Tiesitkö tätä Wäinö Aaltosesta – tutustu "valtakunnan viralliseen" kuvanveistäjään näiden viiden kuvan avulla

kuvanveisto

1

Wäinö Aaltone ja Sibeliuksen rintakuva
Wäinö Aaltonen katselee veistämäänsä Jean Sibeliuksen muotokuvaa vuonna 1935. Kuva Aarne Pietinen.Jyrki Lyytikkä/ Yle

Kuuro genius, kiven Beethoven?

Olympiakultajuoksija Paavo Nurmen patsas (1924–1925) oli Aaltosen suuri läpimurto. Juuri tällaista taidetta ja suomalaisuutta nuori tasavalta janosi. Juoksijapatsaassa nähtiin klassisen taiteen puhdashenkisyyttä yhdistettynä suomalaiseen mieskuntoon ja sisuun.

Taidevaikuttajat ja aikakauslehdistö alkoivat nostaa kuvanveistäjää jalustalle. Häntä markkinoitiin myyttisenä kuurona geniuksena, ”kiven Beethovenina” kuuluisan kuuron säveltäjämestarin mukaan.

Aaltonen oli alkanut kuuroutua jo koulupoikana. Isän mielestä syynä oli sukellusleikeissä korvakäytäviin päässyt savi.

Taiteilijasta kehkeytyi ”valtakunnan virallinen kuvavanveistäjä". Sellaisena hän pysyi pitkälle 1950-luvulle asti. Hänellä oli lähes monopoliasema julkisiin veistoksiin.

Aaltosella ei itsellään ollut mitään tähtikulttiaan vastaan. Hän poseerasi mielellään muka työssä teostensa vieressä ja antoi haastatteluja. Taiteilijasta tuli superjulkkis.

Oliko Wäinö Aaltonen oikeasti hyvä kuvanveistäjä vai vain sopiva? Aaltosen taiteen asiantuntija Jonni Saloluoma vastaa "sekä että".

– Wäinö Aaltonen osasi valita ystävänsä ja tyylinsä sen mukaan, mikä tuntui vetävän parhaiten. Toisaalta kaikki taiteilijat joutuvat miettimään myös yleisöään. Hän kyllä hallitsi materiaalin aika suvereenisti ja osasi saada irti kivestä sen mitä halusi. Siinä suhteessa hän oli erittäin lahjakas.

2

Wäinö Aaltosen maalauksen yksityiskohta
Yksityiskohta Wäinö Aaltosen maalauksesta Kaksi naista, 1927, öljy vanerille.Jyrki Lyytikkä/ Yle

Taidemaalari ja ihannenaiset

Wäinö Aaltonen oli kuvanveistäjänä itseoppinut. Sen sijaan hän oli opiskellut taidemaalariksi Turun piirustuskoulussa.

Vaikka toi taulujaan julkisuuteen vain harvoin, Aaltonen maalasi intohimoiesti koko ikänsä. Se oli hänelle lepoa rankoista monumentaalitöistä.

Maalauksissaan Aaltonen oli rohkeampi, radikaalimpi ja modernistimpi kuin veistoksissaan. Hän tutki värejä, muotoja ja ajan tyylisuuntia.

Miksi hän halusi pitää maalauksensa salassa?

– Maalaustaide ei ehkä ollut niin myyntikelpoista ja hänen julkisuuskuvaansa sopivaa taidetta. Hän halusi mainostaa itseään nimenomaan kuvanveistäjänä, asiantuntija Jonni Saloluoma arvelee.

Aaltosen lempiaihe olivat naiset. Sekä maalauksissaan että veitoksissaan taiteilija kuvaa naiset tyyninä, mietteliäinä, siveinä ja sulkeutuneina. He astelevat luonnon keskellä tai kahlaavat veteen. Äidit ovat yleviä, lähes pyhiä.

Taiteilijalla oli neljä lasta ensimmäisestä avioliitostaan. Hän oli neljä kertaa naimisissa.

3

Wäinö Aaltosen patsasehdotus ja luonnos  Kansallisteatterista
Wäinö Aaltosen Kubistinen Aleksis Kivi (mallivalos), 1930-1932. Vieressä on luonnos patsaasta ja Kansallisteatterin "uudesta" fasadista (hiili ja metalliväri).Jyrki Lyytikkä/ Yle

Kubistinen Aleksis Kivi

Wäinö Aaltonen otti osaa kansalliskirjailija Aleksis Kiven -muistopatsaskilpailuun vuonna 1930 kubistisella ehdotuksella. Sitä ei hyväksytty. Aaltonen sai silti tehtäväkseen muistomerkin, kunhan teki näköispatsaan.

Hän muokkasi voittaneen ehdotuksen pohjalta oman melankolisen, kierteisesti istuvan Kivensä.

Nykysilmin katsottuna kubistinen Aleksis Kivi ei olisi ollut lainkaan huono vaihtoehto. Semminkin, kun Aleksis Kivestä ei ole jäänyt jälkipolville valokuvaa. Emme tiedä varmasti, miltä hän näytti.

Aaltosen kubistiseen kilpailuehdotukseen kuului - paitsi kullattu patsas - myös patsaan takana sijaitsevan Kansallisteatterin fasadin muuttaminen. Modernin veistoksen taakse kun taiteilijan mielestä ei sopinut kansallisromanttinen rakennus.

Aaltosen suureellisissa suunnitelmissa Kansallisteatteri olisi muuttunut kultakapiteelisin pylväin koristelluksi klassistiseksi rakennukseksi.

4

Elokuvateatterin aulamaalaus
Yksityiskohta Wäinö Aaltosen kaksiosaisesta teoksesta Atlantis vuodelta 1930, öljy kankaalle.Jyrki Lyytikkä/ Yle

Aaltonen, käyttötaide ja -esineet

Wäinö Aaltosen monumentaalituotannon varjoon on jäänyt maalaustaiteen lisäksi myös hänen muu tuotantonsa.

Aaltonen teki grafiikkaa ja keramiikkaa, suunnitteli lavasteita ja mitalitaidetta. Kirjankansien kuvituksia hän teki myös, erityisesti siskonsa miehen, runoilija Aaro Hellaakosken teoksiin.

Esimerkki Aallon käyttötaiteesta on yllä oleva kuva. Se on yksityiskohta suuresta kaksiosaisesta, seinänkorkuisesta teoksesta Atlantis. Teos riippui helsinkiläisen Joukolana tunnetun elokuvateatterin aulassa yli 50 vuotta. Atlantis tilattiin Aaltoselta vuonna 1929, kun elokuvateatteri vielä oli Atlantis nimeltään.

Aaltonen toteutti työnsä aina ripeästi. Ajatteluprosessiin saattoi kulua aikaa, mutta kun työ oli valmiiksi mietitty, toteutus oli ripeä.

Taiteilija oli tarkka työvälineistään. Kukaan muu ei saanut käyttää hänen talttojaan tai vasaroitaan: työkalun muoto olisi saattanut muuttua vääränlaiseksi toisen käsissä.

5

Rintakuvalajitelma
Wäinö Aaltosen rintakuvia Villa Gyllenberg -museossa.Jyrki Lyytikkä/ Yle

Aaltosen henkistyneet ihmiset

Wäinö Aaltosella oli kiitetty kyky yhdistää muotokuvissaan mallin ulkoinen ja sisäinen olemus.

Taiteilijalle oli hyvin tärkeää saada teoksiinsa henkisyyttä, Villa Gyllenbergin -museon intendentti Nina Zilliacus sanoo.

– Aaltosen muotokuvissa kasvot ovat usein etukenossa, leuka alhaalla. ihminen katsoo alaspäin, ehkä lukee kirjaa, mietiskelee, on omassa maailmassaan. Tämä kasvojen asento viestii henkisyyttä. Myös kultavärillä on sama tehtävä taiteilijan teoksissa.

Millainen ihminen Wäinö Aaltonen itse oli imagonsa takana?

Ulkoisesti taiteilija oli napoleonmaisen lyhyt ja etelämaisen eksoottisen komea. Hurmuriksikin miestä kutsuttiin. Muu on pitkälti jäänyt julkisen imagon varjoon.

Jonni Saloluoman mukaan Wäinö Aaltosen -museossa Turussa on mittavat arkistot taiteilijan vielä läpikäymätöntä kirjeenvaihtoa ja muuta materiaalia. Ne ehkä avaavat aikanaan Aaltosen yksityistä persoonaa.