kyllä siitä selviytyminen on vuosikymmeniä kestävä psykologinen prosessi. Minä olen sitä mieltä, että häpeän aika on nyt ohi.

Sotavankien jälkeläiset suunnittelevatkin nyt Salmisen ja Vihreälehdon johdolla järjestäytyvänsä samaan tapaan kuin esimerkiksi Saksassa on tehty. Uusi tapaaminen on jo vireillä.

Mutta mitä tapahtuisi, jos Salminen löytäisi isänsä? Hän tietää, mitä sanoisi.

– Kiitos, että sain elämän mahdollisuuden.

Jutussa on käytetty lähteenä myös Ira Vihreälehdon kirjaa Kunnes rauha heidät erotti. Kirja julkaistiin 15.3.2018.