Palestiinalainen tätini ihmettelee, miksi en tahdo tulla kylään joka viikonloppu – Välimerellinen läheisyys voi tuntua suomalaisesta läkähdyttävältä

Yhteisöllisen palestiinalaissuvun on vaikea ymmärtää suomalaista kaipuuta yksityisyyteen, kirjoittaa Lähi-idän kirjeenvaihtaja Aishi Zidan.

perheet
Aishi Zidan.
Yle

– Olethan tulossa viikonloppuna käymään? kysyy palestiinalainen tätini minulle soittaessaan.

Hän soittaa säännöllisesti, työviikon lähestyessä loppuaan. Minulle puhelut ovat usein huonon omatunnon hetkiä.

Isäni puolen sukua asuu palestiinalaisalue Länsirannalla parin tunnin matkan päässä asemapaikastani Jerusalemista.

Monesti joudun vastaamaan tädilleni, ettei tämä viikonloppu käy. On töitä tai sitten tarve vetää rauhassa henkeä rankan työviikon päätteeksi. Sukulaisteni on vaikeaa ymmärtää, miksei sukulointi tunnu minusta, suomalaisserkusta, rauhoittumiselta.

Välimerellisessä kulttuurissa asuva suomalainen onkin usein yhteisöllisen ja yksilöllisen elämän törmäyspisteessä.

Isäni suku on pienestä kylästä, jossa ihmiset tuntevat toisensa. Suku on tiivis, mikä ei ole palestiinalaisalueilla tavatonta.

Kun setäni avioitui, hän rakensi äitinsä ja sisarustensa kotitalon katolle uuden kerroksen, jotta saattoi asettua sinne oman perheensä kanssa. Nyt hänen poikansa, eli serkkuni, on rakentanut kolmannen kerroksen omalle perheelleen.

Lapsista ja vanhasta isoäidistäni huolehditaan yhdessä. Ruoka laitetaan yhdessä. Kun serkkuni sulhaskandidaatti saapui kosimaan, häntä puitiin koko suvun voimin yhdessä.

Suomessa kasvaneelle tällainen yhteisö näyttäytyy kaksijakoisena.

Toisaalta yhteisö on lämmin ja turvallinen. Aina on joku jolle puhua, eikä koskaan ole yksin. Vanhukset voivat olla kotona viimeisiin hetkiinsä asti. Vanhempia auttaa, kun heidän lapsistaan huolehtii moni käsipari. Jopa teinipojalle on tavallista ottaa parivuotias taapero mukaan kavereiden kanssa ulos lähtiessä. Lapsilla on paljon leikkikavereita.

Mutta suomalaisen kasvatuksen saanut alkaa kaivata nopeasti yhteisön keskellä itsenäisyyttä ja yksityisyyttä. Sukulaisilleni käytökseni vaikuttaa välillä jopa kylmältä.

Kun saavun bussilla kylän reunalle, kävelen noin parikymmentä minuuttia sukulaisteni luo. Tarvon matkan mielelläni yksin.

Sukulaisissani tämä aiheuttaa järkytyksen ja jopa loukkaantumista, sillä en ole antanut heidän huolehtia itsestäni: Miksi et soittanut? Olisimme hakeneet!

Läheisistä huolehtiminen on kunnia-asia, joka voi itsenäisyyteen tottuneesta alkaa tuntua jopa tukahduttavalta.

Kylän lähikauppaan sain mennä käymään itsekseni vasta pitkien keskusteluiden jälkeen. Ensin minun piti vakuuttaa selvinneeni yksin vaikkapa työkeikoilla niin Gazan sodassa kuin Mosulissakin.

Myös ylitsevuotavat läheisyyden ylistykset saavat suomalaisen serkun joskus jäätymään, sillä arabiankielessä ilmaisut ovat usein vuolaita.

Opiskellessani Jordaniassa siellä asunut setäni totesi, että minun on tultava tapaamaan häntä ja hänen perhettään joka päivä. Soitin tietenkin isälleni paniikissa kysellen neuvoja: Miten voin selittää kohteliaasti, etten ehdi kyläillä joka päivä?

Isäni opasti, että kyseessä on kohteliaisuus. Setäni halusi vain sanoa, että hänen luokseen voi aina tulla, muttei varmastikaan odota minua käymään päivittäin. Hänelläkin on muuta tekemistä.

Molemmissa kulttuureissa on kauniit piirteensä. En vaihtaisi mihinkään itsenäisyyttä ja vapautta, joka suomalaisella nuorella on. Tilaa elää omanlaista elämää. Tiivis yhteisö voi luoda myös paineet elää tietyn muotin mukaan.

Toisaalta yhteisössä surut surraan yhdessä ja ollaan usein samalla puolella niin iloissa kuin vaikeuksissa. Laitetaan ruokaa yhdessä ja nauretaan suvun omille vitseille.

Näiden kahden maailman välissä tasapainoilu voi joskus johtaa huonoon omatuntoon puhelimessa, mutta myös moniin hauskoihin iltoihin yhdessä. Parasta on, kun voi nauttia molempien kulttuurien parhaista puolista.