Elokuvantekijä Virpi Suutari: Ei voida vaatia, että kaikki ryhtyvät yrittäjiksi

Kulttuurivieras dokumenttiohjaaja Virpi Suutari on tehnyt lukuisia elokuvia suomalaisista. Viimeisin elokuva kertoo yrittäjistä. Siinä hän seuraa nyhtökauran keksijöiden ja tivoliperheen elämää.

Kulttuurivieras
Virpi Suutari
Ville Tapio / Yle

Dokumentaristi Virpi Suutarin työpöydällä lojuu kasoittain kirjoja arkkitehti Alvar Aallosta. Sattumoisin työpöydän yllä killuu Aallon suunnittelema messinkinen Savoy-lamppu. Maamme tunnetuimpiin henkilöihin kuuluva arkkitehti on Suutarin seuraavan dokumentin aihe.

Innostunut puhe ei ota loppuakseen, kun Suutari kertoo millaista dokumenttia on tekemässä Aallosta. Se kertoo paitsi Alvarista myös Ainosta, joka oli vaimo, mutta myös tasa-arvoinen työtoveri.

Dokumentti on päänavaus Suutarin pitkällä uralla. Hän on tähän asti kuvannut tavallisia, hyvin arkisiakin ihmisiä: kainuulaisia nuorisotyöttömiä, syrjäytyneitä nuoria, puutarhanhoitoon hurahtaneita ja ökyrikkaita. Aalto-dokumentti on Suutarin ensimmäinen elokuva merkkihenkilöstä.

Työ on vasta aluillaan. Parin vuoden kuluttua dokumentin pitäisi olla valmis. Suutari ei malta odottaa, että pääsee käärimään hihat ja tarttumaan kunnolla hommiin.

Virpi Suutari
Virpi Suutari ammentaa elokuviinsa paljon maalaus- ja valokuvataiteesta. Taustalla on Anna Tuorin maalaus.Ville Tapio / Yle

Juuri Suutarin innostus saa tavallisetkin ihmiset antautumaan hänen teostensa päähenkilöiksi.

– Innostus jotenkin tarttuu ja ihmiset intoutuvat olemaan mukana yhteisessä leikissä, josta sitten muodostuu elokuva.

Puoliso Martti Suosalo muistutti – aina ei tarvitse olla mukava

Muutama viikko sitten elokuvalevitykseen tuli Suutarin tuorein dokumentti Yrittäjät. Se kertoo nimensä mukaisesti kahdesta erilaisesta yrityksestä. Toinen on nyhtökauraan erikoistunut dynaaminen start up -yritys, jolla on pelikenttänä koko maailma. Toinen on perhevoimin pyörivä tivoli ja maakuntia kiertävä liha-auto. Dokumentissa rinnastuvat erilaiset tavat yrittää Suomessa.

Suutari kiinnostui yrittäjyydestä, koska yhteiskunnassamme on vallalla yrittäjäpuhe. Valtiovalta yrittää kaikin keinoin saada ihmisiä ryhtymään oman onnensa sepiksi.

Yrittäjyys tuntui läheiseltä aiheelta myös siksi, että Suutari oli perustanut muutama vuosi sitten oman tuotantoyhtiön miehensä, näyttelijä Martti Suosalon kanssa.

Suutari kertoo samastuneensa vahvasti elokuvansa yrittäjiin.

– Dokumentaristina olen aina joutunut keksimään itselleni työn. Ei kukaan ole tullut tilaamaan minulta dokumenttia syrjäytyneistä. On vain itse mentävä kertomaan maailmalle, että olen tekemässä tämmöistä, ja saada muut innostumaan siitä.

Yrittäjyyttä leimaa mahdollisuus päättää itse omista asioistaan. Se sai myös Suutarin ja Suosalon perustamaan oman yhtiön.

– Se että saa itse päättää, miten rahat kohdistetaan, ei välttämättä tuo taloudellista lisäarvoa. Se tuo taiteellista vapautta. Se on se voitto, mitä meidän firmassa tavoitellaan, nauraa Suutari.

Varsinkin taiteilijoille raha-asioihin paneutuminen saattaa olla vastenmielistä. Koska taidetta tehdään usein rakkaudesta lajiin, voi rahasta puhuminen tuntua melkein pyhäinhäväistykseltä. Suutari kuitenkin kehottaa kaikkia perehtymään edes vähän budjetointiin, ettei tulisi hyväksikäytetyksi.

– Minullakin on ollut tässä opettelemista. Silti rahasta puhuminen on yhä vaikeaa.

Etenkin sopimusneuvotteluissa Suutarin on täytynyt opetella lujemmaksi. Kun on tullut tiukka paikka, hän ei ole halunnut olla ikävä tunnelman pilaaja.

– Olen Martilta saanut hyvän neuvon, ettei neuvotteluissa pidä pelätä hiljaisia hetkiä. Usein me naiset ryhdymme pitämään yllä mukavaa tunnelmaa, kun tulee puhe kiusallisista raha-asioista. Tunnistan itsessäni, että olen pikkutytöstä lähtien halunnut olla se kiva tyyppi. Toivon, että #metoo-kampanjan myötä asiat muuttuisivat myös tässä asiassa. Ei tarvitse aina olla mukava, vaan voi vaatia ja laittaa rajoja.

Kaksi naista pöydän ääressä tietokoneiden kanssa.
Virpi Suutari kohtasi Reetta Kivelän ja Maija Itkosen Slush-tapahtumassa, missä he tarjoilivat nyhtökauramaistiaisia. Silloin tuotekehittely oli vasta aluillaan.Suomen Filmikamari

Suutari sanoo oppineensa paljon myös dokumentissa esiintyvältä Maija Itkoselta, joka on toinen nyhtökaurayrityksen perustajista. Itkonen säilytti malttinsa ja hoiti asian kerrallaan pois päiväjärjestyksestä, vaikka paine ja kiire olivat kovat, kun kansa vaati saada lisää nyhtökauraa kauppoihin.

– Minulla itselläni on taipumusta jäädä tovehtimaan. Jään spekuloimaan asioita, vaikka hyvin tiedän, ettei asialle enää voi mitään.

Vaikka nykyään jo koulussa opetetaan yrittäjyyttä, Suutari muistuttaa, ettei kaikista kerta kaikkiaan ole yrittäjiksi.

– Se vaatii tietynlaista luonnetta, olosuhteita ja lähtökohtia. Ei voida vaatia, että me kaikki ryhdymme yrittäjiksi.

Päähenkilö löytyi sekatavarakaupassa

Suutaria kiinnosti erityisesti yrittäjien mielenlaatu ja elämäntapa. Dokumentissa start-up yrittäjät kokevat yrittämisen mahdollisuutena toteuttaa itseään ja arvojaan.

Honkajokinen tivoliperhe taas yrittää, koska on pakko. Muuta työtä ei ole tarjolla. Silti heidänkin yrittäminensä perustuu loputtomaan kekseliäisyyteen ja elämänasenteeseen, jossa ei jäädä tuleen makoilemaan.

Suutari löysi molemmat yrittäjät sattumalta. Ensin hän haki Suomen Yrittäjien nettilehden kautta vapaaehtoisia. Vastauksia tuli yli 200. Suutari oli yhteydessä kiinnostaviin tapauksiin ja kävi tapaamassakin muutamia. Ollessaan Honkajoella tapaamassa erästä nuorta yrittäjää Suutari törmäsi paikallisessa sekatavarakaupassa sattumalta Jani Laineeseen, josta sitten tuli yksi elokuvan päähenkilöistä.

– Juttelimme kaupassa niitä näitä ja kiinnostukseni heräsi. Sovimme, että menen seuraavana päivänä kahville heidän kotiinsa. Laine halusi selvästi hieman testata, että voiko tällaisten etelän kulttuuripipertäjien kanssa ryhtyä mihinkään, muistelee Suutari.

Tivolia kuvattu ylhäältä päin.
Laineen perheen lapset olivat kesäisin mukana tivolin pyörittämisessä.Suomen Filmikamari

Laineen perhe oli juuri sellainen, jota Suutari oli etsinyt. Talvisin he ajelivat maakunnassa myyden palvilihaa. Kesällä heillä oli pieni tivoli, jonka kanssa he kiersivät maata. Tivolissa auttoivat myös perheen neljä lasta. Suutari näki heti, että tästä saisi kuvauksellisen porukan ja elokuvalle mielenkiintoiset tapahtumapaikat.

– Heidän maailmassaan oli runsautta ja runollisuutta. Heissä myös kiteytyi paljon suomalaisesta pienyrittäjyydestä, jossa työtä keksitään itselle ja lähipiirille.

"Tunsin itseni vanhusten ahdistelijaksi"

Suutarin dokumenteissa kamera menee lähelle ihmistä. Uusimmassa dokumentissa katsoja pääsee todistamaan nyhtökaurayrittäjien Maija Itkosen ja Reetta Kivelän väsymyksestä syntyviä riitoja ja honkajokisen yrittäjäperheen nukkumaanmenoa ahtaassa asuntovaunussa.

– Elokuvieni leikkaajakin ihmettelee usein, miten tämä on mahdollista! Kaikki perustuu luottamukseen. Se on kaikki kaikessa. Olen sataprosenttisesti päähenkilöideni puolella.

Virpi Suutari
Virpi Suutari opiskeli ensin tiedotusoppia Tampereella ennen kuin siirtyi Taideteolliseen korkeakouluun. Toimittajatausta näkyy siinä, että hän tarttuu usein yhteiskunnallisiin aiheisiin.Ville Tapio / Yle

Ensin on kuitenkin voitettava luottamus. Ja se ei ole aina helppoa. Dokumentaristilta vaaditaan sitkeyttä saada ihmiset uskomaan elokuvaan.

Suutari muistelee, miten häneltä kului yli puolitoistavuotta saada päähenkilöitä Auf Wiedersehen Finnland -dokumenttia varten. Vuonna 2010 valmistunut dokumentti kertoo suomalaisnaisista, jotka rakastuivat ja lähtivät saksalaisten sotilaiden matkaan Lapin sodan puhjettua.

– Ajattelin, että nyt tästä ei tule mitään. Nyt on seinä vastassa. Kaikki mummot kertoivat mielellään tarinansa, mutta kieltäytyivät kuvauksista.

Suutari matkusti jälleen kerran Rovaniemelle tapaamaan vanhempiaan ja suostuttelemaan samalla iäkkäitä rouvia kuvauksiin. Yleensä Suutari jätti kolmevuotiaan Aino-tyttärensä vanhemmilleen hoitoon, mutta tällä kertaa hän otti Ainon mukaansa mennessään tapaamaan potentiaalista päähenkilöä. Tämä oli ehtinyt kieltäytyä kuvauksista jo monta kertaa.

– Yllätyksekseni tämä iäkäs rouva kääntyi meidän Ainon puoleen ja sanoi, että kyllä minun nyt täytyy vissiin suostua elokuvaan, muuten tuo sinun äitisi on koko ajan pahalla tuulella. En kyllä tunnusta, että olisin ottanut Ainon mukaan pehmittämään, nauraa Suutari.

Kun yksi suostui, suostuivat muutkin helpommin. Silti Suutari tunsi itsensä alhaiseksi soitellessaan vanhojen rouvien ovikelloa ja maanitellessaan heitä elokuvaansa.

– Tunsin itseni ovelta ovelle kaupustelijaksi, joka ahdistelee vanhuksia. Dokumenttiin suostuminen vaatii ihmisiltä paljon. Siksi minulla on aina äärimmäisen suuri vastuu, miten käsittelen kulloistakin aihetta elokuvassa.

Dokumentissa voi tapahtua mitä vain

Aina sekään ei riitä, että on kuvattavan suostumus. Esimerkiksi syrjäytyneistä kertovassa Hilton-dokumentissa yksi päähenkilöistä vetäytyi sivuun muutamaksi kuukaudeksi, mutta palasi sitten omasta aloitteestaan tekemään elokuvan loppuun.

– Päähenkilöillä ei ole ikinä mitään velvoitetta olla mukana hankkeessa loppuun asti. Siksi mitä tahansa voi tapahtua. Kuvattavan luottamus on voitettava, sillä muuten hän ei anna itsestään mitään.

Suutari on saanut puolisoltaan Martilta neuvon, jota hän käyttää kuvaustilanteissa usein. Hän kuvittelee henkilön pieneksi lapseksi.

– Me olemme aika valmiita jo 6-vuotiaina. Ihmisen ydin on jo näkyvissä silloin. Silloin olemme ehkä puhtaimmillamme. Siksi ihmisen ensimmäiset vuodet ovat niin merkityksellisiä.

Neuvo oli hyvä etenkin tehdessä dokumenttia varakkaiden herrojen metsästysharrastuksesta. Kuvittelemalla Jorma Ollilan, Antti Herlinin ja Heikki A. Reenpään pieniksi pojiksi Suutari sai kiinni heidän sisimmistään.

Suutari tuntee myös itse olleensa melko samanlainen lapsena kuin nyt. Hän on aina ollut utelias ja kiinnostunut muista ihmisistä. Humaani maailmankatsomus ja lämmin suhtautuminen mitä erilaisimpiin ihmisiin ovat Suutarin mukaan peruja lapsuudesta.

Heidän perheellään oli tapana viettää kesät äidin kotitilalla Kainuussa. Siellä oli paljon sukua ja koko kyläyhteisö tuli tutuksi. Suutarin isä oli opettaja ja kuvataiteilija ja äiti perhepäivähoitaja, joten Kainuussa vietettiin koko kahden ja puolen kuukauden loma.

– Ne kesät ovat jättäneet syvän jäljen minuun. Kylä oli täynnä värikkäitä persoonia ja yhteiskunnan eri kerrostumat tulivat hyvin esiin.

Tupaan tulla tupsahteli naapureita kahville ja asioista jutusteltiin mutkattomasti. Pikku-Virpin päivät kuluivat heinätöissä ja metsässä seikkaillen. Seurattavaa riitti myös lähipiirissä. Naapurin vessakäynnit olivat tiedossa, kun ylipainoinen setä käynnisti aina Pappa-Tunturinsa ajaakseen parinkymmenen metrin matkan ulkohuussiin.

Myös alkoholia käytettiin välillä reippaasti. Ne muistot eivät ole mukavia. Suutari muistaa kaataneensa Kossu-pulloja mättäille raivon vallassa, etteivät ukot enempää humaltuisi. Naapureista ja sukulaisista pidettiin kuitenkin huolta. Ne, joiden jalat eivät kantaneet, kärrättiin kottikärryillä kotiin.

– Luulen, että lapsuudenkesistä opin yhteisöllisyyden merkityksen ja myös menemään aika nopeasti ihmisiä lähelle.

Virpi Suutari
Alvar Aalto -dokumentti on jo nyt herättänyt paljon kiinnostusta ulkomailla.Ville Tapio / Yle

Lapsuudesta juontaa myös Suutarin kiinnostus Alvar Aaltoon. Rovaniemellä kasvaneelle Aallon suunnittelemat rakennukset tulivat tutuiksi. Etenkin kirjasto teki syvän vaikutuksen. Suutari muistaa, miten siellä pystyi kohottautumaan arjen yläpuolelle. Hienot messinkilamput ja nahkatuolit tuntuivat luksukselta.

Sellaiselta tuntuu myös työn alla oleva dokumentti Aallosta. Siinä Suutari pystyy yhdistämään monia kiinnostuksensa kohteita. Ennen kaikkea hän aikoo kaivaa esiin maamme merkkihenkilöstä inhimillisen puolen.

– Itu tähän tulevaan dokumenttiin kasvoi jo lapsena. Mutta vasta nyt olen kypsä toteuttamaan sen.