Potkut saanut Isä Pekka päätyi laman uhriksi ja taksikuskiksi – sitten yksi kyyti muutti hänen loppuelämänsä

Taksikuski kuittaa tilauksen, vaikka työvuoro on lopuillaan ja suunta kotimatkaa ajatellen väärä. Takapenkille kipuaakin arvokas asiakas, joka muuttaa hänen loppuelämänsä.

ortodoksisuus
Pekka Helakallio
Noora Haapaniemi / Yle

Ortodoksipappi Pekka Helakallio eli Isä Pekka harjaa lunta Kokkolan rukoushuoneen portailta linnunlaulun säestyksellä. Mustan papinviitan helmoihin ja kenkiin tarttuu lunta. Hän kopauttaa enimmät pois ennen kuin astuu sisälle rukoushuoneeseen.

– Valmistaudun iloisella ja odottavaisella mielellä ortodoksien kirkkovuoden suurimpaan juhlaan. Saan pitkästä aikaa toimittaa pääsiäisyön jumalanpalveluksen ja nimenomaan täällä Kokkolassa, Isä Pekka sanoo.

Tavallaan ympyrä sulkeutuu: Pekka Helakallio syntyi Soinissa Etelä-Pohjanmaalla. Hänet kastoi kokkolalainen pappi. Helakallio itse aloitti Vaasan ortodoksisen seurakunnan Kokkolan matkapappina puolisen vuotta sitten.

Isä Pekan ilon ja innostuksen ymmärtää, sillä liki 30 vuotta sitten hän menetti pappeutensa. Syynä olivat avioero ja toinen avioliitto.

Ortodoksisessa kirkossa pappisvihkimyksen jälkeen ei voi enää avioitua. Kirkon mukaan toimituskieltoja annetaan noin yksi vuodessa, mutta pappeuden menettäminen on vielä tätäkin harvinaisempaa.

Isä Pekan kohtalo hakeekin vertaistaan. Pappeuden menetys vei hänet matkalle, johon mahtuu monia tragedioita ja uusia alkuja.

Ohjat eivät olleetkaan käsissä

Pekka Helakallion ortodoksiset juuret ovat Karjalassa Hyrsylänmutkassa, josta hänen vanhempansa muuttivat evakkoon Etelä-Pohjanmaalle Isoonkyröön. Sieltä perheen matka jatkui Soinin kautta 1950-luvun lopulla Kirkkonummelle, jossa toimi tuolloin ortodoksinen pappisseminaari.

Helakallion isä ja äiti työskentelivät pappiseminaarissa. Perheen koti oli seminaarirakennuksessa. Pekka Helakallio kertoo, että siellä hän innostui itsekin lähtemään papiksi. Pappisvihkimyksen hän sai vuonna 1978, kolme vuotta avioitumisensa jälkeen. Työ vei hänet ensin Pohjois-Karjalalaan Taipaleen ortodoksiseen seurakuntaan ja sen jälkeen Helsinkiin.

– Siitäpä sitten urani lähtikin laskuun. Vuonna 1990 tuli avioero ja heti sen jälkeen toinen avioliitto. Pappeus otettiin pois, Pekka Helakallio kertoo herkistyen.

Ystävät ja hengellinen yhteisö jäivät taakse. Minun täytyi panna elämän arvot pakettiin, eikä se ollut helppoa missään vaiheessa.

Pekka Helakallio

Syyn avioerosta hän ottaa omalle kontolleen.

– Pakenin kotoa. Jätin vaimoni ja poikani. Luulin, että kun otan ohjat omiin käsiini, Pekka vain mennä porskuttaa. Ei se niin mennytkään, hän huokaa.

Uusi rakkaus löytyi nopeasti. Se oli eronneen ja erotetun miehen pelastus. Aulikki-vaimosta tuli hänelle paras tuki ja turva.

Avioiduttuaan uudelleen Pekka Helakallio tiesi, mitä tuleman piti. Silti pappauden menettäminen tuntui pahalta.

– Ystävät ja hengellinen yhteisö jäivät taakse. Minun täytyi panna elämän arvot pakettiin.

Se ei ollut helppoa missään vaiheessa.

Sielunhoitoa taksilla ajaessa

** **Potkut saatuaan Pekka Helakallio perusti uuden vaimonsa Aulikin kanssa kukka- ja hautaustoimiston. Parhaimmillaan kukkakauppoja oli kolme ja hautaustoimistoja kaksi.

Sitten tuli lama: Helakallion pariskunta joutui sen uhriksi.

– Kaikki meni. Tuli vuoden 1991 devalvaatio. Kaikki valuuttaluottoon sidotut lainat lankesivat maksuun. Ja ei kun mierontielle.

Pekka Helakallio ei antanut periksi, vaan opetteli taas uusia taitoja: hän työskenteli bussikuskina Lahdessa ja ajoi ennen Kokkolaan muuttoaan taksia Helsingissä monta vuotta.

Pekka Helakallio huomasi, että kukkakauppiaan ja taksikuskin työssä on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä papin työn kanssa.

– Kun oli hautaustoimisto, pystyin lohduttamaan ihmisiä ja käymään mielenkiintoisia keskusteluja. Myös taksin kuljettajana tein aikamoista sosiaalista työtä. Sain tavata ihmisiä laidasta laitaan.

Vaikka ei papin oikeuksia ollutkaan, pappeus pysyy: kerran pappi, aina pappi.

Ja eräänä päivänä taksikuskin asiakkaaksi tuli tuttu mies..

Pekka Helakallio virpomassa Kokkolan ortodoksisen rukoushuoneen edessä.
Noora Haapaniemi / Yle

”Minne isä esipaimen lähdetään?”

Pekka Helakallio oli Helsingin Vuosaaressa jo lopettelemassa ajoaan. Siksi oli ihan vähällä, ettei hän olisi ottanut vastaan ajotarjousta. Mutta hän kuittasi kyydin ja suuntasi tuttuun osoitteeseen Kalvikinkadulle, jossa on ortodoksinen kulttuurikeskus Sofia.

– Isä Ambrosiushan sieltä tuli. Hän vähän hämmentyi ja kysyi, että Pekkako se siinä. Kysyin, minne isä esipaimen lähdetään, Helakallio naurahtaa nyt muutama vuosi tapahtuman jälkeen.

Kyydin päätteeksi Isä Ambrosius pyysi Helakallion palaveriin Sofiaan. Keskustelu siellä johti siihen, että piispainkokous myönsi Pekka Helakalliolle pappeuden takaisin itsenäisyyspäivänä 2015.

Voi mahoton, kyllä se tuntui. Itku siinä tuli, että näinkö minulle suotiin vielä tämä pappeuden armo takaisin.

Pekka Helakallio

– Ilman mitään seremonioita. Laitettiin vain papilliset vaatteet päälle. Se oli sitten siinä.

Miltä se tuntui – liki kolmenkymmenen vuoden jälkeen?

Isä Pekka on hetken hiljaa.

– Voi mahoton, kyllä se tuntui. Itku siinä tuli, että näinkö minulle suotiin vielä pappeuden armo takaisin.

Pekka Helakallion hiukset ovat jo harmaantuneet, ja eläkeaika häämöttää. Silti Isä Pekka on onnellinen, että hän päätti Isä Ambrosiuksen kannustamana vielä hakea avoinna ollutta Kokkolan matkapapin paikkaa.

– Onnellinen olen, ehkä vietän onnellisinta aikaa tällä hetkellä, hän huokaa silmät jälleen kyynelistä kostuen.

Isä Pekka ei ole päässyt autoilusta eroon – nyt hän istuu matkapappina työkseen ratin takana. Työ vie häntä eri puolille isoa Oulun hiippakuntaa. Ajokilometrejä kertyy aina vain lisää.

”Ilman huumoria en olisi selvinnyt”

Isä Pekka ei ole antanut vastoinkäymisten viedä valoisuuttaan, jota hän sanoo ammentavansa sekä ortodoksisesta uskostaan että karjalaisuudestaan. Hän on mies, jolla on niin itku kuin naurukin herkässä.

– Me karjalaiset ajattelemme, että iloisuus ja toisen huomioon ottaminen ovat tärkeimpiä asioita tässä elämässä. Sitä minä yritän vaalia kaikella tavalla. Huumoria pitää olla, ilman sitä en olisi missään nimessä selvinnyt.

Ortodoksipappi.
Noora Haapaniemi / Yle

Myös karjalan kieli on Isä Pekalle tärkeä. Se on nykyään hänen äidinkielensä. Hän on myös opettanut kieltä työväenopistossa Helsingissä. Tarvittaessa Isä Pekka voi pitää jumalanpalveluksenkin karjalaksi.

Isä Pekkaa voi hyvällä syyllä pitää periksiantamattomana. Siitä on osoituksena se, että hän on saanut kuitattua talouslaman tuomat velat.

– Kolmisen vuotta sitten maksettiin viimeiset laskut. Nyt olen vapaa mies. Luottotiedotkin ovat jo kunnossa.

Työ taksikuskina näytti Isä Pekalle koko elämänkirjon ihmiskohtaloineen. Invataksia ajaessaan hän esimerkiksi kohtasi hengityskoneessa olevia asiakkaita ja syöpäsairaita lapsia. Se on pistänyt miehen miettimään myös kirkon roolia.

– Kirkon tulisi enemmän jalkautua sinne, missä apua tarvitaan eli vähäosaisten ihmisten luokse. Olen ajatellut niin, että jos Jeesus Nasaretilainen tulisi Helsinkiin, menisikö hän Uspenskin katedraaliin vain Tuomiokirkkoon? Ei kumpaankaan. Hän menisi sinne, missä apua tarvitaan eli Hakaniemen siltojen alle.