Skitsofreniaa, huumeita ja okkultismia – Jouni Mömmön hulluus tuotti ainutlaatuista musiikkia, joka sekä ahdistaa että lohduttaa

Maria Magdalena -kappaleen tekijästä on tehty kirja, joka kartoittaa ristiriitaista persoonaa ja tietyn aikakauden alakulttuurista pohjavirtaa.

Jouni Mömmö
Jouni Mömmö, Usi Riikosen kuva, 1984.
Jouni Mömmö, Usi Riikosen kuva, 1984.Samuli Arkko

Lokakuussa vuonna 1991 Jouni Mömmön vääjäämättömän syöksykierteisen elämän spiraaleista ei ollut enää montaa jäljellä. Ne olivat kaivautuneet syvälle pimeän valtakunnan tiheään ja epämääräiseen sumuun, josta ei ollut enää paluuta.

Mömmö oli poistunut Joensuun Koppolan mielisairaalan kuntouttavalta osastolta neljäs lokakuuta, ja viikkoa aiemmin hän oli kirjoittanut sinisellä kuulakärkikynällä repaleiseen muistikirjaansa, ettei elämässä ole enää mitään mieltä tai tarkoitusta.

Lokakuun loppupuolella, perjantai-iltana, Jouni Mömmö kirjoitti jäähyväiskirjeen ja otti yliannostuksen lääkkeitä. Tällä kerralla itsemurha onnistui. Lopullinen kuolinsyy oli tukehtuminen omaan oksennukseen.

Voi olla vaarallista

Helsinkiläinen ravintola Kuudes linja, maaliskuussa 2018. Loppuunmyydyssä keikkapaikassa on niin ahdasta, että seinät tuntuvat repeilevän. Tunnelma on tiheä ja odottava. Lavalle astuu kuusi karunoloista, elämää nähnyttä miestä, joiden ensemble kulkee nimellä Murheenlaakso.

Pelin henki on selvä jo ensitahdeista lähtien. Raskaat kompit ja maanisten kitaravallien mustanpuhuvat syöverit hyökkäävät kuuntelijan päälle yhtä ehdottomina kuin maailmanloppu.

Murheenlaakso, Mana Mana, Tuomas Moilanen, Kimmo Kuosmanen
Murheenlaakso, Tuomas Moilanen ja Kimmo KuosmanenJussi Mankkinen / Yle

“En itkenyt kyyneleitä, itkin verta jos itkin”, laulaja Kimmo Kuosmanen julistaa. Osa yleisöstä ottaa musiikin vastaan silmät kiinni, kuin transsissa, toiselta sivulta toiselle huojuen. Totuus palaa – tulee takaisin tai muuttuu hiileksi.

– Kiitos Jounille, Kuosmanen huutaa.

Murheenlaakson keikkojen poikkeuksellisen latautunut tunnelma perustuu siihen, että pohjimmiltaan kyseessä on haudanvakava muistotilaisuus. Kun Jouni Mömmö kuoli, hänen musiikillinen perintönsä haluttiin pitää hengissä ja sille kehitettiin jatkumoa. Harvakseltaan keikkailevan Murheenlaakson juuret ovat Mana Mana -yhtyeessä, joka taas oli Mömmön musiikillisen uran huipentuma.

Mana Manan vuonna 1990 julkaistua Totuus palaa -levyä pidetään kotimaisen rock-musiikin kulttiklassikkona, jonka arvostus on vain ajan myötä kasvanut. Apokalyptiset sanoitukset, painostava tunnelma ja kitaravallien monikudelmainen valtameri ovat varmistaneet, että levy löytää kuulijoita ja hengenheimolaisia yhä uusista sukupolvista.

Se koskettaa ja ahdistaa, mutta myös lohduttaa ja puhdistaa. Kylmäksi se ei jätä ketään.

Murheenlaakso, Mana Mana, Otra Romppanen, Arto Jehkinen
Otra Romppanen eli Arto JehkinenJussi Mankkinen / Yle

Joka helveteissään vaeltaa

Totuus palaa on armoton sukellus Jouni Mömmön maailmaan, mutta sen operatiivisena voimana ja viimeistelijänä toimi kitaristi Otra Romppanen, jota Mömmön musiikilliset näkemykset olivat kiinnostaneet jo usemman vuoden ajan. Levyn äänitykset tehtiin vuonna 1989 joulun ja uuden vuoden välillä.

– Jouni vastasi käsikirjoituksesta. Hänellä oli valmiina visio siitä, mitä biisejä albumille tulee ja pohjat tehtiin samassa järjestyksessä, kuin mitä ne ovat valmiilla levylläkin. Hullultahan se nyt kuulostaa, mutta ei kenelläkään ollut mitään sitä vastaan, olisi tullut vain turhaa hässäkkää, Romppanen muistelee ja naurahtaa samalla.

Varsin meluisissa projekteissa (muun muassa Psychoplasma) musisoinutta Romppasta eli Arto Jehkistä kiehtoi Mana Manassa Mömmön laulujen erilainen formaatti. Kun kaikki muu vaihtoehtomusiikki oli tuohon aikaan lähinnä kiivastahtista punkkia ja hardcorea, oli Mana Mana hidasta ja painostavaa, melkein doom-metalliin kallistuvaa jyräämistä.

Otra Romppanen, Arto Jehkinen, Murheenlaakso, Mana Mana
Otra Romppanen eli Arto JehkinenJussi Mankkinen / Yle

–Jounin lauluissa oli oma tunnelmansa, ja oli mukavaa tehdä jotakin aivan toisenlaista. Lisäksi työnjako oli selkeä ja minulle annettiin tilaa toteuttaa itseäni. Oman panoksen antaminen oli helppoa ja luontevaa, koska musiikki ei erilaisuudestaan huolimatta ollut liian vaikeasti omaksuttavaa. Kyse oli Jounin maailmasta, Jounin teksteistä ja Jounin biiseistä, mutta minä sain vapaat kädet työstää niitä: mitä skitsommalta kuulosti, sen parempi.

Romppasen mukaan äänityksissä oli pääasiassa valloilla se parempi Jouni.

– Tunsin periaatteessa kaksi Jounia. Oli tämä Jouni joka oli sekaisin – tästä meidän viettämästämme yhteisestä ajasta ehkä sellaiset neljä prosenttia. Sitten oli tämä charmantti ja skarppi herrasmies, jota hän oli muun ajan.

Mana Mana, riimu, symboli
Jouni Mömmön kehittämä Mana Mana -yhtyeen riimusymboli.Jussi Mankkinen / Yle

Joku on tulossa

Sekoilija ja herrasmies. Otra Romppasen tulkinta Jouni Mömmöstä on yksi näkemys ja kokemus muiden joukossa.

Kun lukee H.S. eli Samuli Arkon tuoretta Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma -kirjaa, ei voi välttyä ajatukselta, ettei kukaan loppujen lopuksi tuntenut arvoituksellista muusikkoa kovinkaan hyvin.

Kirja piirtää kuvan Jekyll ja Hyde -tyylisestä persoonallisuudesta, joka harhaili paikasta toiseen, eikä pystynyt kiinnittymään minnekään tai mihinkään. Eikä mikään tai kukaan pystynyt oikein kiinnittymään häneenkään.

– Muistitiedon mukaan Jouni Mömmö oli erittäin ristiriitainen henkilö, koska hänellä oli jyrkkiä ja vauhdikkaita ylä- ja alamäkiä, eli maanista korkealentoa sekä depressiivistä sukellusta. Lisäksi näiden mielentilojen vaihteluväli saattoi olla hyvinkin tiheää, filosofian tohtori, esseisti Arkko kertoo.

Samuli Arkko
Samuli ArkkoJussi Mankkinen / Yle

Arkko haastatteli kirjaansa varten usean vuoden aikana 93:a eri ihmistä, joten samalla syntyi myös kuva 93:sta Jouni Mömmöstä.

– Etenkin alussa oli hankalaa hahmottaa, kuka tämä henkilö oikein oli ollut – esimerkiksi seitsemän perättäistä haastattelua saattoi antaa hänestä aivan erilaisen kuvan. Henkilökuvan kokonaisuus on tavallaan peilipallo: se joka antaa valoa yksittäiseen peilinsirpaleeseen, heijastaa siitä myös omaa näkemystään.

Arkko kiinnostui Jouni Mömmöstä krapulaisessa mielentilassa syyskuisena sunnuntai-iltana seitsemän vuotta sitten.

– Korjailin oloani ja tuli kuunneltua Mana Manan Maria Magdalenaa. Siinä lauletaan, että “hän uskoo olevansa Maria Magdalena”. Ihmettelin sanavalintaa, miksi hän uskoo, miksei hän tiedä olevansa Maria Magdalena? Tämä herätti kiinnostuksen bändiä ja sanoittajaa kohtaan, joista ei löytynyt oikein mistään sellaista informaatiota, joka olisi tyydyttänyt minun tiedonjanoani.

Se, ettei Mana Manasta tai Mömmöstä löydy tietoa, ei ole ihme. Yhtye kieltäytyi säännönmukaisesti haastatteluista ja valokuvista, koska “bändin jätkät ovat niin rumia”. Mysteeri oli saanut alkunsa ja kulttimaine kasvoi kasvamistaan.

Jouni Mömmön muotokuva. Piirtäjä Seppo Könönen, 1968.
Jouni Mömmön muotokuva. Piirtäjä Seppo Könönen, 1968.Samuli Arkko

Sillä paniikki on ekstaasin veli

Jouni Mömmö syntyi vuonna 1955 Rovaniemellä varsin tavalliseen, hyvätuloiseen ja porvarillisia arvoja vaalineeseen perheeseen. Pääosan elämästään hän vaikutti Joensuussa. Hänet tunnettiin kohteliaana ja herkkänä poikana, joka toimi jonkin aikaa aktiivisesti politiikassa ja keskustanuorissa. Koulunkäynti ei tosin oikein sujunut, ja Mömmö jäi kaksi kertaa luokalleen.

70-luvun puolivälissä Mömmö muutti joksikin ajaksi Ruotsiin, jossa hän kiinnostui muun muassa kirjailija Carlos Castanedan psykedeelisestä tuotannosta, tajuntaa laajentavista sienistä ja kannabiksesta.

Missä määrin Mömmö sitten käytti sieniä ja huumeita, on Samuli Arkon mukaan hankala kysymys – jotkut haastateltavat kun ovat myös pyrkineet vähättelemään huumeiden käyttöä.

– LSD:tä hän otti 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa Tukholmassa kausittain – taatusti enemmän kuin moni muu aikalainen. Kannabikselle hän oli äärimmäisen herkkä, mutta käytti sitä elämänsä loppuun saakka. Tästä löytyy merkintöjä esimerkiksi hänen isänsä päiväkirjoista.

Arkon mukaan on vaikea sanoa, johtuiko Mömmön hulluus huumeista vai muista tekijöistä. Ja oliko esimerkiksi LSD:n käyttö laukaiseva tekijä myöhemmin puhjenneelle skitsofrenialle, joka lopulta tuhosi Mömmön elämän.

– Painottaisin enemmän identiteettikriisiä ja sitä kautta syntynyttä ahdistusta ja masennusta, jota hänen psyykensä ei kestänyt. Voimakkaat päihteet eivät tietenkään tällaista ihmistä auta. Näkisin kuitenkin, että jossain määrin päihteet olivat hänelle myös keino, joilla hän yritti hakea ratkaisua ongelmiinsa.

Jouni Mömmön mielisairaalakierre alkoi vuonna 1982, jolloin hän joutui pitkiksi jaksoiksi hoidettavaksi Paiholan psykiatriseen sairaalaan. Hänelle muun muassa annettiin sähköshokkeja ja lääkityksenä käytettiin tuolloin suosittuja klooripromatsiinijohdannaisia, joilla on arvaamattomia sivuvaikutuksia. Mömmön kohdalla tämä tarkoitti hillitöntä painonnousua.

Ja koska hänellä oli rock-tähteyteen liittyviä unelmia eikä rock-tähti voinut olla lihava, sairaalahoidon ulkopuolella lääkkeet jäivät usein ottamatta. Tästä seurasi ongelmia.

Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma
Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma -kirjan kansi.Jussi Mankkinen / Yle

Ilmestyskirjan peto

Castanedan lisäksi Mömmö oli kiinnostunut okkultismista. Hän tutustui 80-luvun alussa turkulaiseen rituaali- ja seksimaagikko Reima Saariseen, jota hän kutsui “mustan magian tyypiksi, aikamoiseksi tietäjäksi.”

Saarisen oppikokonaisuus oli omaperäinen ja estoton sekoitus kabbalismia, maagikko Aleister Crowleyta ja kannabiksen röyhyttelyä. Koska Mömmö oli jo tässä vaiheessa henkisesti varsin epävakaa persoona, Saarisen touhuiluilla ei ollut häneen erityisen suotuisaa vaikutusta.

– Mömmö totesi myöhemmin eräälle psykologille, että Saarisen kelkkaan lähteminen oli virhe. Toisaalta tietyissä mielentiloissa Mömmö ylisti Saarista loppuun asti, Samuli Arkko sanoo.

Mielisairauden, magian ja päihteiden usvainen cocktail aiheutti Mömmölle voimakkaita näkyjä ja harhoja. Turussa hän oli muun muassa pönöttänyt Paavo Nurmen patsaan juurella ja kertonut, kuinka vapaamuurarien verikoirat imevät verta hänen sormistaan.

Mömmö oli myös sukeltanut useamman kerran Aurajokeen ja kokenut muuttuneensa veden pinnan alla jossakin toisessa todellisuudessa ja ulottuvuudessa luikertelevaksi kosmiseksi käärmeeksi. Toisinaan hän pukeutui maagikoksi ja kuvitteli kaduilla kävellessään hallitsevansa maailmankaikkeuden äänimaisemaa, mainostauluja ja liikennettä.

Ennen Mana Manaa Mömmöllä oli Silmienvaihtajat-niminen yhtye, jonka nimi on napattu Uuno Kailaan runosta. Tietyissä mielentiloissa hänellä oli tapana jähmettyä paikoilleen ja tuijottaa suoraan ylös. Mömmön mukaan hänen silmänsä olivat ylhäällä turvassa, eikä kukaan voisi vaihtaa niitä toisiin.

Mana Mana, tatuointi, Tuomas Moilanen
Mana Mana - tatuointi Tuomas Moilasen olkapäässä.Jussi Mankkinen / Yle

Mitä sä teet, kun maailma katoo

Jouni Mömmön pakkomielteeksi nousi rock-tähteys, ja hän otti ensiaskeleita siihen suuntaan toimimalla dj:nä, jonka laaja-alaista musiikkitietämystä kehuttiin ja ihasteltiin.

Joensuun musiikkipiireissä hän oli myös tutustunut Ismo Alankoon ja Jouko Hohkoon. Hassisen koneen raunioille oli vastikään perustettu uutta energiaa uhkuva, täysillä sekoileva Sielun Veljet, ja vaivihkaa Mömmöstä tuli joksikin aikaa yhtyeen viides jäsen, joka paitsi kyyditsi bändiläisiä myös soitti syntetisoijaa ja tuotti outoja ääniä. Tämä pesti päättyi, kun kukaan ei enää uskaltautunut harhaisen visionäärin kyytiin.

Tunnelin päässä näkyi valoa vuonna 1988, kun kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti Mana Mana julkaisi ensisinglensä Maria Magdalenan, joka sai kovasti positiivista vastakaikua sekä kriitikoilta että yleisöltä. Monella tasolla liikkuva kappale tunnetaan muun muassa PMMP:n versioimana.

Maria Magdalenan sanoitus on varsin nerokas. Se pakenee arkilogiikkaa – Mömmö on itse voinut kuvitella, että joku toinen ihminen kuvittelee kuvittelevansa jotakin. Jos skitsofrenia on psyyken pirstaloitumista, voi kyseisessä kappaleessa olla äänessä ties kuinka monta minää. Koen, että Maria Magdalenassa on tämän takia Jouni Mömmön omaa tarinaa, Samuli Arkko toteaa.

Niin – Jouni Mömmön tarina: se on suomalaisen miehen tarina, johon mahtui synkkiä ja vielä synkempiä hetkiä, mutta se on jättänyt lähtemättömän jälkensä kotimaisen rock-musiikin historiaan.

– Jos kyseessä olisi ollut täysin tasapainoinen henkilö, ei tuollaista musiikkia olisi voinut syntyä. Voi olla rumaa sanoa näin, mutta hän oli varmasti lähtiessään tyytyväinen siihen, mitä oli tehnyt. Oliko lopputulos, se musiikki, niin ylittämätöntä, ettei tänne enää tarvinnut jäädä? Näkisin, että Jouni Mömmö oli oman osuutensa suorittanut, ja hän oli valmis lähtemään, Samuli Arkko summaa.

Korjattu 28.3. klo 12.35: Jouni Mömmö oli syntynyt Rovaniemellä eikä Joensuussa, kuten jutussa alun perin kerrottiin.