Niina Junttilan kolumni: Miten nuorilla menee? No me kysyimme

Nuoret toivovat, että heiltä kysytään miten menee, tiivistää vastauksia Niina Junttila, joka oli mukana laatimassa Yle Uutisluokan kyselyä nuorille.

nuoret
Niina Junttila
Niina Junttilan mukaan yksinäisyys on suuri yhteiskunnallinen ongelma, josta pitäisi keskustella nykyistä enemmän. Pasi Leino

Mitä nuorille ihan oikeasti kuuluu, miten heillä menee ja mitä asioita he meiltä aikuisilta toivoisivat? Jos näihin kysymyksiin haluaa rehelliset, validit ja luotettavat vastaukset, on parasta antaa nuorten sekä kysyä että vastata ihan itse.

Yhteisen työskentelyn päätteeksi lomake ei koostunut tubettajista, vlogeista, mesettämisistä tai muista digiasioista vaan kysymyksistä ystävistä, kavereista, tulevaisuuden unelmista, keinoista kestää ajoittaista pahaa oloa ja siitä, kiinnostaako aikuisia ihan oikeasti se, että, miten nuorilla menee.

Vastaukset yllättivät – sekä hyvän että pahan olon osalta.

“Tää oli kiva kysely, koska on aina mukavaa, jos joku kysyy miten menee.”

Suurin osa suomalaisista nuorista voi loistavasti. Kolmella neljästä on kavereita, joille voi kertoa ihan mitä tahansa ja kaveriporukka, johon kokee kuuluvansa ja jonka seuraan pääsee aina kun haluaa. Silti ihan liian moni nuori kokee ulkopuolisuutta, osattomuutta, epäluottamusta ja pelkoja muita ihmisiä kohtaan.

Nuorista 23 prosenttia eli lähes joka neljäs koki, etteivät opettajat olleet kiinnostuneita siitä, mitä heille kuuluu tai miten heillä menee. Kavereiden osalta vastaava luku oli 10 prosenttia ja vanhempien osalta vain 7 prosenttia. Erityisesti opettajilta toivottiin, että heillä olisi joskus aikaa kysyä “mitä kuuluu” tai “miten sulla menee”.

Kysymisen esteenä saattaa olla arjen kiire, salassapitovelvollisuuksien viidakko tai se, ettei vastaus aina ole kivaa kuunneltavaa. Osa vastauksista saattaa ärsyttää: “Miks sä saatana teet tälläst paskaa voihan saatana ku menee hermot”; tai pelottaa: “kun on paha olla niin viiltelen tai yritän itsemurhaa”.

Ei kannata kysyä, ellei kestä kuulla vastausta. Kuitenkin se, että joku kysyy, kuuntelee, ottaa tosissaan, välittää ja antaa aikaa oli asia, jota suurin osa nuorista toivoi. Seuraavia selviytymiskeinoja olivat yksin itkeminen, syöminen ja viiltely tai muu itsensä satuttaminen.

Joka neljäs nuori kertoi haluavansa satuttaa itseään vähintäänkin joskus. Yksi kymmenestä usein tai aina. Juuri heidän kuulumistensa jäivät aikuisilta aivan liian usein kysymättä.

"Yksinäisyyttä, näkymättömyyttä ja kaiken kattavaa pahaa oloa"

Lähes joka viides nuori koki, että muut käyttäytyvät vähintäänkin joskus siten, kuin hän olisi näkymätön. Sellainen, joka jää toistuvasti ilman kutsua erilaisiin tilanteisiin ja tapahtumiin ja jolle ei kerrota samoja asioita kuin muille. Näkymättömyyden kokemusten ja yksinäisyyden tunteiden välinen yhteys oli valtavan voimakas.

Voi olla, että ihminen tulee yksinäiseksi siksi, ettei kukaan huomaa häntä, mutta toisaalta myös yksinäisyys voi saada suojaamaan itsensä kuorella, jonka lävitse muut eivät enää näe.

Tytöt olivat poikia tyytymättömämpiä ulkonäköönsä, söivät huonommin kuin heidän omasta mielestään pitäisi ja jättivät laihtumisen toivossa välillä kokonaan syömättä. Tytöt kokivat poikia useammin yksinäisyyttä, alakuloisuutta, sosiaalisia pelkoja ja näkymättömyyttä.

Mutta vielä tyttöjäkin useammin näistä ulkopuolisuuden ja pahan olon kokemuksista raportoivat nuoret, jotka eivät halunneet määritellä itseään tytöksi tai pojaksi. Nämä nuoret halusivat muita useammin pitää ajatukset ja tunteet sisällään, koska pelkäsivät tulevansa torjutuiksi. Luottamus siihen, että kannattaa edes yrittää, koska ei kuitenkaan tule onnistumaan oli toistuva ja usko parempaan tulevaisuuteen vähäinen.

Kokemus erilaisuudesta on asia, joka satuttaa ja sairastuttaa.

“Ihmiset tekee liian paskasti muille”

Lähes kolmannes nuorista ajatteli, että joskus on vain valehdeltava saadakseen sen, mitä haluaa. Neljännes ajatteli, ettei muita ihmisiä ole hyvä päästää liian lähelle itseä ja viidennes ajatteli, etteivät muut ihmiset pidä antamiaan lupauksia. 120 nuorta halusi kostaa muille sen, että oli tullut loukatuksi. Seitsemän prosenttia oli sitä mieltä, että on parempi satuttaa muita ennen kuin he ehtivät satuttamaa sinua.

Epäluottamus muita ihmisiä kohtaan oli vahvasti yhteydessä yksinäisyyden tunteisiin, ulkopuoliseksi sulkemisen kokemuksiin, sosiaalisiin pelkoihin ja ahdistuneisuuteen sekä alakuloiseen ja surulliseen mielialaan. Epäluottamus ajaa ihmisiä taistelutilanteisiin, toisin kuin luottamus, myötätunto ja usko siihen, että tulevaisuudessa asiat ovat joko paremmin tai vähintäänkin yhtä hyvin kuin juuri nyt.

“Ei tarvitse huolestua vastauksista, oon avun äärellä ja jonain päivänä etenen elämässäni”

Suurimmalla osalla nuorista menee kuitenkin loistavasti ja usko tulevaisuuteen, unelmat opiskelusta, mielenkiintoisista työpaikoista, matkustelusta ja omasta perheestä elävät vahvoina. Nuorten kyky välittää toisistaan, unelmoida isosti, kannustaa kavereitaan ja luottaa vanhempiinsa oli sangen positiivista luettavaa.

Toisin kuin odotin, ei ihailtujen henkilöiden ja esikuvien listalle noussut tubettajia, räppääjiä tai maailmalla menestyneitä suomalaisia vaan listan ehdottomana ykkösenä – 113 nuoren mainitsemana – oli äiti. Yhteensä 294 nuorta eli 45 prosenttia kysymykseen vastanneista kirjasi mukaan oman vanhempansa. Joko äidin, isän tai molemmat.

Pidän esikuvinani äitiä ja isää, koska he eivät ikinä hylkäisi mua tai muuta perhettä ja ovat rohkeita ja määrätietoisia saavuttamaan unelmiaan.”

“Tärkeimpiä ovat ystävät. He saavat minut aina tuntemaan itseni tärkeäksi ja riittäväksi”

Elämänsä parhaimmiksi asioiksi suurin osa nuorista kirjasi ystävät, musiikin, harrastukset, vanhemmat, jotka välittävät ja tavoitteet, joiden eteen tehdä töitä.

Jos joku olisi vajaat kolmekymmentä vuotta sitten kysynyt minulta samaa asiaa, olisin varmastikin vastannut samoin. Ovikelloista on siirrytty whatsuppeihin ja työkirjoista tabletteihin, mutta elämän tärkeimmät asiat ovat säilyneet samoina.

Niina Junttila

Kirjoittaja on Turun yliopiston kasvatuspsykologian apulaisprofessori, joka oli mukana koostamassa nuorille tehtyä Yle Uutisluokan kyselyä. Hän on kirjoittanut lasten ja nuorten yksinäisyydestä kirjassa Kavereita nolla ja aikuisten yksinäisyydestä sekä ostrakismista kirjassa Kaiken keskellä yksin.

Tekstissä käytetyt lainaukset ovat poimintoja nuorten kyselyvastauksista.