1. yle.fi
  2. Uutiset

Esivanhempien tavarat vitriineissä – saamelaisten suhde museoon on vaikea, mutta sovinto on jo käynnissä

Väitöskirjatutkija Áile Aikion mukaan museoissa näkyy vahvasti eurooppalainen ja länsimainen leima, joka on jopa vahingollinen alkuperäiskansojen kannalta.

museologia
Gabriel Engberg jagis 1905 čoaggán sámedávviriid čoakkáldagat čájehuvvo vuosttas háve albmogii.
Pirita Näkkäläjärvi / Yle

JyväskyläJyväskylän yliopiston kampuksella kuhisee. Aulassa jaetaan "I <3 Museums"-pinssejä, ja museoalan opiskelijoita on kokoontunut saliin seuraamaan seminaariohjelmaa.

Väitöskirjatutkija Áile Aikio kiipeää gákti eli saamenpuku yllään puhujan korokkeelle ja aloittaa esitelmän pohjoissaameksi. Yleisö ehtinee ihmetellä tovin, josko puhetta kuullaan suomeksi lainkaan, mutta pian Aikio kertaa esittelynsä myös suomeksi ja kertoo havainnoistaan.

Ne ovat tiivistetysti seuraavanlaiset:

Alkuperäiskansojen, kuten saamelaisten suhde museoihin on monimutkainen.

Suosittuja museoita on eniten länsimaissa, kuten Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa (siirryt toiseen palveluun), ja ne on rakennettu länsimaisen logiikan varaan.

Alkuperäiskansoja esitetään museoissa tavalla, joka ei ole ongelmaton.

Väitöskirjatutkija Áile Aikio.
Áile Aikio on väitöskirjatutkija Lapin yliopistolla. Hänen viimeisin projektinsa koskee kulttuurisesti ja sosiaalisesti kestävää museota, alkuperäiskansan representaatiota ja saamelaiskulttuuria Saamelaismuseo SiidassaNadja Mikkonen / Yle

Alkuperäiskansan näkökulmasta eurooppalaisen museoinstituutin hiertävä tekijä on sen Eurooppa-keskeisyys (siirryt toiseen palveluun) (Kaleva). Silloin normina on Aikion mukaan eurooppalainen valkoinen heteromies, ja alkuperäiskansojen rooliksi on tullut esittää toiseutta – siis olla mittatikkuna sille, mitä eurooppalaiset eivät ole.

Tämä näkyy muun muassa siten, että alkuperäiskansat saatetaan tiivistää museonäyttelyissä muinaismenneisyyteen, siihen pisteeseen, mitä Eurooppa oli ennen sivistystä. Museoilla on myös taipumuksena esittää esimerkiksi vanha saamelaiskulttuuri puhtaampana kuin nykyinen.

– Museoissa luodaan stereotyyppisiä kuvastoja muista kulttuureista, joilla vahvistetaan länsimaista ylivaltaa ja siirretään kolonialistinen maailmankehitys yhä uusille sukupolville. Samalla luodaan käsitys siitä, millaisia alkuperäiskansat ovat, Aikio sanoo.

Gabriel Engberg jagis 1905 čoaggán sámedávviriid čoakkáldagat čájehuvvo vuosttas háve albmogii.
Tamperelaisen taiteilija Gabrien Enbergin vuonna 1905 keräämä saamelaisesineiden kokoelma esitettiin ensimmäistä kertaa yleisölle vuonna 2015. Tuolloin ne siirrettiin Vapriikista Siidaan.Pirita Näkkäläjärvi / Yle

Yleisössä on pääosin opiskelijoita – tulevia museologeja, taidehistorioitsijoita, taidekasvattajia, etnologeja. Seminaari on opiskelijoiden järjestämä, ja teema valittiin yhdessä.

– Tämä aihe valittiin siksi, että se tuntui meistä ajankohtaiselta; sellaiselta, josta emme ole vielä saaneet omissa opinnoissa riittävästi tietoa, kertoo Hilda Järvinen, museologian seminaarityöryhmän puheenjohtaja ja kolmannen vuoden opiskelija.

Aikion luentoa kuunnellaan intensiivisesti. Lopussa esitetyt kysymykset ovat sovittelevia: miten ei-saamelaiset instituutiot voisivat diplomaattisesti ojentaa kätensä alkuperäiskansoille, voiko liiallinen uteliaisuus kulttuuria kohtaan aiheuttaa ongelmia?

Yksi eriävä kysymys esitetään silti hiukan huolestuneeseen sävyyn: ei kai vanhalla asiantuntemuksella koottuja kokoelmia haluta hävittää ja keskittyä syyllistämään museolaitosta?

Kulttuuri, joka ei tuhoutunutkaan

Áile Aikion riskut kimmeltävät kilpaa auringon kanssa hänen astuttuaan korokkeelta alas ja yliopiston pihalle. Hän toistaa rauhallisesti saman vastauksen minkä antoi myös huolestuneelle kysyjälle esitelmänsä aikana:

– Kun ratkaistaan konfliktia ja päädytään sovitteluun, ei ole tärkeää, että päätetään syyllisistä ja syyttömistä. Tärkeämpää on se, että voidaan puhua asioista ja vähitellen päästä eteenpäin niin, ettei ole enää osapuolia, vaan ihmisiä jotka ovat kiinnostuneita samasta asiasta.

Tämä aihe valittiin siksi, että se tuntui meistä ajankohtaiselta; sellaiselta, josta emme ole vielä saaneet omissa opinnoissa riittävästi tietoa.

Hilda Järvinen

Sana "konflikti" ei Aikion puheissa viittaa mihinkään dramaattiseen selkkaukseen, vaan tilanteeseen, jossa on eturistiriita. Museoiden ja saamelaisten välisessä konfliktissa merkittävää on se, miksi saamelaisaineistoa ylipäätään alettiin kerätä museoihin. Aikio kertoo, että aineistolla haluttiin osoittaa suomalainen identiteetti eurooppalaisena maanviljelijäkansana, erossa kiertelevistä pohjoisen "lappalaisista".

– Toisaalta myös paistoi vahva huoli siitä, että alkuperäiskansat tulisivat tuhoutumaan. Oli kiire tallettaa mahdollisimman paljon aineistoa museoon, jotta kulttuuria voitaisiin tutkia sen jälkeenkin, kun alkuperäiskansa on kadonnut, hän valottaa.

– Alkuperäiskansan näkökulmasta se on aika omituinen ajatus. Olisivat käyttäneet nekin voimavarat kulttuurin elinvoimaisena pitämiseen sen sijaan, että aineistoa kahmittiin mahdollisimman tehokkaasti pois.

Museo heijastaa yhteisönsä arvoja

Aikion alustus koskee nimenomaan sovintotyötä. Siitä onkin viime aikoina keskusteltu ahkerasti: saamelaisten ja Suomen valtion välinen sovitteluprosessi etenee muun muassa totuuskomission kautta, mutta Aikion puheissa myös museon kaltaiset kulttuuri-instituutiot saavat osansa järjestelmän tuulettamisesta.

On ihan normaalia, että alkuperäiskansojen kulttuuria esitetään museoissa samassa huoneessa, missä on vaikkapa antiikin Kreikan kulttuureja, vaikka ne ovat ajallisesti aivan eri tasoilla.

Áile Aikio

Aikion mielestä alkuperäiskansan ja museoiden välisessä sovittelu- ja yhteistyössä ei ensimmäisenä kannata kaivaa esiin kaikista kipeimpiä kohtia. Niitä ovat esimerkiksi ihmisjäännösten esittely tai tutkiminen, joita Suomen museot eivät sentään ole niin ahkerasti kunnostautuneet kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Saamelaismuseo Siida
Saamelaismuseo Siida on saanut viime vuosina merkittäviä saamelaisesineitä takaisin suomalaisilta museoilta.Vesa Toppari / Yle

Suomessa muut kuin museologit tosin ovat aikanaan kajonneet hautoihin: tutkija Veli-Pekka Lehtolan teoksessa Saamelaiset (siirryt toiseen palveluun) kerrotaan, kuinka Inarin Hautuumaasaaressa siunattiin haudan lepoon kymmeniä saamelaisten esi-isien pääkalloja vuonna 1995. Erilaiset antropologiset retkikunnat olivat keränneet kalloja alueelta satakunta vuotta sitten.

– Mutta museot liittyvät aiheeseen. Monet tutkijoista ovat työskennelleet myös museoalalla, ja osaa esimerkiksi rotututkimuksien tuloksista säilytetään museoissa, Aikio muistuttaa.

Sovinnon merkit ovat jo ilmassa

Aikion mukaan Suomessa on hyvin vähän ymmärrystä siitä, miten suomalainen kolonialismi vaikuttaa saamelaisiin. Aikio valottaa, että alkuperäiskansojen näkemyksen mukaan kolonialismi ei ole vain perinteistä siirtomaavaltaa, vaan yhä olemassa oleva yhteiskunnallinen rakenne, joka vaikuttaa jatkuvasti valtaväestön ja alkuperäiskansan suhteeseen.

– Helpostihan ajatellaan, ettei museolla ole asiassa mitään roolia, sillä se on neutraali paikka. Todellisuudessa museo ei ole millään tavalla neutraali: se on hyvin vaikuttunut niistä arvoista, jotka ovat paitsi työntekijöillä, myös ympäröivällä yhteisöllä, Aikio sanoo.

– On ihan normaalia, että alkuperäiskansojen kulttuuria esitetään museoissa samassa huoneessa, missä on vaikkapa antiikin Kreikan kulttuureja, vaikka ne ovat ajallisesti aivan eri tasoilla

Lávka Gabriel Engberg sámečoakkáldagas 1905.
Laukku kuuluu saamelaismuseo Siidalle palautettuun kokoelmaan, joka kerättiin sata vuotta sitten.Pirita Näkkäläjärvi / Yle

Ratkaisuksi konfliktiin Aikio tarjoaa saamelaisen näkökulman tuomista museoon ja yhteistyötä saamelaisten kanssa. Yhtenä käsinkosketeltavana keinona Aikio esittelee saamelaiselle kulttuurille ominaiset dialogiset toimintamuodot. Ne ovat gulahallat, dialoginen vuoropuhelu, gávnnadit, halu ystävystyä, ja gáibmat, viihtymistä toistensa seurassa.

– Museoiden ja saamelaisten välinen suhde on juuri nyt siinä tilassa, että toinen puhuu, mutta toinen ei kuule, Aikio kertoo.

Kuuntelemisen jälkeen ensimmäinen askel olisi toistensa löytämisessä; sen pohtimisessa, miten yhteistyökumppanuus voisi löytyä. Viimeinen vaihe, gáibmat, tarkoittaa jo vaihetta, jossa ollaan tultu niin lähelle toista, että halutaan viettää aikaa toisen kanssa. Se on Aikion mielestä paras tilanne, jossa sekä valtaväestö että saamelaiset hyötyvät saamelaiskokoelmista.

Kansallismuseon intendentti Raila Kataja pitelee kädessään saamelaista sarvilakkia.
Nella Nuora / Yle

Hilda Järvinen kuunteli Aikion esitelmää tiiviisti. Opiskelijoiden ja opettajien kesken on onko syntynyt keskustelua siitä, millainen tulevaisuuden museo voisi olla. Murros on jo alkanut: siinä missä entisaikojen museologit saattoivat kohdella eri kulttuurien arvoesineitä jopa ylimielisesti, keskittyvät nykyajan ammattilaiset sosiaalisuuteen ja ymmärtämiseen.

Tilanteen kääntymisestä on tuoreita esimerkkejä: kolme vuotta sitten tamperelainen Vapriikki-museo lahjoitti sata vuotta arkistoissa lojuneita saamelaisesineitä Siidalle. Niiden joukossa kotiseudulleen pääsi takaisin muun muassa arvokas, osittain mystisesti käytöstä kadonnut saamelaisnaisten sarvilakki. Viime vuonna Kansallismuseo palautti valtaisan kokoelman saamelaisesineitä takaisin pohjoiseen (siirryt toiseen palveluun) (HS).

Juuri tällaiset merkit kertovat Aikion mielestä, että saamelaisten ja museoinstituution suhde Suomessa on parantunut.

– Tällä hetkellä on todella iso mahdollisuus saada konflikti ratkaistua. Meidän pitäisi vaan jatkaa keskustelua ja miettiä, miten molemmat osapuolet saavat eniten irti tästä yhteisestä kiinnostuksesta, kulttuuriperinnön suojelusta.

Lue seuraavaksi