Yksi huutaa ja itkee, toinen kärvistelee katkeruudessa – tunteiden kirjoa ei tarvitse piilotella: "Surua on kevyempi kantaa, kun sen jakaa muiden kanssa"

Kun läheinen kuolee, vyöryvät monenlaiset tunteet pintaan. Jos niiden käsitteleminen yksin tuntuu ylivoimaiselta, on vain löydettävä joku, joka kuuntelee.

surutyö
Kirsti Kylä-Setälä ja Eeva-Liisa Vuolasaho
Päivi Meritähti / Yle

Läheisen ihmisen menetys voi murtaa ja musertaa. Sängystä on vaikea päästä ylös, eikä kyynelten tulvaa voi estää. Vaikka tulevaisuuden ajatteleminen tuntuisi silloin mahdottomalta, on se väistämättä edessä.

Jokainen käsittelee surua omalla tavallaan. Toiset surevat hiljaisesti, toiset haluavat purkaa kaiken ulos. Jos lähipiiristä ei löydy ihmistä, joka kuuntelisi, ei yksin jäämistä tarvitse pelätä. Surun jakamista varten on perustettu erilaisia ryhmiä ympäri maata.

Moni on ne jo löytänytkin.

Kahdeksan vuotta sururyhmiä ohjannut Porin Teljän seurakunnan diakoni Tiina Kulha on huomannut, että ihmiset surevat läheisen kuoleman äärellä usein kaikki oman elämänsä surut kerralla. Joskus suruun voi sekoittua myös katkeruus.

Poissaolo herätti katkeruuden

Katkeruutta tuntee ainakin kokemäkeläinen Kirsti Kylä-Setälä. Hän ei anna itselleen koskaan anteeksi, että ei ollut läsnä miehensä lähdön hetkellä.

Kylä-Setälän mies syntyi napanuora kaulan ympärillä ja sai eliniän arvioksi vain 40 vuotta. Kun tuo rajapyykki täyttyi, koki hän elävänsä armonajalla vuosi kerrallaan. Armonvuosia kertyi 30. Siinä ajassa ajatus eliniän rajallisuudesta oli jo ehtinyt painua mielessä taka-alalle. Siksi kuoleman hetki tuli vaimolle suurena järkytyksenä vuonna 2013.

Kirsti Kylä-Setälä oli miehensä siskon kanssa matkalla Skotlannissa, kun tieto puolison kuolemasta tuli. Siltä matkalta hän ei muista mitään.

Aina, kun naiset olivat piilossa muiden ryhmämatkalaisten katseilta, he itkivät kahdestaan hotellihuoneessa. Muille he eivät kertoneet surustaan mitään. Naiset kulkivat ryhmän mukana lasittunein katsein nähtävyyksiä kierrellen. Jos muut olisivat tienneet, mitä heidän mielessään liikkui, eivät he olisi pysyneet kasassa. Kylä-Setälä pyysi Suomeen jääneiltä lapsiltaan, että isästä ei puhuta puhelimessa.

– Sanoin, että aloitetaan sureminen sitten vasta, kun tulen kotiin.

Kuolema tuli yllättävän nopeasti

Kari Kylä-Setälä eli elämänsä invalidina, joten sairaalareissut olivat hänelle tuttuja. Hän oli menossa jälleen yhteen leikkaukseen, kun raju ja sitkeä yskä iski. Keuhkot päätettiin kuvata.. Niistä löytyi yllätys, joka koitui hänen kohtalokseen.

– Keuhkoihin tuli jotain sellaisia kennoja. Niille ei oikein voinut tehdä mitään. Keuhkot vain tuhoutuivat, Kirsti Kylä-Setälä kertoo.

Tilanne eteni nopeasti. Noin kuukauden kuluttua diagnoosista aika oli jo loppunut. Kari Kylä-Setälän viimeiset viikot kuluivat nukutettuna teho-osastolla. Vaikka tiedossa oli, että parannuskeinoa ei ole, ei kukaan osannut varautua niin nopeaan kuolemaan.

Siitä jäi aika katkera olo, koska Kari kuoli jo ensimmäisenä matkapäivänä.

Kirsti Kylä-Setälä

Kirsti Kylä-Setälä varmisteli vielä ennen matkalle lähtöä lääkäriltä, uskaltaako hän lähteä. Lääkäri uskoi silloin, että aikaa on vielä jäljellä.

– Hän sanoi, että lähde rauhassa, kyllä me sinun miestäsi sillä aikaa hoidamme. Siitä jäi aika katkera olo, koska Kari kuoli jo ensimmäisenä matkapäivänä.

Tunteet hukkuivat kiireeseen

Surun käsitteleminen oli vaikeaa, koska ensin piti päästä yli katkeruuden tunteesta. Käytännössä Kirsti Kylä-Setälä hukutti kaikki tunteensa.

Hän muistelee miehensä murehtineen juuri ennen sairaalaan joutumista, että kodin rikkinäinen katto pitäisi korjata. Tajuttoman miehensä sairaalavuoteen vieressä istunut puoliso vakuutteli ääneen, että huolta ei tarvitse kantaa. Hän varmistaa, että katto tulee korjattua.

Ja niin kävi. Kirsti Kylä-Setälä palkkasi miehet töihin ja huolehti, että ruokahuolto pelaa. Keittiössä vietettyjen viikkojen jälkeen hän keksi, että ikkunatkin pitäisi vaihtaa. Remonttipuuska keskeytyi vain hetkeksi, kun omasta terveydestä oli pakko huolehtia.

– Minulta leikattiin kilpirauhassyöpä, Kylä-Setälä kertoo kuin sivuhuomautuksena.

Kirje edesmenneelle puolisolle

Kiireisinä hetkinä puolison kaipuu ei ollut mielessä, mutta yksin kotona ollessaan Kirsti Kylä-Setälä itki. Muille hän ei oikein osannut suruaan näyttää. Hän pääsi tunteisiinsa kiinni vasta Kokemäen seurakunnan sururyhmässä.

Sinne hänet pyysi mukaansa ystävä, jonka mies oli kuollut puoli vuotta aiemmin.

valokuvakansiossa Jussi Vuolasahon ja Kari Kylä-Setälän kuva
Päivi Meritähti / Yle

Sururyhmässä Kylä-Setälä suri ensin muita. Hän koki, että monelle muulle puolison kuolema oli ollut järkyttävämpi paikka kuin hänelle, koska hän oli sentään ehtinyt valmistautua siihen 30 vuotta. Muille tilanne oli tullut eteen yllättäen.

Lopulta Kylä-Setälä päästi kuitenkin omankin surunsa pintaan. Hän ymmärsi, että suruja on erilaisia. Kyllä hänkin voi ääneen surra.

Käänteentekevänä kokemuksena hän pitää ryhmässä tehtäväksi annetun kirjeen kirjoittamista edesmenneelle puolisolle. Se tuntui aluksi kummalliselta, koska pariskunta ei ollut koskaan kirjoittanut kirjeitä toisilleen.

– Lopulta se oli kuitenkin hieno kokemus. Ajattelin, että tämä menee nyt tuonne ylös jonnekin.

Tuskaa ja huutoa

Sama tunne tuli sururyhmään kutsun esittäneelle ystävälle, Eeva-Liisa Vuolasaholle. Hän muistaa kirjoittamisen olleen ensin vaikeaa, mutta kun vauhtiin pääsi, ei siitä meinannut tulla loppua.

– Kun tytär soitti ja kysyi, mitä teen, kerroin kirjoittavani kirjettä isälle. Hän piti minua ensin outona, mutta pyysi sitten laittamaan terveiset itseltäänkin mukaan.

Haimasyöpä oli vienyt Vuolasahon miehen muutamassa viikossa, noin vuotta aiemmin. Suru lamaannutti jälkeen jääneen puolison täysin. Ajasta ennen sururyhmää hän ei paljoa muista. Hän muistaa vain kulkeneensa keittiön ja olohuoneen väliä huutaen tuskissaan niin kovaa kuin pystyi.

Vieläkin tuska vyöryy ajoittain yli, mutta ei enää niin vahvana. Kyyneleitä on silti vaikea pidätellä, kun ajatukset kääntyvät menneeseen.

– En ole vieläkään päässyt yli Jussin kuolemasta. Sururyhmä auttoi kuitenkin jatkamaan eteenpäin ja käsittelemään surun aiheuttamia tunteita. Sen jälkeen on ollut helpompaa, Vuolasaho kertoo.

Surun voi jakaa muiden kanssa

Sururyhmän tarjoama apu on kaikille erilaista. Joku käsittelee tunteitaan parhaiten puhumalla, joku kirjoittamalla tai vaikkapa musiikin avulla. Tunteiden jakaminen yhdessä vastaavan menetyksen kokeneiden kanssa on kuitenkin monelle kaikkein merkityksellisintä.

– Uskon, että surua on kevyempi kantaa sen jälkeen, kun sen on jakanut muiden kanssa, kertoo diakoni Tiina Kulha.

Seurakunnan sururyhmästä moni saa myös hengellistä tukea. Uskonasioita ei kuitenkaan tuputeta kenellekään ja myös kirkkoon kuulumattomat ovat Kulhan mukaan tervetulleita joukkoon.

Yritetään löytää pieniä valon pilkahduksia, jotka auttavat menemään eteenpäin.

Tiina Kulha

Kulha ohjasi myös sitä ryhmää, johon kokemäkeläislesket osallistuivat. Nykyään hän tekee samaa työtä Porissa. Vaikka kokemukset ryhmistä ovat olleet erinomaisia, ei hän lupaa hokkuspokkuskonsteja surun selättämiseen. Ei surusta voi noin vain päästää irti. Sen kanssa voi kuitenkin oppia elämään.

Kulha kuvailee sururyhmää pieneksi, yhdessä tehdyksi matkaksi. Vaikka polut ovat erilaisia, on surussa aina jotain yhteistä.

– Sitä kokemusta yritetään vertaisten kanssa jakaa ja löytää pieniä valon pilkahduksia, jotka auttavat menemään eteenpäin.

Moni jatkaakin surun käsittelyä yhdessä ryhmäläisten kanssa ohjattujen tapaamisten jälkeen. Kun kipeät ja intiimit asiat on nostettu yhdessä pintaan, on niistä helpompi puhua jatkossakin.

Puhuminen auttaa

Puhuminen on ollut yksi Eeva-Liisa Vuolasahon tärkeimmistä tukipilareista surun keskellä. Vaikeimpien asioiden käsittely on jäänyt sururyhmään, mutta ovat ystävätkin jaksaneet kuunnella.

– Ystävät eivät aina ole tienneet, mitä sanoa, mutta heidän kanssaan olemme sitten päätyneet muistelemaan Jussia. Muistelemme vain kaikkia hyviä hetkiä. En minä mitään pahoja enää muistakaan, Vuolasaho toteaa.

Jussi oli hänen mukaansa hyväluontoinen ja auttavainen mies, joskin joskus vähän jääräpäinen. Hyvää muisteltavaa riittää.

Ystävät eivät aina ole tienneet, mitä sanoa.

Eeva-Liisa Vuolasaho

Aktiivisella miehellä oli kylällä paljon ystäviä ja tuttavia. Hän pelasi curlingia, veti miesten jumppaa ja lenkkeili päivittäin – ihan viimeiseen asti. Siksi monen olikin vaikea käsittää äkillistä poismenoa.

– Moni ihmetteli ääneen, miten voi olla, että lehdessä oli risti-ilmoitus, kun juurihan he näkivät Jussin lenkillä, Eeva-Liisa Vuolasaho muistelee.

Hyvää yötä ja kauniita unia

Tieto syövästä tuli sattumalta. Eeva-Liisa Vuolasahon mieheltä löydettiin rutiininomaisessa 70-vuotistarkastuksessa ensin eturauhassyöpä. Se vaikutti rauhalliselta, ei kohtalokkaalta. Hän oli menossa sädehoitoon, kun lääkäri halusi keskustella. Sädehoitoja varten tehdyissä kokeissa kävi ilmi, että haima-arvot olivat hälyttävällä tasolla. Sovittiin, että sädehoito aloitetaan vasta lisäkokeiden jälkeen. Lisäkokeita ei kuitenkaan ehditty tehdä.

– Aloin kiinnittää hyvin pian kotona huomiota siihen, että Jussin vatsa kasvoi. Sen huomasi erityisen hyvin saunan jälkeen, Vuolasaho kertoo.

Jussi Vuolasaho ajoi itse sairaalaan tarkastettavaksi tiistaina. Viimeiset sanansa hän sanoi vajaata viikkoa myöhemmin.

– Meillä oli aina tapana sanoa nukkumaan mennessä hyvää yötä ja kauniita unia. Niin hän minulle sanoi sunnuntainakin. Ne olivat melko lailla viimeiset sanat, Eeva-Liisa Vuolasaho kertoo murtuen kyyneliin.

Viimeisinä päivinä Jussi Vuolasahoon ei saanut enää kontaktia. Torstaina hän kuoli.

Olen ajatellut, että minun olisi pitänyt jäädä silloin sairaalaan pidemmäksi aikaa.

Eeva-Liisa Vuolasaho

Hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat istuneet vuoteen äärellä, kuten muinakin päivinä, mutta eivät tienneet, että silloin olisi ollut aika hyvästellä. He olivat ehtineet kotiin asti, kun puhelu sairaalasta tuli.

– Olen ajatellut, että minun olisi pitänyt jäädä silloin sairaalaan pidemmäksi aikaa. Sitä jään ikuisesti harmittelemaan, Eeva-Liisa Vuolasaho kertoo.

Hän kävi vielä sairaalassa jättämässä hyvästit kuolleelle miehelleen, avasi televisiosta iskelmämusiikkia soittavan Harju & Pöntinen kanavan ja soitti sinne toiveensa. Viiden minuutin kuluttua rakas sävelmä Muistosi on mulle kallis soi olohuoneessa.

Suru helpottaa, vaikka ikävä jää

Vielä tänäkin päivänä Eeva-Liisa Vuolasaho istuu olohuoneen sohvalla ja katselee edesmenneen miehensä kuvaa. Jos hänellä on asiaa, sanoo hän sen ääneen. Aivan kuin Jussi sen vielä kuulisi.

Välillä tuntuu siltä, että kuuleekin.

– Nämähän ovat tällaisia henkimaailman juttuja, mutta olen sanonut Eeva-Liisalle, että onhan se Jussi sinua auttanut pilven päältä moneen otteeseen. Ihmettelin vain, missä Karin apu viipyy, Kirsti Kylä-Setälä kommentoi vierestä.

Hän sanoo ajatelleensa joskus näin, kun oli vaikeuksissa rappeutuneen kotinsa remontin ja sen aiheuttamien rahallisten ongelmien kanssa. Asiat kuitenkin järjestyivät lopulta.

Nyt ystävykset ovat jättäneet omakotitalot taakseen ja muuttaneet viereisiin kerrostaloihin Kokemäen keskustaan. He viettävät aikaa yhdessä ja porukalla muiden ystävien kanssa, leipovat ja harrastavat. Kylä-Setälä hoitaa myös säännöllisesti lapsenlapsiaan.

Miesvainaat muistuvat mieleen, kun selässä olevaa vetoketjua ei meinaa millään saada yksin kiinni tai kun porkkanat pitäisi raasta sämpylöihin. Se mikä ennen oli itsestään selvästi puolisoiden kontolla, on nyt jäänyt omiksi hommiksi. Se vaatii vielä totuttelua, mutta on päivä päivältä helpompaa.

Kalenterissa lukee: Kova ikävä Karia
Päivi Meritähti / Yle

Suru on muuttanut muotoaan. Kylä-Setälän pöytäkalenterissa lukee vielä: Kova ikävä.

Siitä huolimatta elämä jatkuu.