Mona Mannevuon kolumni: Projektimainen hierarkkinen työkulttuuri ei ole demokratia

Ylen juttu Aku Louhimiehen julmista ohjausmetodeista ei yllättänyt. Projektimainen hierarkkinen työkulttuuri on otollinen alusta mielivaltaiseen vallankäyttöön, kirjoittaa Mona Mannevuo.

nöyryytys
Mona Mannevuo.
Kalle Mäkelä / Yle

Ylen julkaisema juttu elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen ”metodeista” käynnisti tärkeän keskustelun vallankäytöstä projektikulttuurissa. Näyttelijöiden kokemukset ovat laajempi ikkuna manipuloivan vallankäytön ytimeen.

Mielivaltaiseen johtajuuteen puuttuminen on erittäin vaikeaa. Tämä näkyi myös A-studion lähetyksessä, jossa Louhimies pyyteli anteeksi sitä, että hän ei ole kuullut työntekijöitään.

Mutta onko työpaikalla tapahtuva systemaattinen alistaminen kommunikaatio-ongelma? Työterveyslaitoksen mukaan ei (siirryt toiseen palveluun). Kyse on kiusaamisesta.

Ylen jutussa kokemuksiaan jakaneita näyttelijöitä on kahdeksan. He kaikki ovat omalla alallaan tunnettuja ja heidän tarinansa toistavat samantapaista kaavaa. Tästä huolimatta nettikeskusteluissa kupletin juonen on epäilty olevan nerokkaaseen ohjaajaan kohdistuva katkerien naisnäyttelijöiden salaliitto.

Epäasiallisen vallankäytön tullessa voimalla julkisuuteen ihmisillä on myös tapana ihmetellä miksi työasioita ei käsitellä työyhteisössä.

Vastaus on yksinkertainen: projekteista toiseen siirtyvillä pätkätyöläisillä ei ole takanaan rakennetta, jossa kaikkea toimintaa valvoo oikeamielinen totuuskomissio.

Projektimainen hierarkkinen työkulttuuri ei ole demokratia.

Elokuva-alan toimijat ovat huomauttaneet, että omista erityispiirteistään huolimatta ala ei ole poikkeus. Tätä ei ole syytä unohtaa. Otetaan esiin muutama muu tuore esimerkki.

Tovi sitten Yle uutisoi uraansa aloittavien lääkärien kokevan senioreiden taholta nöyryyttämistä, solvaamista ja pelolla johtamista. Omavaltaisen toiminnan mahdollistaa tiukka hierarkia ja se, että asiaan ei puututa. Ongelma on siis rakenteellinen.

Haljeneen kallon paikkailusta sideharsolla tulee hyvä mieli niille, joiden kallo ei ole halki.

Helsingin Sanomat puolestaan uutisoi (siirryt toiseen palveluun), että Helsingin kaupungin asuntotuotannosta vastaava johtava virkamies siirrettiin syrjään tehtävistään hänen harjoittamansa vakavan, vuosia jatkuneen alaisten nöyryyttämisen vuoksi.

Myös tässä tapauksessa kiusattujen tarina on toisteinen. Ei-sanan käyttö oli varma reitti kyykytettäväksi ja työpaikan ovi kävi tiuhaan.

Asia eteni Etelä-Suomen aluehallintovirastolle työsuojeluvaltuutetun aloitteesta. Helsingin kaupunki oli tietoinen ongelmasta, mutta sen ratkaisu oli työilmapiirin kehittäminen.

Hyvinvointikonsultin tilaaminen pelolla johdettuun yksikköön on sama asia kuin laittaisi sideharsoa haljenneeseen kalloon.

Siitä tulee hyvä mieli niille, joiden kallo ei ole halki.

Kaikki projektimainen työ ei ole huonosti johdettua ja useimmiten projektit päättyvät kaikille mielekkääseen lopputulokseen.

Silti projektimaisen työkulttuurin ja pätkätyösuhteiden pimeistä puolista on keskusteltava avoimesti. Myös yliopistoväen tulisi osallistua tähän keskusteluun.

Tieteellinen työ ei ole taiteellista työtä, mutta yliopistotyössä on monia elokuva-alalle tyypillisiä elementtejä: työsuhteita on vähän, kilpailu on kovaa ja työtä tehdään usein pienissä yhteisöissä, joiden toiminnasta ulkopuoliset tietävät vähän.

Nuorelle ja kokemattomalle projektikulttuuri on eräänlaista venäläistä rulettia.

Suljettu työyhteisö, jossa johtajan valta on ylitse muiden, on otollinen alusta epäasialliselle vallankäytölle. Projekteissa on usein myös kiire ja kovat tulostavoitteet.

Ei ihme, että työ voi pahimmassa tapauksessa muuttua pelonsekaiseksi suorittamiseksi.

Tieteellisessä työssä vallankäyttö saattaa ilmetä esimerkiksi joustavana suhtautumisena Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (TENK) laatimiin ohjeistuksiin tutkimusetiikasta ja yhteiskirjoittamisesta.

Siinä missä ohjaaja voi uhata näyttelijän roolin leikkaamisella elokuvasta, tutkimusprojektin johtaja voi uhata tutkijan tekemän työn vähättelyllä. Vaikeuksiin voi teoriassa hakea apua, mutta moni pelkää tulevaisuutensa puolesta.

Nuorelle ja kokemattomalle projektikulttuuri on eräänlaista venäläistä rulettia. Hyvällä tuurilla projektit kasvattavat osaamista ja itsetuntoa. Huonolla tuurilla projektimainen työuhde voi olla täynnä nöyryytyksiä ja epävarmuudella kiristämistä.

Mitä ongelmallisille rakenteille sitten voi tehdä?

Patenttiratkaisua ei ole, mutta mahdollisuus epäasialliseen vallankäyttöön tulee minimoida tavalla tai toisella.

Ei voi olla salaisuus minkälaisilla metodeilla tuloksiin on päädytty.

Itse korostaisin ohjaaja Taru Mäkelän tavoin rahoittajien vastuuta projektien työolosuhteiden seuraamisesta. Sanktiot, sopimukset ja valvonta kuulostavat järeiltä, mutta jonkinlainen työsuojelu on välttämätöntä myös projektikulttuurissa.

Niin Suomen Elokuvasäätiö kuin Suomen Akatemiakin jakavat julkista rahaa, joten niillä on oikeus ja velvollisuus tietää mitä niiden rahoittamissa projekteissa tapahtuu. Mikäli toimijat eivät noudata alan eettisiä pelisääntöjä ei ole perusteltua jatkaa rahoitusta saati myöntää sitä lisää.

Asiaa tulisi kysellä myös työntekijöiltä – johtajat luonnollisesti raportoivat vain tulokset.

Se ei voi olla salaisuus, minkälaisilla metodeilla tuloksiin on päädytty.

Mona Mannevuo

Kirjoittaja (siirryt toiseen palveluun) työskentelee tutkijana Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitoksella. Hän on kiinnostunut yhteiskunnallisista tunnerakenteista, työn tehostamisesta, työnjohto-opeista ja niiden historiasta. Hän kirjoittaa kolumnia yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.