Marko Kilven kolumni: Mitä me olemme valmiita tekemään selviytyäksemme?

Mikä on oikeaa ja mikä ei? Mitä tapahtuu kun oikean ja väärän raja on epäselvä? Mitä syvemmissä ongelmissa ihminen on, sitä häilyvämpää raja on ja ihminen tekee mitä vaan selviytyäkseen, kirjoittaa Marko Kilpi.

kolumnit
Kolumnisti Marko Kilpi
Kolumnisti Marko KilpiToni Pitkänen / Yle

Viimeisimmässä romaanissani pääteemana on oikean ja väärän ajaton rajankäynti. Se ei ole yksinkertainen juttu, sillä me kompastelemme siihen tuon tuostakin. Vaikka isossa kuvassa me voimme olla monestakin asiasta samaa mieltä, voivat käsityksemme oikeasta ja väärästä poiketa toisistaan yllättävänkin paljon.

Aika muuttaa käsityksiämme oikeasta ja väärästä juuri nyt kenties nopeammin kuin koskaan. Vielä hetki sitten täysin normaalina pidetty asia saattaa yhtäkkiä muuttua erittäin tuomittavaksi. Tätä sitkeää Jaakobin painia on käyty viime aikoina esimerkiksi rasistisen vihapuheen tiimoilta. Ei ole kovin kaukana ne ajat, kun rasistinen puhe oli hyvinkin normaalia suomalaisessa arkikielessä, nyt sitä perinnettä jatkavat löytävät hyvin nopeasti itsensä käräjäsalin penkiltä. Ja se tuntuu tulevan heille edelleenkin aidosti yllättävänä tilanteena.

Kristillisessä varhaisopetuksessa pääpaheet ovat jaettuna seitsemäksi kuolemansynniksi. Nykypäivänä useimmat niistä ovat muuttuneet synneistä hyveiksi. Ahneus yhtenä selkeimpänä. Satanisteilla seitsemän kuolemansyntiä on käännetty hyveiksi. Onko meistä tullut yhtäkkiä satanisteja? Kuinka siinä niin kävi?

Viimeisimpänä olemme saaneet todistaa jojoilua oikean ja väärän rajalla seksuaalisen häirinnän ja alistamisen saralla, joka on tiivistynyt erityisesti elokuvamaailmaan niin Suomessa kuin muuallakin. Juuri elokuvamaailmassa on erinomaisen vaikeaa erottaa mikä on oikein ja mikä väärin, sillä siellä todellisuus vääristyy. Pitäisi ensiksi lähteä siitä, että mikä on oikeaa ja mikä ei. Mikä kuviteltua ja mikä totta.

Huumepäiset sekoilut ovat olleet helpommin hyväksyttävää merkillisessä todellisuudessaan leijuvilta staroilta kuin seinänaapurin Eskolta.

Elokuva- ja viihdemaailmaan on läpi historiaan kuuluneet ilmiöt, jotka tavalliselta kansalaiselta ovat olleet täysin kiellettyä. Huumepäiset sekoilut ovat olleet helpommin hyväksyttävää merkillisessä todellisuudessaan leijuvilta staroilta kuin seinänaapurin Eskolta. Se on sopivissa tapauksissa jopa vahvistanut staran äkkiväärää taiteilijahahmoa.

Mutta onko näin enää? Sillanpää on jälleen käynyt hakemassa vauhtia sanan varsinaisessa merkityksessä poliisiaseman putkan kautta. Kansan sietokykyä mitataan digipuntarilla. Moni on valmis kääntämään selkänsä valkeassa unelmassa piehtaroivalle kuninkaalliselle.

Elokuvamaailmassa syytökset lentelevät ja mustia listoja heristellään. Hyväksikäytöt ja alistamiset ovat olleet tapa toimia. Kuuluu bisnekseen. Yhtäkkiä näin ei olekaan ja voisi kuvitella, että aika monella käy melkoinen luurankojen kolina kaapeissaan. Muutos on niin nopea ja niin raju, että melkein sääliksi käy, vaikka kuinka sairautta se olisikin.

Muutos on niin nopea, että koko elokuva-alalla on vaikeuksia pysyä siinä mukana ja valita samalla puoliaan. Suomessa tuo toimiala on niin pieni, että jokainen tuntee toisensa, moni elää erilaisissa suhteissa keskenään. Ollaan vähintäänkin kummisetiä ja tätejä ympäriinsä. Aivan kuin kaikki olisivat keskenään jollakin merkillisellä tavalla sukua toisilleen. Ehkä senkin vuoksi tähän mennessä esiin ei ole tullut vasta kuin kaksi nimeä, vaikka jo aikaa sitten on julistettu, että nimiä riittää ja kaikki ne alalla juuri tästä syystä tiedostaa.

Kun samppanja virtaa ja glitteri kiiltää, on välkkeestä vaikeaa erottaa oikeaa ja väärää.

Ehkä juuri siitä syystä on hyvin todennäköistä, että juuri nuo samat nimet löytyivät myös viimeisimmän Jussi-gaalan kutsuvieraslistalta. Ja ehkä juuri siitä syystä nuo ihmiset saivat piileksiä kaikessa rauhassa muiden keskuudessa, juhlia kuin yksi muista, suoraan TV-kameroiden edessä ja taputtaa, kun yksi heistä roikkui ristillä. Kun samppanja virtaa ja glitteri kiiltää, on välkkeestä vaikeaa erottaa oikeaa ja väärää. Mutta onko vaikenemisen aika ihan oikeasti ohitse?

Mitä ihminen on valmis tekemään selviytyäkseen? Se on toinen viimeisimmän romaanini pääteemoista. Historia opettaa, että mitä tahansa. Samaan tulokseen olen tullut niin kirjoitus- kuin myös poliisityössänikin. Keskitysleireillä oli Kapo-järjestelmä, jossa juutalaiset keskitysleirivangit ilmoittautuivat itse vanginvartijoiksi parantaakseen omia selviytymismahdollisuuksiaan. Heidän toimintansa oli erityisen brutaalia ja julmaa ja se kohdistui nimenomaan omia kohtaan.

Mitä syvemmissä ongelmissa ihminen on, sitä häilyvämpää on oikean ja väärän raja kun hän yrittää selviytyä. Pian sitä rajaa ei ole enää olenkaan. Mitä silloin tapahtuu? Käsittämättömiä ratkaisuja, täysin epäloogisia tekoja. Järjetöntä valehtelua. Selkään puukottamista. Kaikki on sallittua ja Kaikki se voi tapahtua vieläkin, vaikka sillä ei olisi enää mitään merkitystä. Peli on jo aikaa sitten pelattu. Oikeaa ja väärää ei enää ole, jäljellä on enää alkukantainen tarve selviytyä. Tätä saa todistaa toistuvasti poliisityössä.

Mutta sellainen on ihmisluonto, enkä keksi siihen kuin yhden lääkkeen, jonka Juice on meille armollisesti antanut: Istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo tukkaasi nuolee. Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu. Vaikka huomenna aurinko kuolee…

Myrkytyksen oireitahan nämä vain ovat.

Marko Kilpi

Marko Kilpi on poliisi ja kirjailija, palkittu dekkaristi. Hän tutkiskelee elämää ja sen ilmiöitä suoraan silmästä silmään niin poliisin kuin myös nelilapsisen perheenisän näkökulmasta. Kilpi on poliisin posttraumatyöpajan vetoryhmän jäsen.

Keskustelu on nyt päättynyt. Kiitos kaikille osallistujille.. (siirryt toiseen palveluun)