Karhuretki muutti kahden nuoren opettajan elämän – äkkiä naimisiin ja toteuttamaan yhteistä unelmaa

Jouko ja Eija Tykkyläinen ovat laittaneet itsensä likoon, jotta lapset erottaisivat voikukan leskenlehdestä.

opettajat
Eija ja Jouko Tykkyläinen
Yhteinen katse elämäntuotoksia kohti.Kari Kosonen /Yle

ParikkalaHeti huomaa, että Jouko ja Eija Tykkyläinen ovat viettäneet yhdessä tuhansia tunteja, kymmeniä vuosia. Kun toinen aloittaa puhumisen, toinen jatkaa – on kuin kyseessä olisi yksi ja sama henkilö. He liikkuvat samaan tahtiin, äänensävytkin ovat kuin täydellisen harmonian saavuttanen jousiorkesterin kaksi arvokkainta soitinta.

On vaikea kuvitella, että Eija tai Jouko olisivat työssään koskaan suuttuneet yhdellekään oppilaalle. Ehkä näin on käynyt, mutta olemuksen suunnaton lempeys on varmasti leikannut suurimmat piikit, minkä tahansa eripuran keskeltä.

Tykkyläisten omakotitalon olohuoneen valaisee suuri ikkuna, jonka edessä olevalla pöydällä lepää kaksi kiikaria. Olohuoneen nurkassa seisovasta televisiosta näkyy, kun kaksi hirveä juoksee tasaisesti halki suomalaisen hakkuuaukean.

Eija Tykkyläinen avaa paksun kirjan. Se on 928-sivuinen Suuri Pohjolan kasvio, josta varmasti löytyvät ne kaikki.

Jouko Tykkyläinen kuvaa
Jouko Tykkyläinen virittelee kuvauspaikkaa 1970-luvulla.Jouko Tykkyläisen kotialbumi

Tutkijapoikana

Etelä-Karjalan Parikkalassa sijaitsevasta Intsilän pikkukylästä on Venäjän rajalle matkaa vain muutama kilometri. Tuon pikkukylän kivet ja kannot tulivat Jouko Tykkyläinen oppi tunetmaan perin pohjin, sillä Joukon isä kyläkoulun opettaja ja perhe myös asui koulun kupeessa.

Sinne kyläkoulun ympäristöön Joukon isä oli laittanut linnunpönttöjä puihin ja kertoi aina, mikä lintu missäkin pöntössä asuu. Pihalla vieraili monenlaisia lintuja.

Kaikki talitiaiset olivat kuitenkin harmittavan samannäköisiä. Kun lintujen liikettä tarpeeksi kauan katsoo, alkaa pientä lasta kiinnostaa, mikä talitiainen milloinkin ruokapaikalla käy. Näin kävi myös Joukolle ja hänen veljelleen.

– Teimme pahvilaatikosta ansan, joka pyydysti linnun elävänä. Kun tintti hyppäsi siihen syömään, kansi läpsähti kiinni.

Joukolla oli varattuna vesivärejä, joilla hän veljensä kanssa maalasi saalistetun talitiaisen toisen posken tummaksi. Näin päästiin lopulta selville, kuinka usein tietty talitiainen ruokintapaikalla käy.

Talitiainen
Talitiainen lumihiutaleet höyhenillään.Jouko Tykkyläinen

Myöhemmin Tykkyläisen veljekset saivat selville myös kalamiehiä iänkaiken vaivanneeseen kysymykseen: Käykö kerran uistimeen kiinni jäänyt kala uistimeen myös toisen kerran?

– Kyllä käy, sanoo Jouko Tykkyläinen.

Veljekset nimittäin olivat usein virvelöimässä lähijoella. Usein uistimeen tarttui alamittainen hauki, joka oli päästettävä takaisin kasvamaan.

Pojat napsasivat hauen peräselkäevästä pienen palan pois. Näin he pääsivät selvittämään, tarttuuko merkattu hauki uistimeen uudelleen.

– Näytti siltä, että eivät ne opi varomaan uistinta. Sama hauki saattoi tarttua uistimeen kaksi, kolme tai neljäkin kertaa.

Sen jälkeen se oli menoa. Luonnosta alkoi tulla Joukon eläinikäinen harrastus. Vähän kerrassaan Jouko Tykkyläisen sai hankittua kameran ja monet kaveripiirissä innostuivat valokuvauksesta.

– Vaihdettiin valokuvia ja kuulumisia, ja tehtiin piilokojuja, joista sai luontoa kuvata.

Myyrä hakemassa siemeniä.
Tämä metsämyyrä on vähän uhkarohkea, kun se uskaltaa etsiä ruokaa näin kauan. Katso Jouko Tykkyläisen kuvaama video.

Erikoinen karhuretki

Jostain syystä moni lapsi seuraa ammatinvalinnassaan vanhempiensa jalanjälkiä. Ei siis ihme, että Jouko Tykkyläinenkin opiskeli opettajaksi.

Valmistumisensa jälkeen hän sai luokanopettajan paikan kotiseudultaan Parikkalasta. Siellä yksi tavallinen luonnontarkkailuyö sai äkkiä romanttisen käänteen.

Syksyllä 1983 Parikkalan koulun maantiedon ja biologian opettajaksi tuli Enon Uimaharjusta kotoisin oleva Eija.

Työkaveri kertoi Eijalle, että viiden kilometrin päässä olisi pellolla nähty karhu.

– Työkaveri houkutteli minut sinne latoon, ja myös Jouko oli siellä.

Joukolla oli mukanaan ladossa äänitys- ja kuvauslaitteet. Tarkoitus oli niillä kuvata karhu ja saada ääninauhalle kenties karhun tai jonkun muun eläimen ääniä.

– Karhuja me ei sinä yönä nähty, mutta siitä yöstä alkoi minun ja Joukon seurustelu. Seuraavana keväänä mentiin jo naimisiin, kertoo Eija Tykkyläinen.

Yhteen Joukon ja Eijan toi erityisesti luontoharrastus, josta molemmat olivat kiinnostuneita. Ja ovat edelleen.

– Me ei olla mitään bongareita, vaan sellaisia hauskanpitäjiä luonnon kanssa, kertoo Jouko Tykkyläinen.

Tykkyläiset eivät lähde ajelemaan harvinaisten lintujen perään ympäri Suomea, vaan pysyttelevät pääasiassa lähiseudulla Parikkalassa. Heidän intohimonsa ovat linnut, kasvit ja hyönteiset. Niitä he kuvaavat sekä äänittävät ja tekevät niistä muun muassa oppimateriaaleja lapsille ja aikuisille.

Jouko Tykkyläinen äänittää
Parabolisen heijastimen avulla saa hyviä linnunääniä jopa 50 metrin päästä.Kari Kosonen /Yle

Tuhansia tunteja ääntä

Jouko Tykkyläisen erityisharrastus on äänittäminen, johon hän hurahti jo nuorena poikana. Olohuoneessa onkin näytillä vanha avokelanauhuri, jonka nauhoille on vuosien aikana tarttunut tuhansia tunteja lintujen laulua ja muita luonnon ääniä. Nykyisin käytössä ovat jo kehittyneet äänityslaitteet.

Vuosien aikana kotiin on kertynyt yli sadan eri lintulajin äänitearkisto. Jotta äänet saadaan parhaiten tarttumaan nauhurille, on Jouko Tykkyläinen rakentanut erityisen parabolisen heijastimen. Se on noin puoli metriä leveä lautasantennin näköinen kovera esine, jonka keskellä on mikrofoni.

– Tämä on paljon tehokkaampi kuin olisi pelkkä mikrofoni. Upeasti pystyy 50 metrin päästäkin nauhoittamaan.

Parabolisen heijastimen ja siinä olevan tähtäimen avulla pystyy kohdistamaan hyvinkin tarkasti ääntä kohti, jolloin sillä saa todella laadukkaita äänityksiä.

Tämän viitakerttusen Jouko Tykkyläinen nauhoitti Parikkalassa kesällä 2010.

Jouko Tykkyläinen kertoo, että ainoastaan kaulushaikaran äänen nauhoittaminen ei parabolisen heijastimen avulla onnistu. Sen ääni on niin matala, että ääniaallot ikään kuin kiertävät heijastimen.

Tykkyläisten ei todellakaan välttämättä tarvitse lähteä takapihaansa kauemmaksi lintuja tarkkailemaan. Maaliskuisena aamuna siellä vierailevat harmaapäätikka, viherpeippo, talitiainen, urpiainen, keltasirkku, käpytikka ja hömötiainen. Eikä harvinaisuudeksi kutsuttu valkoselkätikkakaan ole harvinainen ainakaan tällä takapihalla, joka sijaitsee vain parin kilometrin päässä Parikkalan keskustasta.

Jouko Tykkyläinen äänittää
Jouko Tykkyläisen intohimo on luonnon äänien nauhoittaminen.Jouko Tykkyläisen kotialbumi

Videonauhurin akun kantaja

Opettajina Tykkyläiset ovat päässeet perehtymään videokuvauksen saloihin jo heti, kun videokamerat 1980-luvulla alkoivat yleistyä. Tuolloin kamera oli iso ja olalla piti olla iso nauhuri, joka nauhoitti kuvaukset videonauhalle. Nauhurin akutkaan eivät kestäneet kovin pitkiä nauhoituksia.

Eräänä aamuna Eija ja Jouko Tykkyläinen olivat lähteneet Rasvaniemelle kuvaamaan karhuja. Kunnan videopajasta oli saatu lainaksi videokamera, johon kuului moottoripyörän iso akku.

– Jouko kulki kameran kanssa edellä, ja minä kannoin akkua perässä, muistelee Eija Tykkyläinen.

Raahaaminen kannatti, sillä kaurapellon laidassa oli emokarhu ja neljä pentua.

– Täytyy kyllä tunnustaa, että pikkuisen pelotti ja piti miettiä, miten tässä oikein käy. Mutta kyllä ne karhut pelkäsivät enemmän meitä kuin me karhuja, naurahtaa Eija Tykkyläinen.

Kelanauhuri
Tällä vanhalla kelanauhurilla sai erittäin hyvätasoisia nauhoituksia.Kari Kosonen /Yle

Toisella kertaa pariskunta lähti susien perään. Tuttavaperheellä oli sika kuollut pellolle, ja sitä olivat sudet tulleet raatelemaan. Jälleen kerran Jouko ja Eija olivat ladossa tarkkailemassa peltoa, josko siellä susi näkyisi.

Oli maaliskuinen yö, eikä mitään näkynyt. Molemmat kävivät heinien päälle nukkumaan, kunnes yön pikkutunneilla Jouko tönäisi Eijaa.

– Lantakasa liikkuu, kuiskasi Jouko.

Susi näkyi, ja siitä kuvat saatiin.

Paikat märkinä

Itärajan tuntumassa Kaakkois-Suomessa asuvilla parikkalalaisilla on luonnon tarkkailuun mitä mahtavimmat mahdollisuudet. Muutaman kilometrin päässä keskustasta sijaitsee Parikkalan Siikalahti, joka lienee Suomen paras lintujärvi. Siellä voi parhaimpana kesäpäivänä tavata jopa sata eri lintulajia.

Kun into on kova, ei ole niin väliä, millä keinoin tavoite saavutetaan. Jouko Tykkyläinen on kuvaus- ja äänitysreissuillaan useammankin kerran kastunut läpimäräksi, kun on pitänyt päästä mahdollisimman lähelle kohdetta.

– Varsinkin silloin nuorempana ei haitannut yhtään, vaikka kuinka kastui tai paleli.

1970-luvulla Jouko oli jälleen kerran veljensä kanssa Siikalahdella. Silloin kosteikkojen erikoisia lintuja luhtahuitteja oli muutaman kymmenen metrin välein. Kaikille luhtahuiteille ei kuitenkaan löytynyt elämänkumppania. Niinpä Jouko päätti houkutella luhtahuitin luokseen, jotta saisi siitä parhaan mahdollisen kuvan.

Jouko Tykkyläinen kuvaamassa luhtahuittia
Vaatteet saavat kastua. Muuten jää kunnon kuva saamatta. Jouko Tykkyläinen parikkalan Siikalahdella 1970-luvulla.Jouko Tykkyläisen kotialbumi

Äänentoistolaitteesta nuorukaiset vetivät kymmenen metrin pituisen johdon pieneen kaiuttimeen ja soittivat luhtahuitille ärsytysääntä, jonka piti houkutella huitti lähelle. Jouko makasi puolittain vedessä kamera valmiina.

Luhtahuitti innostuikin äänestä ja alkoi pyrähdellä kameran edessä. Mies oli läpimärkä, mutta kuvat saatiin.

– Niin hyviä kuvia tulikin, että yksi niistä päätyi Suomen luonto -lehden kanteen, kertoo Jouko Tykkyläinen.

Valkoselkätikat ruokintapaikalla.
Jouko ja Eija Tykkyläisen takapihan puuhun tuli valkoselkätikkoja. Videolla myös harmaapäätikka ajamassa käpytikan tiehensä.

Kantaa koko elämän

Jouko ja Eija Tykkyläisen elämäntyö opettajina päättyi muutama vuosi sitten. Jouko pääsi eläkkeelle reilut viisi ja Eija reilut kaksi vuotta sitten. Molemmat yrittivät työssään tehdä parhaansa, jotta lapset ja nuoret ymmärtäisivät luonnon merkityksen.

Eija Tykkyläinen huomasi, että jos lapsi tunnistaa jonkun lajin, alkaa lapsi kiinnostua luonnosta.

– Ihan samalla tavalla, jos tapaa ihmisen, haluaa tietää ihmisestä lisää. Samalla tavalla, jos näkee jonkun lajin, haluaa tietää siitä lisää: mikä laji se on, mitä sen elämään kuuluu, mikä sille on tyypillistä, miksi elää täällä, mutta ei tuolla, luettelee Eija Tykkyläinen.

Pikku hiljaa lapselle kasvaa Eija Tykkyläisen mukaan koko elämän kattava kiinnostus luontoa kohtaan, ja lapsi alkaa ymmärtää, että jos luonto voi huonosti, ihminenkin voi huonosti.

Eija Tykkyläisen ilme levenee entisestään, kun hän muistelee, miten Joukon alaluokilla opettamat linnut muistuivat hyvin vielä lukiolaistenkin mieleen. Muutamilla lukiokursseilla Eija palasi lintujen ja kasvien tunnistamiseen ja huomasi, miten hyvin lapset muistivat lintuja; suuri osa tunnisti ne kaikki.

– Teinivuosina luontoharrastus saattaa monelta nuorelta jäädä pois, mutta sitten kun heillä on omia lapsia, alkavat omat muistot nousta pintaan. Kun on alakoulussa oppinut tunnistamaan kasveja, lintuja ja eläimiä, se kantaa helposti koko elämän, pohtii Eija Tykkyläinen.

Hauki
Videolla Jouko Tykkyläisen vedenalaista kuvaa hauesta ja särkiparvesta.

Riemunkiljahduksia lasten suusta

Kevään korvalla pakkaspäivänä kaikki näyttää kuolleelta. Kuitenkin pajunkissat puskevat kuin väkisin oksien silmuista esiin. Jotain tapahtuu.

Jouko Tykkyläinen viehättyy luonnonkierron seuraamisesta.

– Viime syksynä kissankello sinnitteli melkein marraskuulle saakka, vaikka oli jo lunta ripsauttanut.

Parikkalassa ovat mainiot lintu- ja kasvimaastot, mutta luonnon seuraaminen onnistuu Jouko Tykkyläisen mielestä hyvin myös kaupunkiolosuhteissa. Monet linnut viihtyvät kaupungeissa, ja kasveja on yllättävän paljon.

– Laattojen ja asvaltin välistäkin pilkistää jos minkäkinlaista kasvia, muistuttaa Tykkyläinen.

Omana opettaja-aikanaan Jouko Tykkyläisellä oli oma tapansa houkutella lapset tunnistamaan kasveja ja eläimiä. Piti olla tavoite, ja sitä varten tehtiin erityinen merkkisysteemi. Kun tunnisti 20 kasvia tai lintua, sai aloitustason merkin, ja kun tunnisti 40, sai perustason merkin. Tällä tavalla lapset motivoituivat opiskelemaan.

– Parhaimmat ja motivoituneimmat saattoivat yhden talven aikana oppia kuvista tunnistamaan jopa 80 lintua tai kasvia.

Jouko Tykkyläisen on päässyt useita kertoja todistamaan lasten riemunkiljahduksia, kun talven aikana opiskeltu kasvi löytyykin oikeana luonnosta.

– Olen kuullut, kun alle 10-vuotiaat ovat pystyneet opettamaan kesämökkivieraille kasvien ja lintujen nimiä. Se on kovasti vieraita ihmetyttänyt.

Harakankello
Kesäinen niitty on täynnä kukkivia kasveja. Tässä Jouko Tykkyläisen kuvaamia harakankelloja.Jouko Tykkyläinen

Luontovisaa koululaisille

Opettajina Tykkyläiset ovat aina halunneet jakaa tietoa muille. Sydämenasiana on ollut opettaa luonnon kunnioittamista kasvien ja eläinten tuntemisen avulla.

Nyt kun he nauttivat eläkepäivistään, ei tahti ole juurikaan hiljentynyt, sillä muutaman viime vuoden aikana Tykkyläiset ovat Parikkalassa järjestäneet suuren suosion saavuttanutta koululaisten luontovisaa. Paikan päälle Kirjolan koululle on vapun jälkeen saapunut kilpailijoita kymmenistä eri kouluista.

Kysymykset ovat tietysti Tykkyläisten pariskunnan tekemiä ja ne ovat lintujen, kasvien ja hyönteisten tunnistamistehtäviä.

Tänä keväänä kisailijoita on tulossa noin 40 eri koulusta. Kilpailun suosiosta kertoo se, että tilat alkavat käydä ahtaaksi, eikä enempää kilpailijoita enää voida ottaa.

Tässäkin visassa piiloon on kuin vaivihkaa sujautettu oppiminen, sillä osallistujille on etukäteen lähetty laaja harjoittelumateriaali. Kun joukkueet etukäteen harjoittelevat, oppivat he siinä samalla monta uutta kasvia, lintua tai hyönteistä.

Kaksihenkiset joukkueet kisailevat luontovisassa 3.5.2018 kello 10–13. Yle lähettää Luontovisan suorana lähetyksenä Yle Areenassa. Siksi visaan voi hyvin osallistua koululuokat eri puolilla Suomea.

Kuuntele Jouko ja Eija Tykkyläisen haastattelu Yle Areenasta. Toimittajana on Petri Kivimäki.