Pekka Laiho tekee näyttämöllä tiliä elämästä, jonka olisi saattanut elää: "Jos kapakkatappelussa joku olisi kuollut, olisin vankilassa"

Veteraaninäyttelijä Pekka Laiho oli nuorena herkkähipiäinen mies. Siitä sai kimmokkeensa yhden miehen näytelmä Ylpeys.

kulttuuri
Pekka Laiho Ylpeyden Veikko Antero Lajusenniemenä
Jari Kovalainen/Yle

On usein pienestä kiinni, käykö elämässä hyvin vai huonosti.

Pekka Laiho oli nuorena kuumakallen maineessa. Piti paiskoa tavaroita, kiukutella ja räyhätä. Erityisen sietämätön hän oli omasta mielestään niihin aikoihin, kun menestys sai keltaisen nesteen virtaamaan päähän. Hän otti herkästi itseenä ja joskus viuhui nyrkki, kun Laihon piti todistella miehuuttaan.

– Olin urani alkuaikoina ihan hirveän itsekäs ja itsekeskeinen. Vaikka en ollut käynyt Teatterikoulua, tai edes pyrkinyt sinne, olin mielestäni suuri taiteilija, jonka varpaille ei saa kukaan hyppiä. Etenkin ensimmäiset kymmenen vuotta menivät aika ikävällä tavalla. Jälkikäteen sitä on kamalan vaikea tajuta, että miksi ihmeessä? Sana, joka sieltä nousee, on ylpeys.

Laihon hahmo, Veikko Antero Lajusenniemi, on kuumakalle, jonka kyvyttömyys käsitellä tunteitaan johtaa äärimmäisiin tekoihin.
Laihon hahmo, Veikko Antero Lajusenniemi, patoaa tunteitaan kunnes päässä sumenee.Jari Kovalainen/Yle

Ylpeys on Laihon kirjoittaman yhden miehen näytelmän nimi ja lähtökohta. Lauantaina ensi-iltansa Teatteri Jurkassa saavan näytelmän päähenkilö on Veikko Antero Lajusenniemi.

Toukokuussa 75 vuotta täyttävän Laihon ikätoveri istuu tappotuomiota miettien, mikä teki hänestä hirviön.

– Kun aloin kirjoittaa näytelmää, mieleeni välähti, miten vähästä oli kiinni, etten itsekin olisi voinut joutua vankilaan. Olen joutunut kapakan edessä tappeluun, ja jos joku olisi lyönyt päänsä siinä ja kuollut, olisin vankilamies. Syntyi ajatus siitä, että näytelmässä olisi yhtä aikaa Lajusenniemen elämä ja omani.

Pekka Laiho Veikko Antero Lajusenniemenä Ylpeys-näytelmässä
- Jurkka on paras teatteri monologin esittämiseen Suomessa. Kun yleisö on lähes sylissä, ei ole varaa yhtään fuskata, summaa Laiho. Näytelmän ainoa lavastus on sellin kirjoituspöytä.Jari Kovalainen/Yle

Hirveän herkkä miehisyys

Ylpeydessä on vahva tilinteon tuntu, vaikka Laihossa ja Lajusenniemessä on vähintään yhtä paljon eroa kuin yhtäläisyyttä.

– Se on jännää, miten ihminen yrittää päästä mielensä herraksi ja käsittää, miksi on tehnyt mitä on tehnyt. Olen tavallaan pannut koko elämäni saduksi tässä näytelmässä. Raamit ovat elämästäni ja elinajastani. Tunnetilat ja kokemukset naisten kanssa muistuttavat toisiaan, vaikka ei Ylpeydessä ole yhtään sellaista naista, jonka olisin oikeasti elämässäni tavannut.

Sekä Laiho että Lajusenniemi ovat nuorina miehinä kulkeneet työläiskaupunginosista Helsingin keskustaan Pitkänsillan yli. Molemmat ovat paukutelleet kivistä kaidetta nyrkillään varmistaen, että joku näkee, miten kova kundi tässä menee. Molemmat ovat kärsineet halustaan miellyttää, molemmat osaavat hämmentävän täsmällisesti imitoida Jussi Jurkkaa, ja molemmat rakastavat Django Reinhardtin jazzkitarointia.

Molemmat ovat myös olleet tavattoman herkkihipiäisiä sen suhteen, mitä muut heistä ajattelevat, tai mitä he luulevat muiden ajattelevan. Laiho ei kuitenkaan ole päätynyt äärimmäisiin tekoihin, kuten hänen luomansa fiktiohahmo.

Kun esimies laivan keittiössä ahdistelee Lajusenniemeä seksuaalisesti ja porukassa alkaa liikkua juoruja hänen homoseksuaalisuudestaan, on häpeän tunteen sorkkimisella hirveät seuraukset.

Sattumanvarainen sivullinen päätyy maksumieheksi, kun Lajusenniemi ei osaa käsitellä pelkoaan siitä, onko hän sittenkin ehkä homo. Eikä juuri mitään muitakaan kielteisiä tai hämmentäviä tunteitaan.

Kohtauksella on juurensa Laihon kosteissa vuosissa.

– Kerran jouduin läiskäisemään Hansa-ravintolassa poskelle yhtä miestä, joka oli yrittänyt iskeä minua koko illan. Kysyin siltä, oletko homo, kun koko ajat olet kimpussa, ja kun hän sanoi olevansa, niin läiskäisin sitä mitään ajattelematta, en kovaa, mutta hävyttömästi. Menin takaisin pöytään, ja kerroin Pentti Saarikoskelle, mitä oli tapahtunut. Pentti sanoi, että ai, etkö sä olekaan homo. Meinaisin pamauttaa sitäkin päin naamaa.

Niihin aikoihin Laiho kuvailee ottaneensa itsensä ja miehisyytensä kamalan tosissaan.

– Katselin nuorta itseäni filmiltä, kun olin vieraana Arto Nybergin ohjelmassa. Olin jotenkin neitimäinen ja herttaisen pikkupojan näköinen. Ei kyse ollut mistään homofobiasta, vaan siitä, että piti todistaa olevansa mies. Siihen aikaan homoseksuaalisuus oli rikollista ja yhteiskunta suhtautui siihen hirveän vastustavasti. Onneksi maailma on siihen nähden muuttunut positiivisempaan suuntaan.

Pekka Laiho
Ylpeyden Lajusenniemi katuu tekojaan, eikä ymmärrä itseään.Jari Kovalainen/Yle

"Olen aina joka paikassa kiukutellut ääneen"

Laiho katsoo nuoren itsensä pullistelua nyt vanhan miehen ymmärtävällä katseella ja lämpimällä huumorilla. Yksi keskeisistä kohtalonkysymyksistä sekä nuorelle Laiholle että fiktiiviselle Lajusenniemelle oli se, miten ollaan miehenä naiselle.

Ensimmäiset räpistelyt lemmenpuuhissa kuvataan Ylpeydessä rehellisesti ja tragikoomisesti. Aikanaan päällimmäinen tunne niissä puuhissa lienee ollut häpeä.

– Rakastajana epäonnistuminen ei ollenkaan sovi sellaiseen kiihkeän miehen kuvaan. Sellaista se kuitenkin on, kun on täysin kokematon.

Kun Pekka Laiho puski kohti paikkaansa auringossa, oli toksinen maskuliinisuus tuntematon sanapari.

Nyt vahingollisista ja rajoittavista miehenä olemisen malleista keskustellaan; väkivaltaisuudesta, tunteiden piilottamisesta, yksin pärjäämisen pakosta ja seksuaalisen aggressiivisuuden vaatimuksista. Laiho tuumii, että hänen Ylpeys-näytelmänsä voi tarjota yhden puheenvuoron tärkeiden teemojen käsittelyyn.

Pekka Laiho
Lajusenniemi on kirjoittanut sivukaupalla tekstiä elämästään. Vankilassa sitä on aikaa käydä läpi.Jari Kovalainen/Yle

Näytelmä esitetään Teatteri Jurkassa yhdeksän kertaa ja sen jälkeen Laiho lähtee kiertämään sen kanssa Suomea. Yksi tärkeimmistä esityksistä on Pentinkulman päivillä Urjalassa.

– Pentinkulman päivillä käsitellään vihasta selviämistä, suvaitsevaisuutta ja hyväksymistä nyt, kun kansalaissodasta on sata vuotta ja on maahanmuuttajavastaisuutta ja kaikkea sellaista. Tämä monologi tietysti käsittelee vain Lajusenniemen ongelmia, mutta ovathan ne levitettävissä laajemmiksi asioiksi.

Ylpeyden keskeinen sanoma on se, että jos ei tunteitaan kohtaa ja käsittele, myös pimeitä ja pelottavia, voi päätyä satuttamaan itseään ja muita.

Lajusenniemi osaa itkeä kuollutta vaimoaan vasta vuosien päästä, päätyy pikaistuksissaan tappamaan, ja puskee hommia suu kireään hymyyn jähmettyneenä kunnes päässä pimenee. Tässä kirjoittajan ja hahmon tiet eroavat. Laiho on mielestään aina ollut turhankin remakka tunneilmaisussaan.

– Mun elämässäni on aina ollut ihan päinvastoin, olen aina kiukutellut ääneen joka paikassa. Saatan vieläkin vaikka kassajonossa tai liikenteessä päästellä ääneen, että mikä herranjumala siellä oikein kestää. Multa tulee ihan liikaa tulkintaa tunteistani ihmisille. Se aiheuttaa aggressioita ja epämiellyttävää oloa muille.

Pekka Laiho näyttelee Veikko Antero Lajusenniemeä Ylpeydessä
Ylpeyden keskeinen väite on se, että jos patoaa tunteensa, päätyy satuttamaan itseään tai muita.Jari Kovalainen/Yle

Laiho kertoo käyvänsä toistuvasti keskusteluja kooveensa kanssa siitä, miten eteläeurooppalainen tapa reagoida asioihin saataisiin tasoittumaan.

Kooveen?

– Mulla on sellainen henkilökohtainen koovee. Se on kaveri, joka ei liity mihinkään teologiaan tai uskontokuntaan, sellainen kaveri, jota pidän itseäni korkeampana voimana. Voin pyytää siltä apua, että osaisin olla vähän kohteliaampi ihmisille.

Yhtä tunnetta Laiho on kuitenkin joutunut elämänsä aikana tukahduttamaan: pahimmillaan paniikiksi yltynyttä esiintymiskammoa.

Yleisö ei ehkä tulekaan teatteriin vihaamaan

Laiholla on ollut piirteissään melkoinen yhteensovittaminen. Miten saada samaan mieheen mahtumaan hirveä esillä olemisen hinku ja taipumus loukkaantua; palo näyttämölle ja uhoamisella peitelty epäonnistumisen pelko?

Jotenkin se onnistui. Laiho esiintyi ensimmäisen kerran 70 vuotta sitten, eikä osaa pysyä näyttämöltä poissa vieläkään. Matkalle on mahtunut isoja rooleja Othellon Jagosta Tuntemattoman Hietaseen ja Don Juanista vanhaan Casanovaan. MTV:n viihdeohjelmat tekivät miehestä jo varhain kansansuosikin ja Helsingin kaupunginteatterissa hän ehti näytellä 37 vuotta ennen kuin jäi eläkkeelle kymmenen vuotta sitten.

Kaikista rooleistaan hän ei ole yhtä ylpeä.

– Ei se aina ole ollut niin kivaa tehdä jotain hömppäkomediaa, josta en ole kauheasti pitänyt. Olen kuitenkin tehnyt senkin uutterasti ja niin hyvin kuin osaan.

Pekka Laiho Teatteri Jurkan pukuhuoneessa.
- Esityksen syntymiseen tarvitaan aina yleisö, yhteinen hetki, sanoo Laiho Jurkan pukuhuoneessa.Jari Kovalainen/Yle

Kuusi vuotta sitten ilmestyneessä elämäkerrassaan Poika ja kapakkasaatana Laiho teki tuskallista surutyötä siitä, että ei enää voi harjoittaa rakasta ammattiaan. Terveys ei yksinkertaisesti kestänyt; lymfaattinen leukemia ärhenteli ja hirveät selkävaivat piinasivat. Tilanne kuitenkin koheni.

– En osaa elää ilman teatteria, vaikka se pelko jo oli, että kaikki loppuu, että ei pysty, eikä jaksa. Nyt kun pystyy ja jaksaa, niin mitä mä kotona vetelehtisin? Vaivoista on jäänyt jäljelle pieni klenkkaus, mutta kyllä sillä näitä monologeja vetää.

Varsinaiseen ammattiin Laiho päätyi sattumalta, kun vessaa etsiskellyt nuorukainen tempaistiin suoraan kadulta isoon rooliin Ylioppilasteatteriin.

Se on kuitenkin tarina, anekdootti, jossa on siteeksi totta, myhäilee Laiho yli 50 vuotta myöhemmin. Rakkaus teatteriin oli parikymppisenä jo sitä luokkaa, että hän olisi etsiytynyt alalle tavalla tai toisella.

– Olen tavallaan ylimainostanut sitä juttua. Mulla olisi oikeasti ollut paikka Teatterikoulussa, vaikka en mennyt, olin lausunut poikana runoja ja saanut Teiniteatterissa hyviä arvosteluja. Aina olin kaikkine esiintymiskammoineni pyrkinyt lavalle.

Enää Laihoa ei hirvitä näyttämöllä, eikä hän enää kuvittele kaikkien olevan häntä vastaan. Hänestä on mahtavaa esiintyä pikkuruisessa Jurkassa; huoneteatterissa, jossa yleisö on niin lähellä esiintyjää, että jokainen ihohuokonen näkyy.

– Kun yleisö on ihan sylissä, niin se vie pois sellaisen keinotekoisen teatterinäyttelemisen. Kaupunginteatterin isolla näyttämöllä saattoi syntyä epäaitoutta, kun joutui ilman mikkejä kiljumaan ja vääntämään naamaa niin, että se näkyy. Täällä ei pääse fuskaamaan.

Pahin jännittämisvanne pään ympäriltä höltyi jo 1960-luvun lopulla Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa. Tyrimisen pelko helpotti tyrimällä.

– Ennakkonäytöksessä sotkeuduin sanoissa ja multa pääsi kesken parvekemonologia ”eiku”. Se oli suuri mullistus mulle, kun porukka nauroi ystävällisesti ja taputti vielä päälle. Silloin tajusin, että eivät ne vihaa minua, vaan tykkäävät. Eikä edes tarvitse tykätä, mutta ei yleisö tule teatteriin vihaamaan.

Teatteri on Laihon mielestä pelastanut hänen henkensä, ja uskontoa kysyttäessä hän vastaa olevansa Thalian palvoja.

– Thalia on se jumalatar, jota olen palvonut silloinkin, kun mulla on ollut paha olla. Se on antanut lapsien lisäksi syyn elää.

Nyt näyttelemiset on kuitenkin näytelty, sille ei ole kuulemma enää aikaa. Ylpeyden Lajusenniemi on Laihon viimeinen rooli.

Pekka Laiho Teatteri Jurkan lämpiössä.
Laiho näytteli lähes 40 vuotta Helsingin kaupunginteatterissa, mutta sanoo Teatteri Jurkan olevan hänelle aina rakkain näyttämö.Jari Kovalainen/Yle

Teemat eivät mahtuneet yhteen tekstiin

Ihan paskaa, aloita uudestaan. Ei Pasi Lampela ihan niitä sanoja käyttänyt, mutta jokseenkin niin Pekka Laiho viestin ymmärsi.

Laiho oli luonnostellut käsikirjoitusta yhden miehen näytelmäksi. Teksti oli stand up -henkistä kepeilyä.

Pitkäaikainen yhteistyökumppani ja läheinen ystävä Lampela ohjasi Laihon uusille urille, ammentamaan omasta kokemuksestaan. Lampela toimi kirjoitustyön mentorina ja tuki laajoissa linjoissa.

– Tietysti loukkaannuin siitä, mutta luin kuitenkin tekstin parin viikon päästä uudestaan. Tajusin, että hän oli ihan oikeassa. Kiitin korkeampaa voimaa taas kerran siitä, että mulla on tällainen ystävä.

Ylpeys herätti veteraaninäyttelijässä niin paljon ajatuksia, että ne eivät mahtuneet yhteen näytelmään. Nyt niistä aineksista on vireillä sekä näytelmä että romaani.

Takavuosina Laiholla oli perhe-elämää päivittelevä kolumni naistenlehdessä, muutama novellikin on julkaistu jatkokertomuksena. Todellinen kipinä kirjoittamiseen tuli kuitenkin vasta kun eläkkeellä oli siihen aikaa. Intensiivinen kirjoitustyö ei onnistu näyttelemisen ohella. Ja kirjoittaminen on Laihosta juuri nyt tosi kivaa.

– Olin vaimoni kanssa kesällä ystävämme mökillä. He tekivät valtavan raskasta duunia, kun minä siinä hauska hattu korvilla kirjoittelin koneella, Laiho nauraa.

Pekka Laiho Teatteri Jurkan edessä huhtikuussa 2018.
Pekka Laiho on rakastunut mies, jolla on eläkeläiseksi hirveästi hommaa.Jari Kovalainen/Yle

"En ymmärrä, miksi olen ansainnut nykyisen onneni"

Veikko Antero Lajusenniemi purnaa Ylpeydessä fyysistä hapertumistaan ja manaa ikääntymistä. Pekka Laiho sen sijaan vaikuttaa olevan asian kanssa hyvinkin sujut. Elämää on toden totta tullut elettyä, eikä se ole vielä ohi.

– Mulle ei koskaan oikeastaan tule sellaisia tunteita, että 'voi kun olisin tehnyt silloin tehnyt sitä tai tätä'. Olen hölmöillyt ja tehnyt vaikka mitä tässä elämässä.

Laiholla on kuusi lasta kolmesta eri liitosta. Nyt hän on vaari seuraavalle sukupolvelle samalla kun elää arkea puolisonsa teini-ikäisten kaksosten kanssa.

Laiho meni ensimmäisen kerran avioon jo ennen ylioppilaskirjoituksia, koki köyhyyttä, kodittomuutta ja huikeaa menestystä. Siinä sivussa hän ehti tapella suuren osan 1970-luvusta taistolaisten kanssa, juoda riittävästi viinaa ja sitten pistää korkin kiinni.

– Olen saanut elää jännän, kivan ja monipuolisen elämän. Tämä hetki, joka on nyt tässä, on täynnä sen mukanaan tuomaa onnellisuutta.

Välillä jokin kylmä koputtaa olkaan, mutta se on pian ravisteltu pois.

– En pelkää omaa vanhenemistani, paitsi jos tulee joku vatsakipu tai vastaava. Silloin voi tulla pieniä pelon hetkiä, että olikohan tämä nyt tässä.

On Laiholla yksi asia, mikä ikääntymisessä ottaa koville. Se tulee esiin, kun kovakuntoinen teatterimies ajaa 25 vuotta nuoremman vaimonsa kanssa kesäisin polkupyörällä Järvenpäästä Helsinkiin. Ja silloin ajetaan kovaa.

– Keravan jälkeen on monta jyrkkää mäkeä, ja jos mä jumankauta jään metrinkin jälkeen, niin silloin mua harmittaa, että mä olen vanha. Kyllä mä kuitenkin pysyn perässä vielä. Sitten kun sieltä tulee sellainen hymy, että oot sä Pekka aika mies, niin kyllä siitä tulee hyvä olo, Laiho myhäilee.

Rakkaus löytyi viisi vuotta sitten Facebookin runousryhmästä, ja sen roihua on sittemmin kuulutettu maailmalle kaikilla mahdollisilla foorumeilla. Laiho jopa kosi nykyistä vaimoaan julkisesti sosiaalisessa mediassa. Lemmen ylistäminen ärsyttää monia, mutta mies ei piittaa.

– En voi ymmärtää, miten olen voinut ansaita tällaisen onnen. Ei sitä toisaalta tarvitsekaan tajuta. Käytän sellaista sanontaa, että kell’ onni on, se onnesta kiljukoon.