1918-kolumni – Jukka Relander: Sisällissodasta voisi vaikka oppia jotain

Sota on jo ohi. Kun siitä nykyään kiistellään, paikkaillaan itse asiassa myöhempiä traumoja, kirjoittaa Jukka Relander.

Suomen sisällissota
Kolumnisti Jukka Relander
Kolumnisti Jukka RelanderTanja Ylitalo / Yle Uutisgrafiikka

Sisällissotaan on kolme suhtautumistapaa: perinneoikeistolainen, perinnevasemmistolainen, ja historiallinen.

Perinneoikeisto vaatii sisällissodan hiipuvan muiston äärellä vainajiensa kunnioitusta, ja murhien mitätöintiä. Heidän mukaansa vuonna 1918 ei ollut vaihtoehtoja.

Tämän kuultuaan perinnevasemmisto alkaa laskea joukkohaudoista löytyneitä ruumiita, surmattujen täsmällinen lukumäärä kun on oletettua 3% suurempi. Ja vankileirillä myytyjen savukkeiden mahdolllinen yhteys Lahden liike-elämän kehittymiseen on jäänyt toistaiseksi liian vähälle huomiolle.

Hyvä että selvitetään, ei siinä mitään. Mutta syyttävään sävyyn käytävä keskustelu alkaa olla sen verran väsynyttä, että virkeinkin vainaja kääntää kylkeä.

Sisällissotaa voisi kyllä jo tarkastella myös historiallisena tapahtumana. Siis sellaisena, joka on jo ohi. Itse sodasta on sata vuotta, yhtään silminnäkijää ei ole enää elossa. Yhteiskunnan perustava kahtiajako murtui viimeistään silloin, kun Suomen kommunistinen puolue ajautui konkursiin sijoitettuaan varansa ravihevosiin 1980-luvun taloushuumassa.

Sisällissodasta käytävissä kiistoissa ei itseasiassa enää keskustella sisällissodasta lainkaan. Niissä hoidetaan ensisijaisesti 1970-luvun traumoja. Kekkosen Suomessa porvarit olivat poliittisessa paitsiossa muutenkin, ja yliopiston poliittinen liike ajoi oikeistonuoret seminaarihuoneen nurkkaan. Neuvostoliiton ja suomettuneisuuden kulttuurin romahduksesta alkaen heille on ollut vapauttavaa sanoa vapaussota, vaikka sellaista ei koskaan käyty.

Monilla muilla tulokulma tähän keskusteluun määrittyy sen perusteella, mille historian lehdelle oman suvun tarina sijoittuu.

Vasemmistolaisessa opiskelijaliikkeessä taas rakennettiin oma identiteetti alusta alkaen sille, että ollaan uhrin puolella, valtaa vastaan. Uhriin samastuminen oli ehkä voimakkain yhdistävä nimittäjä koko 1970-luvun vasemmistolaiselle liikkelle, jopa siinä määrin, että asiasta heitettiin ironista läppää. Kuten kapakoissa kuultu taistolaishokema julisti, ”meitä syrjitään, meitä potkitaan päähän, liittykää meihin”. Tämän porukan pirtaan istuu valkoisten uhriluvun laskenta edelleenkin.

Monilla muilla tulokulma tähän keskusteluun määrittyy sen perusteella, mille historian lehdelle oman suvun tarina sijoittuu. Osa samastuu sukulaistensa kokemuksiin ja todellisuustulkintoihin, osa sanoutuu niistä irti, osa pyrkii ylittämään ne.

Minun sukutaustani on vitivalkoinen. Venäjän vallankumouksen koittaessa iso-isoisäni oli karkotettuna Siperiaan, koska oli Sortavalan seminaarin johtajana vastustanut kouluopetuksen venäläistämistä. Isosetäni taas istui samaan aikaan Spalernajan vankilassa, oltuaan ensin jääkärinä Saksassa ja jäätyään Suomeen paluunsa jälkeen kiinni attentaatin yrittämisestä tsaarinvaltaa vastaan. Myöhemmin, kuten Jaakko Paavolainen kirjoittaa teoksessaan _Suomen kansallinen murhenäytelmä, _hän vastasi punavankien teloituksista Terijoen alueella.

Itse en osaa samastua vanhaan vasemmistoon, jonka kytkös Neuvostoliittoon oli liian vahva, enkä liioin oikeistoon, jonka kosto meni yli kaiken kohtuuden.

No miten minun pitäisi suhtautua tähän? Olenko osavastuussa valkoisten tekemistä murhista, kun mies oli sukulaiseni? Vai olisiko mielekästä yrittää selitellä, että olihan se nyt välttämätöntä, koska muuten olisimme osa Neuvostoliittoa, varmaan vielä sen romahtamisen jälkeenkin.

Itse en osaa samastua vanhaan vasemmistoon, jonka kytkös Neuvostoliittoon oli liian vahva, enkä liioin oikeistoon, jonka kosto meni yli kaiken kohtuuden, ja joka jatkoi hävinneiden vainoamista aina talvisotaan saakka. Enkä osaa kehitellä historiallisia defenssejä puolustaakseni omien sukulaisteni edesottamuksia, joista en koe olevani millään lailla vastuussa.

Ajattelen ennen kaikkea niin, että sisällissota oli aito tragedia. Se oli lähtökohdiltaan samanlainen kuin Jugoslavian hajoamissota 1990-luvulla. Keskusauktoriteetti romahti, ja sen jälkeen syntyi kiista siitä, että kenellä on legitiimi valta.

Ahtaan lakiuskovaisesta näkökulmasta katsottuna valta kuului sisällissodan puhjetessa valkoisille. Mutta valta on oikeaa valtaa vasta kun se koetaan lailliseksi ja perustelluksi. Tsaarin kukistuttua kumpikaan osapuoli ei pystynyt esittäytymään kukistuneen vallan oikeutettuna perillisenä, vaikka molemmat saivat yrittää, vuoron perään. Kiistan lopputuloksena maassamme oli kaksi kilpailevaa järjestysvaltaa, jotka ajautuivat ratkaisemattomaan kiistaan.

Kyse oli toki luokkakonfliktista. Valkoisiin kuuluivat ne, jotka olivat olleet edustettuina vuoteen 1906 asti kokoontuneilla Säätyvaltiopäivillä. Aateliset, papit, porvarit ja talonpojat. Säätyjen ulkopuolelle jääneet päätyivät kannattamaan punaisia.

Osapuolijako oli historiallisen tilanteen sanelema, mutta samat olosuhteet olisivat voineet toisissa historiallisissa olosuhteissa tuottaa toisenlaiset jakolinjat. Näin kävi Jugoslaviassa, jossa sosialismin romahdus sai ortodoksit, katoliset ja muslimit sotimaan toisiaan vastaan, huolimatta siitä, että uskonnot olivat olleet kiellettyjä jo puoli vuosisataa, eivätkä monet edes tienneet, mihin uskontokuntaan kuuluivat.

Vuonna 1918 pitkään kytenyt vihapuhe pukeutui väkivallaksi.

On hyvä, että sadan vuoden takaisia väkivaltaisuuksia edelleen tutkitaan. Mutta niitä ei tule tutkia, jotta voisimme syytellä toisiamme, vaan siksi, että voisimme ymmärtää historiaamme ja ihmisenä olemista ylipäätään.

Vuonna 1918 pitkään kytenyt vihapuhe pukeutui väkivallaksi. Pöytäkirjoihin tallentuneet eduskuntakeskustelut muistuttivat sisällissodan alla liiaksikin nykyisiä sosiaalisen median kiistoja. Punaiset tulivat eduskuntaan kuin perussuomalaiset 2011: välttämään veljeilyä vihollisten kanssa. Sosiaalisia suhteita ei solmittu poliittisten rajojen yli. Satoa korjattiin muutamaa vuotta myöhemmin.

Konfliktin dynamiikkaa pitäisi analysoida enemmänkin ja tarkastella sisällissotaa nimenomaan historiana. Voisimme vaikka oppia jotain. Onneksi meillä on mille rakentaa. Tannerin, Ståhlbergin ja Kallion perinteelle rakentanut suomalainen sopimusyhteiskunta on perustunut nimenomaan veljeilylle.

Lehtitietojen mukaan se on melkein millä tahansa mittarilla maailman paras. Mennään sillä.

Jukka Relander

Kirjoittaja työskentelee viestintäkonsulttina Kaiku Helsingissä ja harrastaa historiaa vanhasta muistista. Vapaa-aikoinaan hän haaveilee perhokalastuksesta istuessaan kentän laidalla katsomassa kun lapset pelaavat.