Selviytymisen pakko vie kivut ja harkinnan: satulasta pudonnut nainen juoksi hevosen perässä, vaikka vaarana oli halvaantuminen

Tiia-Maria Joensuu juoksi loukkaantuneena hevosen perässä, sinnitteli viikkoja töissä ja opetteli kävelemään uudestaan. Tiukassa tilanteessa ihminen toimii yleensä adrenaliinilla ja automaatiolla. Ne, jotka onnistuvat toimimaan, toipuvat paremmin.

stressihormonit
Tiia-Maria Joensuu seisoo metsikössä Mansikka-hevosen vieressä.
Noora Haapaniemi / Yle

Oli kirkas tammikuinen päivä neljä vuotta sitten. Yön aikana oli satanut puuterilunta. 33-vuotias Tiia-Maria Joensuu lähti ratsastamaan.

– En ollut käynyt kisakentällä koko talvena, joten en yhtään tiennyt, missä kunnossa kenttä oli. Ihan käyntiä menin hevosen kanssa ja tein semmoista pientä kaarrosta, kun hevoselta lähti yhtäkkiä jalat alta. Istuin kyydissä ja mietin, mitä tässä tapahtuu ja niin me kaaduimme maahan, Tiia-Maria Joensuu kertoo.

Uhkaavassa tilanteessa ihmisellä on kolme vaihtoehtoa: pakene, taistele tai lamaannu. Psykoterapeutti Soili Poijulan mukaan hengissä säilymiseen tähtäävä reaktio käynnistyy millisekunneissa: autonomisen hermoston sympaattinen osa aktivoituu. Samalla erittyy stressihormonia, kuten adrenaliinia, mikä mahdollistaa sen, että fyysiset voimat ovat paljon suuremmat kuin normaalitilanteessa.

– Adrenaliini nostaa kierroksia, minkä vuoksi saatamme toimia hätäisesti ja impulsiivisesti niissä tilanteissa, joissa kylmänrauhallinen harkinta voisi tuottaa paremman tuloksen, selventää erityisasiantuntija Mika Scheinin Turun yliopiston biolääketieteen laitokselta.

Toimintaa ohjaavat silloin "matelija- ja nisäkäsaivot" eivätkä älykkäät, ajattelevat aivot.

Psykoterapeutti Soili Poijula

Psykoterapeutti Soili Poijulan mukaan väkivaltatilanteessa tai onnettomuudessa on tavallista, että ihminen ei heti tunne kipua eikä muita tunteita.

– Toimintaa ohjaavat silloin "matelija- ja nisäkäsaivot" eivätkä älykkäät, ajattelevat aivot. Se on mielekästä, mutta ei tietoinen valinta.

Kun tilanne on ohi, taistele tai pakene -reaktiota seuraa rauhoitu ja sulata ruoka -vaihe. Hermoston parasympaattinen osa aktivoituu, sydämen syke rauhoittuu, hengitys tasaantuu. Silloin useammista alkaa tuntua joltakin fyysisesti ja psyykkisesti.

Lähikuva ratsastajan jalasta jalustimella.
Noora Haapaniemi / Yle

Loukkaantunut Tiia-Maria Joensuu yritti saada hevosen kiinni juoksemalla.

– Ensimmäinen ajatus oli estää, ettei se juokse auton alle tai golfkenttää rullalle, sillä siitä tulee kallis lasku. Olin ehkä hiukan shokissa enkä tajunnut, mitä oli tapahtunut. Hevonen oli kengitetty edellisenä päivänä ja laitettu uudet hokit jalkaan, nainen muistelee.

Lopulta hevonen löytyi tallilta. Nainen hyppäsi selkään ja teki maastossa pienen lenkin, jotta hänelle itselleen tai eläimelle ei jäisi kammoa.

Lenkin jälkeen iski kipu. Tallikaveri auttoi ja siivosi karsinan. Joensuu lähti syntymäpäiville ja seuraavina päivinä särkylääkkeiden voimalla töihin. Kahden viikon kuluttua työkaveri painosti hänet lääkäriin.

– Otettiin röntgenkuvat ja kun olin päässyt kotiin, lääkäri oli jo soittanut: Äkkiä takaisin, sulla epäillään kaularangan murtumaa!

Magneettikuvissa paljastui pullistumia niskassa. Kaksi viikkoa nainen käytti kaulatukea ja niskatukea. Ratsastus jäi pariksi kuukaudeksi.

Toinen kerta vei jalat alta

Maaliskuussa Tiia-Maria Joensuu oli jälleen ratsastamassa, kun lumet putosivat maneesin katolta. Hevonen säikähti, otti askeleen eteenpäin ja astui ovesta roikkuneen köyden päälle. Köysi pingottui, katkesi ja räppäsi hevosta ryntäille. Entinen ravuri lähti kiitämään.

– Olin menossa eteenpäin, mutta hevonen lähti taaksepäin. En pysynyt mukana, vaan heijasin sivulle ja jäin roikkumaan jalustimesta. Jonkin aikaa kyydissä oltuani tipahdin keskelle maneesia. Makasin maassa ja huusin, että soittakaa ambulanssi. Hetken kuluttua nousin kuitenkin itse, vein lapset isovanhemmille ja lähdin käymään päivystyksessä. Selkä kuvattiin, mutta röntgenissä ei näkynyt mitään.

Onnettomuutta seurasi lyhyt sairausloma. Sen jälkeen Tiia-Maria Joensuu palasi töihin, mutta kivut jatkuivat.

– Kesälomalla oli vähän helpompaa, kun ei tarvinnut nostella ja liikkua niin paljon. Syyskuussa tiputtauduin aamulla sängystä lattialle ja nousin vaatekaappia pitkin ylös ja menin töihin. Seuraavana päivänä menin lääkäriin. Magneettikuvista löytyi pullistumia alaselästä.

Tiia-Maria Joensuu oli sairauslomalla, söi särkylääkkeitä ja sinnitteli. Joulukuun yhdeksäntenä päivänä hän nousi illalla sohvalta aikomuksenaan mennä nukkumaan, mutta tippui lattialle, koska jalat eivät kantaneet.

Elämä koettelee

Kaksi viikkoa kului keskussairaalassa.

– Kivut olivat järkyttävät ja sain lääkettä suoraan suoneen. Kun aamulla nousin sängystä mennäkseni vessaan, kaaduin nokalleni. Vaikka kuinka yritin kävellä, käsky ei mennyt perille.

Hän alkoi myös saada epilepsiakohtauksia.

– Sairaalassa aloitettiin lääkitys, joilla kohtaukset saatiin vähenemään. Samalla opettelin kävelemään uudelleen: ensin Eva-tuen avulla, sitten kepeillä. Muistan vieläkin, miten joka askel sattui ihan älyttömästi selkään. Se oli aika rankka kokemus.

Kotiin palatessa muutos oli suuri: itsenäisestä naisesta oli tullut autettava.

– Olin aikaisemmin tehnyt aina kaiken itse. Nyt liikuin kepeillä ja jouduin pyytämään apua. Lapsethan siinä oppivat laittamaan ruokaa ja siivoamaan ja onneksi oli hyvä tukiverkosto.

Tiia-Maria Joensuu ratsastaa Mansikka-hevosella metsässä.
Tiia-Maria Joensuu käy nykyisin ratsastamassa Purtsin tallilla islanninhevosella nimeltä Mansikka.Noora Haapaniemi / Yle

Luovuttaa ei saa

Nyt Tiia-Maria Joensuulle kuuluu hyvää. Hän on vastavalmistunut lasten ja nuorten erityisohjaaja, leipoo usein, käy kävelyllä, tapaa ystäviä ja on ratsastanutkin. Hän on kuitenkin edelleen joka päivä kipeä.

– Siihen on tavallaan tottunut. En edes muista, millaista on elää ilman kipua, mutta minulla ei ole muita vaihtoehtoja. Toki voisin olla kotona sohvan nurkassa, mutta siinä ei ole mitään järkeä. On lapset, haluan tehdä työtä ja elää melko normaalia elämää.

Joensuu myöntää, että toipuminen on ollut vaikeata, mutta on kiitollinen saamastaan avusta. Nainen pääsi kipuryhmään, selkäryhmään, kuntoutukseen ja uudelleen koulutettavaksi. Hän on saanut fysioterapiaa ja käynyt psykologin kanssa keskustelemassa.

– On ollut tosi rankkaa hyväksyä, että koko elämä menee uusiksi. Ennen onnettomuutta olin juuri valmistunut laborantiksi, minulla oli työpaikka ja pari vuotta aiemmin olin toteuttanut pikkutytöstä asti olleen haaveeni ja ostanut oman hevosen. Kyllähän se harmitti.

Mansikka-hevonen paistattelee auringon valossa.
Noora Haapaniemi / Yle

Psykoterapeutti Soili Poijulan mukaan ne, jotka pystyvät kriisitilanteessa toimimaan, toipuvat yleensä psyykkisesti paremmin kuin ne, jotka lamaantuvat. Jotta henkinen toipuminen voi alkaa, pitää ensin olla riittävän toipunut fyysisesti. Myös asenne ratkaisee.

– Pitää surra sitä, mitä on menettänyt, kohdata todellisuus ja luopua siitä, mitä oli. Sen jälkeen voi miettiä, mitä on jäljellä ja mitä sillä voi tehdä. Sopeutuminen on nopeampaa, jos kielteiset asiat ja tunteet eivät ota valtaa vaan ihminen etsii positiivisia, tasoittavia asioita. Myös sosiaalisuus on tärkeätä. Se, että on läheisiä ihmisiä tukena.

Eläkeläisten tien tukkona

Tiia-Maria uskoo, että selviämiseen vaikutti tahto jatkaa omaa elämää ja tehdä kivoja asioita.

– Mietin, että tulet ehkä kipeämmäksi, jos koko ajan ajattelet kipua ja puhut siitä muille. Sitä paitsi jaksavatko he kuunnella, jos sinulla ei ole mitään muuta sanottavaa kuin negatiivista? En halua jäädä murehtimaan. Viime talvena ostin lääkärin kehotuksesta sukset, vaikka olen aina inhonnut hiihtoa. Nyt olen ollut tuolla ladulla eläkeläisten tien tukkona, sillä hiihdosta on apua selkään.

Entä miksi hän toisellakin kerralla meni lääkäriin vasta huolehdittuaan ensin muista? Ja lääkärissä käynnin jälkeen sinnitteli niin pitkään kipujen kanssa?

– Edellinen kerta ei käynyt edes mielessä. Ehkä mä olen sellainen, että lääkäriin mennään vain pää kainalossa. Enkä voi luovuttaa.