Antto Vihman kolumni: Päivänpolitiikan totuudellisuutta on vaikea puolustaa postmodernein asein

Ranskalaisia filosofeja ei voi syyttää totuudenjälkeisyydestä, mutta heidän seuraajiensa asennetta voidaan käyttää kyynisesti hyväksi, kirjoittaa Antto Vihma.

julkinen keskustelu
Kuvassa Antto Vihma.
Derrick Frilund / Yle

“Ei ole olemassa tosiasioita, vain tulkintoja.” Sitaatti istuisi hyvin Donald Trumpin johtaman Valkoisen talon lehdistöpäällikön suuhun, mutta sen kirjoitti saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche jo 1880-luvulla.

Nietzsche on vaarallisen ajattelijan maineessa. Hänen ajatuksiaan on syytetty muutamastakin 1900-luvun tuhoisasta ideologiasta ja suursodasta. Viime aikoina radikaalit filosofit ovat jälleen nousseet poliittiseen keskusteluun. Kylvivätkö he myös totuudenjälkeisen ajan siemenet?

Kirjailija-toimittaja Francis Wheenin mukaan (siirryt toiseen palveluun)syypää salaliittoteorioiden, taikauskon ja muun humpuukin leviämiseen länsimaissa on postmodernismin näivettävä perintö, “joka kertoo järjen halvaantumisesta ja haluttomuudesta nähdä mitään laadullista eroa järkevien hypoteesien ja silkan roskan välillä”. Journalisti ja tietokirjailija Peter Pomarantsevin mukaan (siirryt toiseen palveluun) Trumpin ja brexit-kampanjan strategiat hyötyvät postmodernismista, joka on viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana ”tihkunut yliopistoista mediaan ja sitä kautta kaikkialle”.

Filosofian rooli totuudenjälkeisestä ajasta käytävässä keskustelussa on mielenkiintoinen. Keskustelu kuitenkin ajautuu helposti olkiukkoihin, joko äärirelativistisista postmodernisteista tai tomppeleista absoluuttisten totuuksien kannattajista.

”Postmodernismi” on venyvä ja hankala kategoria, jolla voidaan tarkoittaa useaa esimerkiksi Nietzschestä ammentanutta ajatussuuntausta 1960-luvun alusta lähtien. Käytettäköön sitä tässä lyhenteenä viime vuosisadan loppupuolen tunnetuimpien ranskalaisten teoreetikkojen kriittiselle asenteelle.

Viimeistään nämä radikaalit ranskalaiset tekivät meidät tietoisiksi kielen ja maailman väistämättä monimutkaisesta suhteesta. Heidän mukaansa kaikki kieli, myös tieteen ja filosofian kieli, on tulkinnan läpitunkemaa.

Kun totuudenjälkeisen ajan ilmiöistä puhutaan teoriatasolla, esiin nousee ennen kaikkea kaksi nimeä: Jacques Derrida ja Michel Foucault.

Derridan mukaan arjen ja kirjallisuuden, tieteen ja fiktion, runouden ja filosofian tekstit eivät pohjimmiltaan eroa toisistaan. Derridalaiset toistavat uupumatta, että aivan kuten romanttinen runous, tiede käyttää sanoja, sanoja ja sanoja, eivätkä ne koskaan ole suorassa yhteydessä ulkopuoliseen todellisuuteen.

Michel Foucault puolestaan radikalisoi järjen kritiikin ja korosti loputtomasti kulttuurissa ja kielessä olevia hierarkioita. Jokainen tiedon järjestelmä nähdään valtapyrkimyksenä. Monille Foucault’n soveltajille “totuus” on vallankäytön väline, jonka avulla pyritään peittämään jokin pinnan alla piilevä hallinnan mekanismi.

Teorian tasolla näillä kriittisillä näkökulmilla on kantavuutta. Kiusallinen kysymys puolestaan on, voivatko politiikan kyyniset valehtelijat käyttää teoreetikkojen inspiroimaa postmodernia asennetta hyväkseen. Jopa pitkäaikainen ja näkyvä postmodernismin puolustaja, kirjallisuudentutkija Stanley Fish hyväksyy huolen, (siirryt toiseen palveluun)että postmodernistien kriittistä projektia voidaan manipuloida.

Postmoderni asenne saattaa typistää teoriat iskulauseiksi ja tuottaa jatkuvia totuutta kyseenalaistavia kysymyksiä ja kuluneita väittämiä. Totuus on aina suhteellista, totuus on kiinni historiassa, totuus on ihmisten käsissä. Kuten toimittaja Jussi Ahlroth kirjoittaa (siirryt toiseen palveluun)postmodernisteja puolustavassa esseessään, ”totuus ei ole koskaan valmis ja sitä pitää jatkuvasti tarkastella kriittisesti”. Nämä väitteet ja kysymykset ovat triviaalisti päteviä, mutta ne asettuvat käytännössä totuudenjälkeisten strategioiden puolelle. Myös Venäjän valtion propagandaa tuottavan Russia Today -kanavan päätoimittaja (siirryt toiseen palveluun) on usein todennut, ettei kukaan ”pysty näyttämään objektiivista todellisuutta”.

Monet jakavat Alrothin tavoin postmodernistien eetoksen kriittisyydestä ja vapautumisesta, mutta eivät ole valmiita hylkäämään järkeä ja valistusta. Tällöin on esittävä radikaalit ranskalaiset ikään kuin pehmoversioina itsestään. Kansanoikeutta kannattanutta Foucault’ta tai kaiken kielellisen purkavaa Derridaa ei tavallaan oteta vakavasti, sillä pojat ovat poikia.

1970-luvulla postmodernistien ajatukset kuulostivat epäilemättä sähköistävän voimakkailta. Internetin ja populismin aikana monista näistä totuutta koskevista väittämistä on kuitenkin tullut tympeä aikalaiskokemus. ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu, näin nämä asiat koetaan”, kuului Perussuomalaisten puoluesihteerin Riikka Slunga-Poutsalon jo hokemaksi muodostunut linjaus (siirryt toiseen palveluun).

Perusteltukin totuutta koskeva teoreettinen väite saattaa olla päivänpoliittisesti naiivi. Filosofisia huomioita ei tulisi kevyesti siirtää toisiin asiayhteyksiin.

Antto Vihma

Kirjoittaja on dosentti Itä-Suomen yliopistossa ja toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa. Hän on tuttu myös Päivystävät dosentit -sarjasta.