Jani Kaaron kolumni: Ei ole hauskaa

Kaikkialla pitää olla hauskaa, niin kouluissa, työpaikoilla ja jopa armeijassa. Viihtyminen ja hauskanpito ovat kuin itsestäänselvyys. Mutta miksi hauskanpito ei enää tunnu samalta kuin ennen, kysyy Jani Kaaro.

Hauskanpito
Jani Kaaro.
Leila Oksa / Yle

Mitä on tapahtunut? Mikähän on muuttunut? Olen miettinyt tätä pääni puhki, mutta en keksi vastausta. Miksi minulla ei enää ole hauskaa?

Onkohan niin, että jokaiselle tulee elämässään vastaan raja, jonka jälkeen ei enää ole hauskaa? Vai onko tämä epänormaalia? Menetänkö jotain tärkeää, kun minulla ei ole hauskaa? Pitäisikö minun vastustaa tätä asiantilaa kaikin voimin ja koettaa palauttaa hauskuus elämääni? Vai voiko olla vaikka ei olekaan hauskaa? Tarkoitan, onko terveydelle vahingollista, jos ei ole hauskaa?

Entä olikohan isovanhemmillani hauskaa kun he olivat lapsia? Entäpä heidän vanhemmillaan tai ensimmäisillä suomalaisilla tai Homo erectuksella? Ajattelivatko he, että jos heillä ei ole hauskaa, jotakin pitäisi tehdä?

Oliko suomalaisilla parisataa vuotta sitten edes sanaa hauskalle? Hauska on samaa juurta kuin haaskata ja se tarkoitti tuhlaamista. Hupa on hieman samanlainen, koska jos ruoka oli hupaa, se hupeni nopeasti. Kuulostaako tuhlaaminen sitten hauskalta? Jos heität kakun jonkun naamaan, se on kyllä tuhlaamista mutta onko se hauskaa.

Englanninkielen fun tulee sanasta, joka on tarkoittanut jonkinlaista petkuttamista. Se saattaakin tavoittaa jotain haaskaamista oleellisempaa hauskan olemuksesta. Kuinkahan useasti nimittäin tulee puijattua, että on hauskaa, vaikka ei olekaan?

Oliko minulla sitten oikeasti hauskaa, jos se ei onnistunut ilman alkoholia?

On tietysti ollut aika, jolloin minulla oli hauskaa. Silloin kriteerini sille, vaivauduinko joihinkin juhliin tai tilaisuuksiin oli se, oliko odotettavissa hauskaa. Jos ei ollut, miksi mennä. Ystävien mielestä minäkin olin tuolloin aika hauska. Mutta kun nyt muistelen noita aikoja, hauskanpitoon kuului lähes aina alkoholi. Oliko minulla sitten oikeasti hauskaa, jos se ei onnistunut ilman alkoholia?

Pitäisikö sitten olla huolissaan, kun ei ole hauskaa? Ystävät ovat huomautelleet, että yksi masennuksen kriteeri on, että ei saa nautintoa asioista, joista ennen sai. Ehkä minulla on masennus? Mutta en minä tunne olevani masentunut. Saanhan minä nautintoa monista asioista. Nautin esimerkiksi siitä, jos saan olla yksin omien ajatusteni kanssa. Tykkään tassutella tihkusateessa ja hiljaisilla rannoilla ja sienimetsässä. En kuvailisi sitä hauskaksi, vaan pikemminkin melankoliseksi, mutta kai se on okei.

Hauskanpidossa, ja siinä pakossa, millä sitä viedään joka paikkaan, on jotakin rituaalinomaista.

Sosiologit ovat toivottasti selvittäneet, millä tavalla vaatimus hauskasta on valloittanut maailman. Sehän löytyy nykyään kaikenlaisilta alueilta, joissa sitä ei ollut ennen. Koulutuksen pitää olla hauskaa, muuten lapset ja nuoret eivät motivoidu. Työpaikoilla pitää olla hauskaa, muuten tuottavuus laskee. Onkohan asepalveluskin nykyään hauskaa – hmm…mikäs olikaan se juttu prinssi Harrysta, joka vertasi sotaa pleikkarilla pelaamiseen. Vain köyhyys ja syöpä eivät ole hauskaa – vielä.

Ethän nyt kuitenkaan ajattele, että minulla olisi mitään sinun ilonpitoasi vastaan. Ei suinkaan. Jos on hauskaa, pidä hauskaa, kaikin mokomin. Sen sijaan koetan sanoa, että kun on päässyt – tai joutunut – tämän rajan yli, hauskanpito näyttää täysin erilaiselta. On kuin olisi tullut vieraaseen kulttuuriin, jonka tapoja ei tunne. Hauskanpidossa, ja siinä pakossa, millä sitä viedään joka paikkaan, on jotakin rituaalinomaista.

Kulttuurista puheen ollen luin aikoinani Neal Gablerin kirjan Life: The Movie. Siinä hän kertoo, miten massamedia Amerikassa muunsi elämän viihteeksi ja kun ihmiset tottuivat siihen, he alkoivat luulla viihdettä elämäksi. Kun viihde ja elämä sekoittuivat tällä tavalla, viihtymisestä tuli kaiken tarkoitus. Kun luin kirjan ensimmäisen kerran, ajattelin, että ei kai nyt sentään. Se oli kuitenkin silloin, kun minulla vielä oli hauskaa. Nyt olen sitä mieltä että Gabler osuu oikeaan.

Gablerin nerokkain keksintö on termi nimeltä ”lifie” (ei sukua selfielle, kirja on vuodelta 1998). Se tarkoittaa fiktionalisoituja elämänpätkiä; tarinoita, jotka alkavat tosielämässä – kuten Bill Clintonin seksiskandaali – mutta jotka saavat mediassa oman elämänsä, ja jotka muuttuvat sen käsittelyssä enemmän tosiksi kuin elämä itse. Ne ovat nämä lifiet, joita me janoamme. Lifiet ovat parempia kuin elämä. Ne ovat aidompia kuin elämä. Ne ovat enemmän tosia kuin elämä. Elämä on vain raaka-aine, josta lifiet haetaan, mutta lifiet voittavat elämän kaikin tavoin.

Kun viihdettä ei erota elämästä eikä elämää viihteestä, jonkinlainen viihtymisen pakko tai vaade nousee esiin vähän kuin itsestäänselvyytenä.

On hauskempi esittää elämää kuin elää sen tylsää ja harmaata eksistenssiä.

Tämä elämän ja viihteen sekoittuminen tuntuu minusta parhaalta selitykseltä sille, miksi pitää olla hauskaa. Kun viihdettä ei erota elämästä eikä elämää viihteestä, jonkinlainen viihtymisen pakko tai vaade nousee esiin vähän kuin itsestäänselvyytenä.

Mutta palataanpa alkuun. Mitä on tapahtunut? Mitäköhän on muuttunut? Miksi minulla ei enää ole hauskaa? Ehkä maailma on muuttunut, ja minulla on sopeutumisvaikeuksia. Ehkä minä olen muuttunut; saanut vain kerta kaikkiaan tarpeekseni tästä lifiein, vaikutelmien ja esittämisen maailmasta.

Huomaan, että kun nyt lähestyn viittäkymppiä, minua kiinnostavat syklit, joita en ennen tullut ajatelleeksi: Vuorten rapautuminen. Suomännyn kitulias kasvu. Syklit, joita ihmismieli ei voi käsittää. Kevät tuntuu näiden rinnalla aivan liian nopealta ja riehakkaalta.

Minua kiehtoo se ajatus, että tämän lyhyen elämäni aikana jollakin hehtaarilla, vaikkapa sillä Ilkka Malmbergin hehtaarilla, on ollut puita, jotka ovat keskittyneet kaikella tarmollaan vain pysymään juurillaan. Mikä päiväperho minä sellaisten olentojen silmissä olenkaan; antroposeenin sanansaattaja, huikenteleva, keskittymiskyvytön ja lyhytikäinen.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.