Matikainen: Kiina lakkauttaa demokratiaa kummallisessa näytelmässä – entä jos Suomessa olisi Sauli Ikuinen?

Kiinan presidentti Xi Jinpingin valtakausia ei enää rajoiteta mitenkään. Jenny Matikainen seurasi äänestysparodiaa parlamentissa.

Xi Jinping
Jenny Matikainen
Yle Uutisgrafiikka

Päätimme lähteä kesken tiedotustilaisuuden. Lasinen pyöröovi jätti taakseen aulan viimeisetkin äänet. Laskeuduimme massiiviset portaat autiolle aukiolle kuin olisimme sukeltaneet aikapoimun läpi tieteiselokuvaan. Sellaiseen, jossa ihmiskunta on lähes tuhoutunut ja maailma nopeasti muuttumassa kokonaan elinkelvottomaksi.

Saastesumu taittoi valoa kuin silmien edessä olisi ollut nuhjuiseksi kulunut minigrip-pussi. Hiljaisuus istui täkkinä päällämme. Vain pari vartijaa seisoi keskellä kivistä kenttää. Mieleeni tulivat Esplanadin puiston hopeiseksi maalatut ihmispatsaat, jotka yrittävät olla heilumatta.

Ilma kuin mieli, ajattelin.

Kiinan kansankongressi oli juuri päättänyt, että presidentin valtakausia ei enää rajoiteta lailla. Kiinan istuva presidentti Xi Jinping voi siis jatkaa maan johdossa vaikka loppuelämänsä.

Kaikki oli tapahtunut kahdessa viikossa. Kommunistinen puolue ilmoitti lakiehdotuksesta, netti kuohahti, sensuuri iski. Kuohut siivottiin maton alle ja kansankongressi eli Kiinan parlamentti sanoi ok. Äänin 2 958 – 2. Kolme äänesti tyhjää, yksi ääni hylättiin.

Yksi kiinalaisten politiikantutkijoiden lempiargumentti on, että demokratia on epäonnistunut.

Vertaus ei ole missään nimessä kaikin puolin reilu, mutta ajattelin sitä silti. Entä jos Suomessa tapahtuisi sama? Meille ilmoitettaisiin perustuslakiin kaavaillusta muutoksesta ja 14 päivän päästä eduskunta hyväksyisi sen. Ilman keskustelua, käytännössä yksimielisesti. Maata johtaisi nyt Sauli Ikuinen.

Ja minun ovelleni saapuisi aamulla poliisi, koska kirjoitin tuon pilkkanimen blogiini.

Näin kävi 19-vuotialle kiinalaisopiskelijalle, jota asiasta kertonut kanadalainen Globe and Mail -lehti (siirryt toiseen palveluun) kutsuu Yaniksi. Kun poliisi pari viikkoa sitten koputti hänen ovelleen ja kertoi tekevänsä rutiinitarkastusta, Yan tajusi pian, mistä oli kyse.

– He kysyivät, mitä olin kirjoittanut Weiboon, Yan kertoi lehdelle.

Weibo on kutakuinkin Kiinan vastine Twitterille. Yan myönsi, että hän oli koodannut digitaalisen työkalun, jolla sai yhteyden ihmisiin, joiden sosiaalisen median tilit oli poistettu. Hän oli julkaissut ohjelmansa juuri, kun sensuuri jynssäsi internetiä puhtaaksi lakiuudistukseen liittyneestä kritiikistä.

Yan vietiin poliisiasemalle, missä hänen piti allekirjoittaa dokumentti. Siinä hän vakuutti, ettei en koskaan tekisi mitään vastaavaa. Poliisi kirjasi ylös Yanin tunnistetietoja.

Sen lisäksi hänestä otettiin verta. Yan sanoi, että poliisi halusi hänestä DNA-näytteen.

Luettuani Yanin tarinan palaan mielessäni takaisin Tiananmenin aukiolle. Maisema saa uusia piirteitä. Silmissäni sekoittuu kuvia Handmaids Tale -tv-sarjasta ja uutiskuvista, joita täällä taltioitiin vuonna 1989. Tankit vastaan opiskelijat. Tahto vastaan voima. Margaret Atwoodin palkittuun dystopiaromaaniin perustuvan tv-sarjan valvojat vastaan valvotut.

Ihmisyyden ominut hallitseva joukko ja sen tahtoon taipunut kansa vastaan se pieni osa, joka ei tahdo alistua. Poliisi, joka seuraa sinua verkossa ja kerää DNA:ta.

Mutta tuona sunnuntaina vastarintaa ei nyt juurikaan nähty. Maaliskuun 11. päivänä Kiinan kansankongressipalatsissa tehtiin päätös lakiuudistuksesta ilman näkyvää oppositiota.

Tiananmenin aukion laidalla jättimäinen Mao Zhedong katselee rauhallisena, kuinka Kiina kääntyy takaisin kohti häntä.

Seisoin salin parvella katsomassa, kun Kiinan kansaa edustava kongressi kävi jäsen kerrallaan tiputtamassa vaaleanpunaisen äänestyslapun luukkuun. Salissa soi musiikki, kiinalainen jinkutus, jonka kuulen yhä korvissani. Kaikki tapahtui kuin oudossa musikaalissa, jonka tarkoitus oli parodioida demokratiaa.

Lehdistö katseli, kun Xi myhäili salin keskellä. Ehkä juuri näytöksellisyys maailman silmien edessä teki tilanteesta entistä irvokkaamman. Yksi kiinalaisten politiikantutkijoiden lempiargumentti nimittäin on, että demokratia on epäonnistunut. Siksi maailma tarvitsee uuden mallin, ja sellainen Kiinalla on tarjota.

Miksi sitten edes vaivautua leikkimään kansanvaltaan pohjaavaa äänestystä? Ehkä siksi, että sillä voi ostaa hiljaisen aukion kongressipalatsin ulkopuolelle.

Tuona iltana nousimme autoon Tiananmenin itälaidalla ja lähdimme ajamaan kohti toimitusta. Seuraavana päivänä länsimainen media, myös meidän, oli täynnä uutisia lakiuudistuksesta. Tuleeko Kiinaan uusi diktaattori, me kysyimme. Mitä se tarkoittaa meille ja Kiinalle, pohdimme studioistamme, joissa sana on yhä vapaa.

Kiinan lehdet ylistivät jatkuvuutta ja viisasta päätöstä. Ne kiinalaiset kriitikot, jotka uskalsivat puhua asiasta, sanoivat päätöksen tuhoavan Kiinan. Suurin osa joka näin ajatteli, pysyi hiljaa. Monille niistä, jotka yrittivät vastustaa, kävi kuten Yanille.

Esitys oli ohi. Kansa oli puhunut, Kiina väitti.

Nyt aukiolla on taas ääniä. Jatkuva autovirta itään ja länteen. Meluavat turistit selfie-keppiensa kanssa. Vain vartijat jatkavat seisomistaan kuin hopeamiehet.

Pohjoislaidalla jättimäinen Mao Zhedong katselee rauhallisena, kuinka Kiina kääntyy takaisin kohti häntä. Ehkä hän miettii, kuinka paljon helpompaa se kaikki tulisi nyt olemaan. Tietää kansalaisten jokainen askel, jokainen ostos, tunnistaa kasvot. Kuulla, kuka sanoi mitäkin ja missä kukin liikkui. Poliisilla on internet ja DNA:ta.

Toivon kovin, että puhun nyt elokuvasta, johon sinä iltana astuin. Eihän todellisuus voi koskaan muuttua sellaiseksi, eihän?

Jenny Matikainen

Kirjoittaja on Ylen Aasian-kirjeenvaihtaja. Hän katsoo tässä blogissa Kiinaa eri kanteilta ja uskoo, että asian ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi siitä samaa mieltä.