Päämajalotta Pirkko Palm, 91, on suruissaan patsaskohusta: "Oltaisiin rauhassa vaan"

Lotta Svärd
Pirkko Palm sylissään mustavalkoinen valokuva
Pirkko Palm muistaa lotta-aikojaan lämmöllä. Pitelemässään päämajalottien kuvassa hän on toisessa rivissä oikealla.Janne Rönkkö / Yle

TammelaPalvelukeskus Tammikartanossa tapaamiseen on valmistauduttu hyvin. 91-vuotiaan Pirkko Palmin hiukset ovat olleet papiljotilla ja sinisen puvun rintapielessä on lottamerkki. Pöytään on katettu parhaimmat kupit ja monta lajia pikkuleipiä. Kauniissa kodissa tuoksuu kahvi.

– Olen aina ollut rivakka työhön ja vuonna 1944 minua pyydettiin lotaksi. Olin silloin 17-vuotias ja palvelin päämajalottana Mikkelissä, kertoo Pirkko Palm.

Marsalkka Mannerheim oli hirveän komea ja kaikki tytöt olivat häneen varsin ihastuneita. Epäilykset siitä, että Mannerheim majoittui lähellä nuorta Pirkkoa, osoittautuivat myöhemmin oikeiksi.

– Vaikka olin nuori, ymmärsin kyllä, että olen keskellä historiallisia tapahtumia. Minulle lottana olo oli elämäni parasta aikaa, vaikka siihen sisältyi hyvin vaikeitakin aikoja, kertoo Pirkko Palm.

Lotta-ajoista oltu hiljaa – ei enää

– Kyllä minulla on lottapuku. Tuuletan sen kerran vuodessa, etteivät koit sitä syö, ja sitten vien sen takaisin vintille.

Näin eräs lotta totesi kysymykseen siitä, omistaako hän lottapukua ja kuinka sitä käytetään, kertoo Suomen Lottaperinneliitto ry:n pääsihteeri Irma Törnström. Mutta nyt tilanne on muuttunut toiseen suuntaan.

Kuolinilmoituksissa lottamerkin halutaan näkyvän ja yhä useammin myös hautakiveen halutaan merkki siitä, että vainaja on ollut lotta.

Irma Törnström

Lottaperinneliiton puhelin soi viikoittain ja soittajana on usein mies. Edesmenneen äidin tai isoäidin jäämistöstä löytyy todisteita lottana olosta, ja nuorempi sukupolvi haluaa tietää asiasta lisää.

– Sodan jälkeen kohtelu oli niin julmaa, ettei moni lotta enää halunnut kertoa kokemuksistaan jälkipolville. Tiedot sananmukaisesti haudattiin, kertoo Irma Törnström.

Nyt piilottelun aika on ohi ja lottahistoria halutaan nostaa esiin.

– Kuolinilmoituksissa lottamerkin halutaan näkyvän ja yhä useammin myös hautakiveen halutaan merkki siitä, että vainaja on ollut lotta, sanoo Irma Törnström.

Forssalainen patsaskeskustelu herätti lotassa surua

Vuodenvaihteessa Forssassa keskusteltiin kiivaasti (siirryt toiseen palveluun) (Forssan Lehti) siitä, kuuluuko lottapatsas vanhaan työväenkaupunkiin vai ei. Ei kuulu, päätti kaupunginhallitus kovan mekkalan päätteeksi.

Kohun jälkeen esimerkiksi Helsinki, Rovaniemi (siirryt toiseen palveluun) (Aamulehti) ja Lahti (siirryt toiseen palveluun) (Etelä-Suomen Sanomat) ovat olleet esillä patsaan sijoituspaikkoina.

Lottana palvellutta Pirkko Palmia keskustelu patsaan pystyttämisestä suretti.

– Minulla on ollut semmonen periaate, että kaikkia olen yrittänyt auttaa, ketkä ovat apuani pyytäneet. Ne keskusteluissa esiin tulleet asiat ovat niin vanhoja, ettei kai meidän enää tarvitsisi niin ajatella. Oltaisiin rauhassa vaan, kun meillä on täällä kaikki nyt niin hyvin, sanoo Pirkko Palm.

Arvet kivistävät yhä

Patsashanketta vetänyt Lounais-Hämeen Lottaperinneyhdistyksen puheenjohtaja Lotta Saarenmaa muistaa kohun hyvin. Koko joulukuu meni todistellessa, että lottahistoriaa on myös Forssassa. Eniten Saarenmaata suututtaa se, että välillä kritisoitiin myös lottia.

Lotta Saarenmaa lumisateessa Forssassa
Lions Clubin ja Lounais-Hämeen Lottaperinneyhdistyksen patsashanke oli liikaa työväentaustaiselle kaupungille. Lotta Saarenmaakin oli surullinen käydystä keskustelusta.Janne Rönkkö / Yle

– Elossa olevat lotat ovat niin iäkkäitä, ettei heidän todellakaan tarvitse kuunnella kritiikkiä siitä, ovatko he olleet isänmaan puolella vai eivät. Tästä ajasta käsin on mahdotonta ymmärtää heidän kokemuksiaan, sanoo Saarenmaa.

Forssan patsaspäätös viesti siitä, että vanhoista jakolinjoista ei ole vielä täysin päästy eroon (siirryt toiseen palveluun) (Helsingin Sanomat). Jotain hyvää patsaskeskustelusta kuitenkin irtosi.

– Ainakin tuli selväksi se, että vaikka asiat ovat niin vanhoja, niistä täytyy edelleen keskustella, että haavat arpeutuvat lopullisesti.

Lottia on elossa noin kahdeksan tuhatta

Suomen Lottaperinneliiton neljästä tuhannesta jäsenestä noin puolet on mukana kiinnostuksesta suvun juuriin tai perinteiden velvoittamina.

Elossa lottia on tällä hetkellä noin kahdeksan tuhatta. Vielä toistaiseksi lottien omakohtaisia kokemuksia voi kuulla, mutta pian siirrytään perinnetyöhön.

– Perinnetyö ei ole itseisarvo, vaan se, tavoitetaanko sillä uusia yleisöjä. Lottien kokemuksille olisi käyttöä kouluissa, ja heitä voisi haastatella. Lottien historiasta voisi kehitellä vaikka jonkun sovelluksen. Ja kyllä patsaskin on hyvä tapa muistaa lottien tekemää työtä, luettelee Lotta Saarenmaa.