Jukka Relanderin kolumni: Kirkolla on salaisuus, siellä uskotaan Jumalaan

Koska viimeksi kuulit kirkon puhuvan uskonnosta, kysyy Jukka Relander

uskonto
Jukka Relander
Jukka RelanderPekka Tynell / Yle

Kirkko tiedotti keväällä nettisivuillaan, että pääsiäisen alla vietetään ekopaastoa. Ideana on hiljentyä vähemmillä kaloreilla ajattelemaan talousmetsää räntäsateessa.

Ajatuksella on toki oma logiikkansa. Luonto on merkki luojansa suuruudesta ja meidän puutarhureiden on välillä hyvä muistaa että kyllähän se honka humisee jos nostaa katseen kännykästä ja tytär on hetken hiljaa.

Ja ei minulla ole mitään ekopaastoa vastaan. Kannatan yleensä kaikkia asioita, joiden edessä lukee eko, miksen sitten paastoakin. Mutta sitä jäin miettimään, että miten tämä kuutisensataa Twitter-seuraajaa tuottanut kampanja välittää kirkon viestiä.

Yllättävän moni vastaantulija ihan oikeasti loukkaantuu kohdatessaan edes suvivirren verran uskonnollista puhetta.

Nettisivujensa mukaan kirkko viettää myös sisällissodan muistovuotta, teettää talousselvityksiä, käynnistää yhteisvastuukeräystä, panostaa yksinhuoltajaperheisiin ja parisuhteisiin, kuuntelee niitä jotka tarvitsevat tukea, rakentaa yhteiskuntarauhaa, auttaa turvapaikan hakijoita, kantaa huolta ilmastonmuutoksesta ja painottaa hyvän saattohoidon merkitystä.

Kirkko tekee hyviä asioita, ja siksi se on harvemmin uutisissa. Kenellekään ei näet ole yllätys, että kirkko tekee hyvää.

Vain yhtä kirkko ei tee: se ei puhu uskonnosta kuin hiljaa kuiskaten.

Hiljaisuuteen on syynsä. Ihmiset kavahtavat julistamista, ja siksi saarnaajilla on sordiino suussa.

Yllättävän moni vastaantulija ihan oikeasti loukkaantuu kohdatessaan edes suvivirren verran uskonnollista puhetta. Poliisin puhallusratsiakin kestää suuremman promillepitoisuuden kuin 6b -luokan lauluesitys uskontoa koulun kevätjuhlassa.

Osa ärsyyntymisestä johtuu siitä, että monet ihmiset kokevat että heille yritetään ujuttaa uskontoa ikään kuin salaa, seurakunnan tietovisan ja Lähetyksen puuhapiirin puolivälissä. Se ei muuten ole mikään ihme, että tällainen vaikutelma syntyy kun itse uskonnosta puhutaan niin vähän.

Osittain syyt ovat syvemmällä.

Kirkko on joutunut olemassaolonsa kovimpaan legitimiteettikriisin, kuten muutkin ennen niin jykeviltä tuntuneet yhteiskunnalliset instituutiot, armeija, yliopisto ja valtio.

Niiden äärellä emme enää vastaa kysymykseen "mitä hyötyä minusta on" näille instituutioille, vaan käymme keskustelua siitä, onko valtio välttämätön, voisiko yliopistot korvata edullisemmilla kirjekursseilla ja arvioidaan sopiiko maanpuolustusvelvoitteen suorittaminen juuri tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni.

Puhe uskonnosta on pitkälti ulkoistettu konservatiiveille.

Ei ihme, että kirkko on hyödyllisten asioiden äärellä perin puuhakas. Se auttaa aviopareja, torjuu ilmastonmuutosta, luettaa lapsia ja tavoittaa etsivän nuorisotyön keinoin nekin, joita mikään muu laitos ei tavoita.

Kirkko tekee hienoja ja tärkeitä asioita. Mutta ei, uskonnosta se ei puhu kuin hiljaa kuiskaten.

Olen itse ollut mukana politiikassa, ja oppinut, että viisas puolue puhuu niistä asioista, jotka yhdistävät jäsenkuntaa ja vaikenee niistä jotka erottavat. Oma puolueeni tosin oli poikkeus tästä säännöstä, mutta ei mennä nyt siihen.

Tämä näkyy esimerkiksi uskontopolitiikassa. Demarit ja kokoomus ovat asiasta niin hiljaa kuin mahdollista. Kummassakin puolueessa on vahva uskontokriittinen siipi, vaikka varsinkin vanhempi jäsenkunta – joita demareissa on vähintään kotitarpeiksi – suhtautuu kirkkoon myönteisesti.

Kirkossa itsessään on vähän samanlainen tilanne. Konservatiiveihin ja liberaaleihin jakaantunut instituutio ei ole uskonnon yhdistämä, vaan erottama. Eniten puhutaan toki seksistä, mutta käsitykset synnistä ja armosta, anteeksiannosta ja pelastuksesta vaihtelevat rajustikin sen mukaan, luetaanko tekstejä lempeästi vai ankarasti.

Liberaali luenta varauksineen, epävarmuuksineen ja tulkinnallisuuksineen on alakynnessä ja häviää konservatiiviselle varmuudelle väittelyn kuin väittelyn. Kiista on epätasainen, joten puhe uskonnosta on pitkälti ulkoistettu konservatiiveille. Yhtenä kokonaisuutena kirkon on hankalaa julistaa muuten kuin hyviksi koetelluilla vanhoilla loitsuilla, jotka myös kuulijat osaavat ulkoa.

Minut kirkko tavoittaisi parhaiten, jos se tulisi avoimesti kaapista kaikkine opillisine ristiriitaisuuksineen, tulkinnanvaraisuuksineen ja avoimine kysymyksineen.

Varmuus voittaa kyselevän uteliaisuuden siksikin, että se on kirkon vanha brändi. Konservatiivinen kristillisyys on 1800-luvun herätysliikkeiden lapsi. Ne nousivat, kun isojako pirstoi kyläyhteisöt, rahatalous ulottui maaseudulle ja vähäväkisetkin vapautuivat patriarkan holhouksesta edustamaan itse itseään kotitalouden ulkopuolella.

Kun yhteiskunnalliset muutokset vapauttivat ja pakottivat ihmisen kasvavaan omavastuuseen elämästään, kirkko omaksui roolin modernisaatiopuskurina: se tarjosi lohtua epävarmaksi, arvaamattomaksi ja kiihtyvällä vauhdilla muuttuvaksi osoittautunutta ulkomaailmaa vastaan.

Tule tänne. Täällä on turva, isän, pojan ja pyhän hengen nimeen, se sanoo.

Minulle tuo muuttuva, kehittyvä ja avartuva moderni maailma on ainoa koti. En tarvitse suojaa sitä vastaan, vaan jotain, joka ruokkisi uteliaisuuttani ja ohjaisi oivaltamaan uutta. Minut kirkko tavoittaisi parhaiten, jos se tulisi avoimesti kaapista kaikkine opillisine ristiriitaisuuksineen, tulkinnanvaraisuuksineen ja avoimine kysymyksineen.

Nyt kun vaihtoehdot tuntuvat lähinnä olevan joko saarnaaminen sormi pystyssä tai hernepussin heittely seurakuntatalolla.

Jukka Relander

Kirjoittaja työskentelee viestintäkonsulttina Kaiku Helsingissä ja harrastaa historiaa vanhasta muistista. Vapaa-aikoinaan hän haaveilee perhokalastuksesta istuessaan kentän laidalla katsomassa kun lapset pelaavat.