1918-kolumni – Jari Ehrnrooth: Punaisen Suomen pitkä varjo

Niiden jotka tänä keväänä kunnioittavat tai romantisoivat punakaartilaisia olisikin hyvä perehtyä Suomen vanhan työväenliikkeen aatteisiin ja tunnesisältöön, kirjoittaa Jari Ehrnrooth.

Suomen sisällissota
Kolumnisti Jari Ehrnrooth
Kolumnisti Jari EhrnroothTanja Ylitalo / Yle Uutisgrafiikka

Sadan vuoden takainen siviilien kahakointi voitaisiin jo unohtaa, ellei punaisen Suomen pitkä varjo yhä heittyisi vapautemme ylle.

Muistan tarkalleen sen päivän, jona aloin arvostaa Mauno Koivistoa. Hän oli antanut 80-vuotishaastattelun ja arvioi siinä, että jos punaiset olisivat voittaneet vuonna 1918, Suomesta olisi tullut osa Neuvostoliittoa.

Se oli selväjärkinen lausunto, josta seuraa loogisesti, että alkuperäistä nimeään nyt arkaileva kapinankukistussota oli kuin olikin kansallisen itsenäistymisemme ja yhteiskunnallisen vapautemme turvannut vapaussota.

Ensinnäkin, venäläiset sotilaat karkotettiin maasta, ja toiseksi, kukistettiin sosialistinen vallankumous, joka olisi kytkenyt Suomen bolsevistiseen Venäjään, missä proletariaatin diktatuuri, kommunistinen puolue ja valtio hävittivät kaikki yksilön vapaudet ja tekivät ihmisistä tasapäistävän koneiston osia.

Historiantutkimuksessa jälkikäteismoralisointi haiskahtaa typerältä idealismilta, mutta katsoessamme menneisyyteen meidän on eettisinä yksilöinä otettava kantaa siihen, onko kehityssuunta ollut oikea vai väärä.

Tällä vuosituhannella kysymys on enää siitä, milloin fasismin ja sosialismin jäänteet kokonaan häviävät häiritsemästä yksilön vapauteen nojaavan liberalismin kehittämistä uudelle tasolle.

Taistelu eurooppalaisten yhteiskuntien suunnasta 1900-luvulla käytiin kolmen suuren aatteen, liberalismin, sosialismin ja fasismin kesken.

Pitkään näytti siltä, että kaksi kollektivistista ja autoritääristä oppia, nationalistinen fasismi ja marxilainen sosialismi, olivat elinvoimaisia ja vahvoja, siinä missä individualistinen ja vapaamielinen liberalismi oli väsynyt ja voimaton.

Vuosisadan loppua kohden taistelu kuitenkin kääntyi liberalismin hyväksi ja tällä vuosituhannella kysymys on enää siitä, milloin fasismin ja sosialismin jäänteet kokonaan häviävät häiritsemästä yksilön vapauteen nojaavan liberalismin kehittämistä uudelle tasolle.

Karl Marxin sosialismi lähtee siitä, että olemassaolo määrää tietoisuutta ja siksi olosuhteet tasaamalla voidaan taata sama hyvinvointi kaikille. Lopputuloksena on kaikkitietävä ja elämää standardoiva valtio, jota ihmiset palvelevat mykkien rakenteiden tahdottomina tulkkeina. Kylmäävän esimerkin autoritäärisestä kollektivismista tarjoaa Xi Jinpingin Kiina, jossa kommunistinen puolue valvoo ja pisteyttää kansalaisia miljoonien kameroiden ja kasvotunnistuksen avulla.

Ovatko he unohtaneet, että kaikki historian häviäjät eivät olleet hyviä tai oikeassa?

Liberalismi lähtee siitä, että tietoisuus on vapaata ja siksi yksilö omistaa itsensä ja elämänsä ja määrää sitä tahtonsa mukaan. Lopputuloksena on vapauden ja valistuksen yhteiskunta, jossa yksilöt kunnioittavat toistensa valintoja noudattamalla velvollisuusetiikkaa, joka takaa keskinäisen vapauden ehdot.

Näitä kahta lähtökohtaa ei voi sovittaa yhteen ja siksi sosialismin ja liberalismin liitto on mahdoton. Ennen pitkää toisen on väistyttävä.

Vaikka punaisen Suomen sosialistinen perintö on väistymässä, monet kulttuurin, taiteen ja tieteen tekijät hakevat siihen yhä positiivista yhteyttä.

Uskoakseni he eivät tiedä mitä he tekevät.

Ehkä he luulevat, että sosialismi voisi olla oikeudenmukainen ja toimiva vaihtoehto? Tai haluavatko he puhua häviäjien äänellä, koska se nyt vaan on jotenkin eettistä?

Ovatko he unohtaneet, että kaikki historian häviäjät eivät olleet hyviä tai oikeassa?

Esimerkiksi marxilaiset sosialistit ja fasistiset nationalistit ovat aina olleet yksilön vapauden vihollisia, joiden aatteellisesta valinnasta ihmiskunta on maksanut kymmenien miljoonien uhrien verellä.

Niiden jotka tänä keväänä kunnioittavat tai romantisoivat punakaartilaisia olisikin hyvä perehtyä Suomen vanhan työväenliikkeen aatteisiin ja tunnesisältöön. Minä tein sen perinpohjaisesti kirjoittaessani väitöskirjaa muutama vuosikymmen sitten.

Julkisuudelta piilossa työväenliikkeen voimavarana kuitenkin vaalittiin ja lietsottiin herravihaa.

Viime vuosisadan alun Sosialidemokraattinen puolue sovelsi kaksoisstrategiaa.

Ylätasolla Sosialidemokraattinen puolue sitoutui tiukasti Karl Kautskyn deterministiseen marxilaisuuteen, jonka mukaan vallankumousta ei tehdä, vaan se tulee joskus hamassa tulevaisuudessa, kun kapitalismi on kypsä siirtymään sosialismiin. Julkisuudelta piilossa työväenliikkeen voimavarana kuitenkin vaalittiin ja lietsottiin herravihaa.

Toimiessaan yksikamarisessa eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa sosiaalidemokraatit esiintyivät maltillisina yhteiskunnallisten uudistusten ajajina, mutta kentällä kiertävät agitaattorit käyttivät hyväkseen kansanomaista tajuntaa, jossa kristillinen tasanjakoihanne, marxilainen kommunismin unelma ja alkukantainen kaunamoraali lomittuivat räjähdysherkäksi kudelmaksi.

Käsinkirjoitetuissa työväenyhdistysten lehdissä eläteltiin suorasukaisia kateusfantasioita tilallisten, pappien, tehtailijoiden ja pankkiirien nitistämisestä, minkä jälkeen syntyisi työläisten paratiisi.

Tätä tuhoamiskiihkoista tunnedynamiikkaa minä nimitän arkaaiseksi vihaksi.

Punaisen Suomen pitkää varjoa kulttuurin tekijöiden piirissä kuvaa se, että esimerkiksi työläiskirjailija Jussi Kylätasku innostui käsitteestäni arkaainen viha ja sanoi heti ottavansa sen käyttöönsä myönteisenä voimavaran nimenä. Muistan jo silloin yllättyneeni tästä taipumuksesta pitää proletaarista pahuutta oikeutettuna vain siksi, että työläiset olivat köyhiä ja heikommassa asemassa kuin ne, joihin heidän verenhimoinen vihansa kohdistui.

Sisällissotien jälkeen voittajat eivät anna armoa hävinneille.

Tämä synkkä vaikutelma on suomalaisissa kulttuuripiireissä liikkuessani vain vahvistunut. Herrat ovat aina katalia ja pahoja, proletaarit vilpittömiä ja hyviä.

Väinö Linnasta on tullut tämän valheellisen tarinan pyhä paavi. Kuten poliittisen historian professori Vesa Vares on todennut, Linnan antama kuvaus vuoden 1918 taustoista on epätosi. Ei ole löytynyt yhtään tapausta, jossa pappila olisi palauttanut torpan maita itselleen.

Osa työväkeä varmasti eli kurjissa oloissa, kärsi puutteesta ja koki asemansa sorretuksi. Mutta vuoden 1905 suurlakon jälkeen maassa oli kuitenkin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta. Uudistuksia myös tehtiin. Mikään ei pakottanut vallankumoukseen. Se oli hanke johon ryhdyttiin jonkin idean ja tunteen ajamana.

Kansainvälisissä vallankumousvertailuissa on todettu, etteivät nälkä, kurjuus ja sorron kokemus riitä sytyttämään aseellista kapinaa. Siihen tarvitaan poliittinen ja sotilaallinen organisaatio, kuten esimerkiksi sosiologi Risto Alapuro on tutkimuksissaan osoittanut.

Oma käsitykseni on, että lisäksi tarvitaan vaikutusvaltainen maailmanselitys ja vallankumousaate sekä viimeisenä katalysoivana ainesosana jokin äärimmäisen vahva tunnetekijä, jonka voimalla siviilit unohtavat itsesuojeluvaistonsa ja lähtevät aseelliseen taisteluun verissä päin. Tämä tekijä lopulta ratkaisee vallankumousarmeijan rekrytoinnin.

Suomessa vuonna 1918 tämä ratkaiseva tunnetekijä oli työväenliikkeen kentällä vuosikausia hehkutettu ja oikeutettu arkaainen herraviha. Siihen minun mielestäni kiteytyy sosialistisen työväenliikkeen moraalinen vastuu sadan vuoden takaisesta katastrofista ja uhreista.

Vuoden 1918 kaoottisissa olosuhteissa laillisella hallituksella ei ollut järjestysvaltaa eikä vahvaa armeijaa tukenaan.

Tilaisuuden tarjoutuessa Sosialidemokraattisen puolueen johtajisto heitti aiemmin ehdottomasti oikeana pitämänsä rauhanomaisen kautskylaisen opin historian roskakoriin ja antoi bolsevikeille myötämielisten ainesten viedä koko liikkeen mukaan tuhoisaan vallankumousseikkailuun.

Vuoden 1918 vallankumous oli turha kapina, sillä kaikki työväenliikkeen sosiaalireformistiset tavoitteet olisi saavutettu ilmankin.

Kuten maanpuolustuskorkeakoulun professori Aki Huhtinen taannoin totesi, punaisten sota ei ollut järkevää clausewitzilaista politiikan jatkamista toisin keinoin, vaan hurmahenkinen sotataidottomien hölmöily, jolla ei ollut menestymisen mahdollisuuksia. Tappion varmistuessa vallankumouksen poliittiset ja sotilaalliset johtajat vielä pakenivat Venäjälle bolsevikkihallinnon suojiin elättelemään uutta nousua ja jättivät punaisen Suomen rivimiehet ja –naiset vastaamaan teoistaan.

Sisällissotien jälkeen voittajat eivät anna armoa hävinneille. Kansainvälinen vertailu vahvistaa tämän yleisen säännön, johon esimerkiksi oikeushistorian professori Jukka Kekkonen on usein viitannut (siirryt toiseen palveluun).

Se mikä yleisinhimillisessä jälkikäteismoralisoinnissa vaikuttaa pahuudelta, paljastuu neutraalissa analyysissa vallan vakiinnuttamiseksi kovin menetelmin. Sotilaallisesti katsoen kapinallisten ammuttaminen ja kannattajien vangitseminen on toimenpide, joka eliminoi uuden aseellisen konfliktin mahdollisuuden.

Ei siis ole mitään poikkeuksellista siinä, että Suomessa voittanut valkoinen valta varmisti turvallisuustilanteen kovilla rangaistustoimilla. Ne myös tehosivat lannistaessaan punakaartilaisen ääriliikkeen ja sen kannattajat.

Tunnepolitiikan kannalta voidaan todeta, että rangaistustoimien pelotevaikutus eliminoi arkaaisen vihan rohkaisevan vaikutuksen vallankumoushaikailuja elättelevissä proletaarisissa mielenmaisemissa. Vallankumouksen jatkaminen, johon Venäjälle paenneet Yrjö Sirolan ja Otto Ville Kuusisen kaltaiset kommunistit pyrkivät, jäi Suomessa vaille vastakaikua.

Suomessa oikeistokumouksellinen fasismikaan ei saanut suuria joukkoja liikkeelle, koska aseellisten kapinoitsijoiden kohtalo oli tuoreessa muistissa.

Historoitsija Seikko Eskola on sattuvasti todennut, että vuoden 1918 vallankumous oli turha kapina, sillä kaikki työväenliikkeen sosiaalireformistiset tavoitteet olisi saavutettu ilmankin. Esimerkiksi torpparien itsenäistäminen kuului marraskuun lopulla muodostetun Svinhufvudin senaatin ohjelmaan ja lakiesitys annettiin eduskunnalle muutama päivä ennen kapinaa.

Punaisen Suomen perilliset ovat hävinneet lopullisesti, sillä maailmanmarkkinoilla suljetun talouden tulonsiirtoleikki ei toimi.

Yksi merkillisimmistä punakapinan perinnöistä Suomen poliittisessa elämässä on ollut oikeiston varovaisuus. Samalla kun on ensin torjuttu ja sitten integroitu punaisten kumouksellisten suoraa perillistä kommunismia, sosiaalireformistinen vasemmisto on saanut määrittää kansallisen konsensuksen ehdot.

Suomen nykyisessä eduskunnassa tämä punaisen Suomen pitkä varjo näkyy sosialismiin perustuvan kollektivistisen hyvinvointiaatteen ja mahdollisuuksien tasa-arvodogmin ylivaltana kaikissa puolueissa. Tasanjako-oppien mukaisia sosiaalisia tulonsiirtoja on kasvatettu äärimmäisen pitkälle. Seurauksena on se, minkä Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder äskettäin kiteytti toteamalla (siirryt toiseen palveluun), että palkansaajien korkeasti koulutettu kolmannes kantaa harteillaan koko väestön hyvinvointia.

Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen kommunismin uhka on poistunut ja Suomi on avautunut länteen. Punaisen Suomen perilliset ovat hävinneet lopullisesti, sillä maailmanmarkkinoilla suljetun talouden tulonsiirtoleikki ei toimi.

On loogista jos historian tässä vaiheessa aletaan korkeasti koulutetun keskiluokan piirissä nähdä vapaamatkustus ja toisten kustannuksella eläminen rakenteelliseksi epäoikeudenmukaisuudeksi, josta on päästävä eroon.

Suomea ja pohjoismaista hyvinvointimallia ei enää voida kehittää sosialismin, vaan eettisen liberalismin ja vastuullisen yksilön vapauden pohjalta. Työttömien aktivointimalli on tämän uuden suuntauksen airut.

Sadan vuoden taakse peilaten tätä yhteiskuntapolitiikan käännettä voisi sanoa valkoisen Suomen ja voittajien perinnöksi. Liberaaliin yksilön vapauteen ja vastuuseen nojaava ajatussuunta ei enää koe tarpeelliseksi lepytellä sosialisteja kantamalla syyllisyyttä punakapinan kukistamisesta ja neuvostovallan uhkan torjumisesta siinä kevään 1918 sodassa, jota suomettuneen 1970-luvun pakkokonsensuksen vaalijat yhä yrittävät estää kutsumasta vapaussodaksi.

Jari Ehrnrooth

Kirjoittaja kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa.

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com (siirryt toiseen palveluun)

//

Korjaus 16.4. klo 8.28: Suomen tilannetta vuoden 1905 suurlakon jälkeen kuvaavasta kappaleesta on poistettu maininta kuntademokratiasta..