1918-kolumni – Tuija Siltamäki: Sodasta ei tarvitse olla mitään mieltä

Sisällissodasta keskusteleminen ajautuu usein kilpahuudoksi siitä, kuka kärsi eniten. Sotaa kannattaisi edes yrittää katsoa omaa napaa etäämmältä, koska historia ei ole mielipidekysymys, kirjoittaa Tuija Siltamäki.

Suomen sisällissota
Kolumnisti Tuija Siltamäki
Kolumnisti Tuija SiltamäkiTanja Ylitalo / Yle Uutisgrafiikka

Kun saapuu Lahteen ja astuu Matkakeskuksen ovista ulos, näkee ensimmäisenä valtavan kuparisen bussikatoksen. Kun on päässyt yli siitä ihmetyksestä, että jonkun mielestä on tosiaan ollut hyvä ajatus päällystää lahtelainen bussikatos jollain rahanarvoisella, voi tyrmistyä seuraavasta kummallisuudesta.

Siinä se ratsastelee muina miehinä menemään, valtava… Niin, kuka? Mannerheim? Lahtari? Pyöveli Mannerheim? Murhaaja? Kansallissankari? Ite Mannerheimi?

En ollut ikinä ajatellut, että kaupungin paraatipaikalla ratsastavassa Mannerheimissa olisi mitään outoa, patsas mikä patsas. Vasta Tampereelle muutettuani tajusin, että Suomessa on sellaisiakin alueita, jotka ovat Mannerheimille niin sanotusti no-go zone.

Tampereella Mannerheimin patsas on piilotettu Leinolan metsään kahdeksan kilometrin päähän kaupungin keskustasta. Silti joku käy muutaman vuoden välein tuhrimassa patsaan punaiseen maaliin ja kirjoittaa sen jalustaan LAHTARI. Perimätiedon mukaan se on joskus saanut niskaansa tervaa ja höyheniäkin.

Historiaan viileästi suhtautuvana ulkopaikkakuntalaisena tällainen intohimoisuus tuntui vähän huvittavalta. Että joku viitsii vaivautua!

Olisi raskasta elää niin, ettei kaupungilla kävellessä voisi ajatella muuta kuin sitä, kuinka iso kasa ruumita missäkin kadunkulmassa sata vuotta sitten törrötti.

Kolea ja etäinen suhtautuminen sadan vuoden takaisiin tapahtumiin on tietynlainen etuoikeus. Kuulun siihen laajaan nuorten aikuisten joukkoon, joilla ei ole voimakasta suhdetta sisällissotaan. Koulussa tapahtumia käsiteltiin suomalaisen vähäeleisesti, eikä kotona tuputettu käsityksiä siitä, mitä sodasta pitäisi ajatella. Kerrottiin, millä puolella sukulaisia oli, ja näytettiin auton ikkunasta, missä Hennalan metsässä punaisia ammuttiin.

Samankaltaisia kokemuksia on viiteryhmissäni monella muullakin. Sodan tausta ja seuraukset tiedetään ainakin pintapuolisesti, mutta riitaa siitä ei saa aikaiseksi. Sisällissodasta voi keskustella baarissa siinä missä töistä tai tosi-tv-ohjelmistakin. Jos joku kertoo traagisen sukutarinan, sanotaan oikeesti, ihan hirveetä, eikä aleta saivarrella ja mitätöidä muiden kertomuksia.

Nuorisoa syytetään usein historiattomuudesta ja siitä, etteivät nuorisolaiset ymmärrä, miten vakavasta asiasta on kyse. Ja auta armias, jos vakavalla asialla erehtyy vitsailemaan. Silloin tulee loukanneeksi paitsi jutun kuullutta henkilöä, myös hänen sukuaan, poliittisia mielipiteitään, sotaveteraaneja ja oikeastaan koko itsenäisen Suomen historiaa.

Historia ei kuitenkaan ole yhtä herkkähipiäinen kuin sen tulkitsijat. Helmikuussa Pohjanmaalla pahastuttiin, kun Ylen päivän pääuutislähetyksessä ei mainittu Vaasassa järjestettyä jääkärien kotiinpaluun 100-vuotisjuhlaa.

Sanomalehti Pohjalaisen päätoimittaja ei veronmaksajana voinut ymmärtää, miksi maahanmuuttajien työllistymistä pidettiin tärkeämpänä kuin jääkäribileitä (joita kuitenkin seurasivat Vaasassa tuhannet, huomio, tuhannet ihmiset!), ja miten Yleisradio viitsii politikoida sadan vuoden takaisilla tapahtumilla.

Tietämättömyys ei tietenkään ole tavoiteltava tila, mutta hyvä on pohtia sitäkin, mistä syystä historian tuntemista edellytetään

Pohjalainen ei sotakeskustelukoreografian mukaisesti tietenkään harrastanut minkäänlaista politikointia, koska oma ja samaa mieltä olevien kavereiden näkemys sodasta on aina neutraali ja oikea, muut vääristelevät historiaa.

Kaiken pöljän vänkäämisen keskellä etäinen ja liiankin kevyt suhtautuminen sotaan tuntuu välillä virkistävältä. Olisi raskasta elää niin, ettei kaupungilla kävellessä voisi ajatella muuta kuin sitä, kuinka iso kasa ruumita missäkin kadunkulmassa sata vuotta sitten törrötti.

Vitsailemisellakin voi olla paikkansa. Kun vakavan keskustelun sodan hirveyksistä korvaa piikittely siitä, saako Lahdessa turpaan, jos kutsuu Mannerheimia murhaajaksi, sukuja rikki repineet tapahtumat painuvat vähän kauemmas historiaan, ja niihin voi saada jopa tervettä etäisyyttä.

Sodalla vitsaileminen on tietenkin mautonta ja epäkunnioittavaa, mutta se on myös nuorison tehtävä: Rienata niitä asioita, jotka ovat edellisille sukupolville pyhiä. Se ei ole henkilökohtainen vaan yhteiskunnallinen loukkaus. Demokraattisessa sivistysvaltiossa ihmisellä on oikeus olla sivistymätön, typerä ja loukkaava oman maansa historiaa kohtaan.

Tietämättömyys ei tietenkään ole tavoiteltava tila, mutta hyvä on pohtia sitäkin, mistä syystä historian tuntemista edellytetään. Ihmisen on hyvä tuntea menneisyytensä itsensä ja yleissivistyksensä kannalta, ei siksi, että hänellä olisi jonkin “kansan” jäsenenä velvollisuus osoittaa kunnioitusta “isänmaansa” historiaa kohtaan.

On täysin päätöntä vaatia nykyisiä suomalaisia pyytämään anteeksi tai hyvittämään iso(isoiso)vanhempiensa tekoja. Historiaa voi kunnioittaa sortumatta tarpeettomaan paatokseen.

Tuija Siltamäki

Kirjoittaja on Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittaja.