Kostea ilta johti yhteen sisällissodan suurimmista joukkoteloituksista rintaman takana Joensuussa – 99 vangin kohtalo selvisi vasta 70 vuotta myöhemmin

Huhut tapahtumasta kiersivät vuosikymmenestä toiseen. Joukkohauta paljastui, kun tietyömaalta löytyi luita ja saappaita.

Suomen sisällissota
Joensuusta kuljetettuja punavankeja Helsingissä
Joensuun joukkoteloitukselta säästyneitä vankeja kuvattiin myöhemmin keväällä 1918 Helsingissä. He joutuivat vankileirille, josta selvisi hengissä vain 11 vankia.Helsingin kaupunginmuseo

Kello kolme lauantain ja sunnuntain välisenä yönä huhtikuun 14. päivänä vartiovuoro on juuri vaihtunut Joensuun työväentalolla. Eletään sisällissodan kevättä vuonna 1918. Jyhkeässä puurakennuksessa vartioidaan lähes kolmeasataa sotavankia, jotka valkoinen armeija on ottanut kiinni reilua viikkoa aiemmin suuressa Raudun taistelussa Karjalan kannaksella. Vangeista suurin osa on venäläisiä.

Aamuyön rauha rikkoutuu, kun talolle saapuu yllättäen 40 ratsumiehen osasto. He pakottavat mukaansa 100 vankia. Puolentoista tunnin kuluttua vain yksi vangeista palautetaan. 99 miestä on kadonnut.

Tuona huhtikuun yönä Joensuun kaupungin laitamilla tapahtuu yksi sisällissodan suurimmista joukkoteloituksista, josta vaietaan vuosikymmeniksi. Vasta yli 70 vuotta teloitusyön jälkeen selviää, mitä todella tapahtui.

Joensuun työväentalo keväällä 1918
Valkoisten sotilaat vartioivat Joensuun työväentaloa keväällä 1918. Vangit sijoitettiin työväentalolle.Pohjois-Karjalan museo, kapteeni Lavola

Reki on lastattu lapioilla

Keväällä 1918 tilanne Joensuussa on vakaa, vaikka Suomi on kaaoksessa. Kaupunki sijaitsee kaukana sisällissodan rintamalinjojen takana. Kaupungissa toimiva suojeluskunnan keskusesikunta kouluttaa sotilaita valkoiselle armeijalle. Kevään edetessä ilmapiiri kuitenkin kiristyy. Ruuasta on pulaa, ja kaupunkilaisten arki on kitkuttelua päivästä toiseen. Kun kaupunkiin sijoitetaan suuri joukko sotavankeja, jännitteisyys lisääntyy: omissakin olisi ruokittavia tarpeeksi.

Huhtikuun puolivälissä kevät tekee jo tuloaan Joensuuhun, mutta luultavasti lunta on vielä maassa. Valkoisen armeijan sotilailla on henki päällä, sillä sota on kääntymässä heidän voitokseen. Keskellä yötä työväentalolle saapuvista sotilaista osa on luultavasti humalassa. Kymmenkunta sotilasta tunkeutuu sisälle taloon ja käskyttää nimeltä sadan vangin joukon pihalle. Kadulla vangit käsketään muodostelmaan sotilasketjun keskelle. Joukko lähtee marssimaan Yläsatamankatua pitkin pois päin kaupungin keskustasta. Letkan perässä kulkee hevosen vetämä reki. Se on lastattu lapioilla.

Joensuusta Helsinkiin kuljetettuja punavankeja vuonna 1918.
Joensuussa säilytetyt vangit siirrettiin junalla Helsinkiin toukokuussa 1918.Helsingin kaupunginmuseo

Parin kilometrin päässä kaupungin keskustasta Siilaisen alueella on pari vuotta vanha juoksuhautojen verkosto, joka on kaivettu ensimmäisen maailmansodan aikana osaksi Pietarin puolustuslinjaa. Kaupungin nahkurit ovat käyttäneet aluetta raatojen hautapaikkana. Siksi Siilaisella on totuttu kalman hajuun.

Kun vankisaattue saapuu juoksuhaudoille, osa vangeista käsketään odottamaan. Osa viedään metsän pimentoon. Pian kaikuvat laukaukset.

Vienan Karjalan poika pelastuu

Yksi vangeista on vienankarjalainen Anton Stepaninpoika Sergejev. Hän puhuu suomea ja pyytää eräältä joukkoa vartioivista sotilaista lupaa puhua ylipäällikön kanssa. Sitä ei anneta, mutta joku sotilaista kuulee suomenkielisen keskustelun ja kysyy Sergejeviltä, onko tämä “Vienan Karjalan poikia”. Kun Sergejev vastaa myöntävästi, tämä “pyöreänaamainen ja pienenläntä” sotilas erottaa Sergejevin vankijoukosta ja saattaa hänet takaisin työväentalolle. Sotilas vannottaa, ettei yön tapahtumista saisi puhua muille vangeille.

Kun aamu valkenee, Joensuun kaupungin komendantti Aaro Markkanen saa tiedon, että osa työväentalon vangeista on edellisenä yönä “hävitetty”. Työväentalon vartijat kuulustellaan, samoin vanki Sergejev. Vartijoista kukaan ei tunnusta tunteneensa vangit vieneitä sotilaita. Karjalan ratsujääkärirykmentin vt. komentaja Skarp kuitenkin myöntää, että kyse on hänen sotilaistaan. Jääkäriluutnantti Skarp ei lupauksistaan huolimatta tee koskaan tapahtuneesta raporttia esimiehelleen. Pari päivää tapahtumayön jälkeen ratsuväkirykmentti lähetetään takaisin rintamalle.

Vainajia siirretään joukkohaudasta tielinjan rakentamisen yhteydessä vuonna 1967.
Uhrien jäännöksiä siirretään kesken tietyömaan kaivausten Joensuussa vuonna 1967.yksityiskokoelma

Kevään edetessä ruumiit Siilaisen juoksuhaudoissa alkavat haista, sillä ne on peitelty vain ohuesti. Teloitukselta säästyneet punavangit käsketään peittelemään hautoja paremmin. Toukokuun lopussa lopussa vangit kuljetetaan junalla Helsinkiin. Suurin osa heistä kuolee tai teloitetaan vankileirillä Etelä-Suomessa. Anton Stepaninpoika Sergejev vapautetaan, ja hän lähtee sukulaistensa luo Äänekoskelle.

Tietyömaalta paljastuu joukkohauta

Kun sisällissota päättyy, huhut Joensuun teloituksesta jäävät elämään. Ne ovat kuitenkin osa sodan häviäjien historiaa, jota ei ole sopivaa kaivella. Tulee iloinen 1920-luku, poliittisesti epävakaa 1930-luku ja sotien vuosikymmen, 1940-luku.

Sotien jälkeen myös Joensuun kaupunki kasvaa. Toden teolla kaupungistuminen kiihtyy 1960-luvulla, ja taloja ja teitä rakennetaan urakalla. Helmikuussa vuonna 1967 tehdään perustuksia Joensuun läntiselle ulosmenotielle. Kun maata kaivetaan Siilaisella, esiin nousee sääriluita, saappaita ja vaatteenriekaleita.

Joensuun joukkoteloituksen uhrit siunattiin ortodoksisessa kirkossa vuonna 1967.
Uhrit siunattiin Joensuun ortodoksisessa kirkossa vuonna 1967.Kuva: yksityiskokoelma

Sisällissodan aikainen joukkoteloitus nousee otsikoihin, mutta kukaan ei edelleenkään tiedä uhrien määrää ja alkuperää. Villejä huhuja liikkuu: puhutaan jopa viidestäsadasta ruumista. Osa teloitettujen jäännöksistä siirretään tielinjauksen alta Joensuun ortodoksiselle hautausmaalle, osa jää paikoilleen Siilaisen metsään, kasvavan kaupunkilähiön keskelle. Vuonna 1974 Joensuun kaupunki pystyttää paikalle muistomerkin, joka on koruton laatta luonnonkivessä.

Historiantutkija selvitti salaisuuden

Vasta 1990-luvulla kuva yli seitsemän vuosikymmenen takaisista tapahtumista kirkastuu. Se on historiantutkija Jukka Partasen ansiota.

Partanen tutustuu arkistomateriaaliin, esimerkiksi kaupunkiesikunnan viikkoraportteihin ja Raudun taistelussa vangittujen sotavankien kuulustelupöytäkirjoihin. Hän huomaa, että vankiluettelosta katoaa huhtikuussa 99 nimeä. Partanen onnistuu selvittämään kaikkien Siilasella teloitettujen henkilöllisyyden. Suurin osa ammutuista on venäläisiä, mutta joukossa on myös virolaisia, puolalaisia, lättiläisiä ja yksi tataari. Uhreista nuorimmat ovat 16-vuotiaita.

– Juuri kenelläkään heistä ei ollut sotilaskoulutusta. On todennäköistä, että Venäjän armeija on värvännyt sekalaisen sakin Pietarin kaduilta. Heidän kohtalonsa oli luultavasti sotkeutua Suomen sisällissotaan ilman omaa päätöstään, Partanen kertoo nyt, kun Siilaisen tapahtumista on kulunut sata vuotta.

Venäläisten sotilaiden hautapaikan muistomerkki Joensuussa
Joukkoteloituksen muistomerkki sijaitsee parinkymmenen metrin päässä ohitustiestä Joensuun Pilkossa.Laura Kosonen / Yle

Partasen näkemys on, että vankien teloitus oli valkoisten sotilaiden omavaltainen teko, jolla oli kuitenkin rykmentin komentajan hyväksyntä. Uhrien kohtalo selvisi, mutta tekijöiden tarinaa ei saatu osaksi historiankirjoitusta. Teloittajien henkilöllisyys on jäänyt pimentoon.

– Kuten moni muukin, myös tämä valkoisen terrorin teko vaiettiin vuosikymmeniksi, Partanen sanoo. Hän muistuttaa, että terrori on ollut kautta aikojen sodankäyntimuoto erityisesti sisällissodissa.

Tänä vuonna historiantutkijan on yllättänyt, kuinka paljon sisällissodan tapahtumia halutaan edelleen muistella. Erityisesti paikallishistoria kiinnostaa ihmisiä.

– On ollut hämmästyttävää huomata, että sisällissodan haavat eivät ole vieläkään kokonaan arpeutuneet. Ihmisten kanssa puhuessa olen todistanut hyvin tunnepitoisia muisteluita tuosta ajasta.

Lähteenä käytetty Jukka Partasen artikkelia "Joensuussa teloitetut venäläiset” teoksessa Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22. Osa 2.2. Valtioneuvoston kanslia, 2004.