Roope Mokan kolumni: Kaikki muuttavat kohta kaupunkiin, mutta kaupungit ne vasta muuttuvatkin

Kaupungit eivät kisaa maaseudun kanssa eivätkä edes keskenään. Sen sijaan tulevaisuuden urbaaneja alueita määrittää linkittyminen ihmisten ja muiden alueiden kesken. Ja muutostahti on päätähuimaava, kirjoittaa Roope Mokka.

kaupungistuminen
Roope Mokka
Roope MokkaTiina Jutila / Yle

Viimeiset kuukaudet suomalaista politiikka on hallinnut suuri harha. Sen mukaan kaupunkien ja maaseudun välillä on meneillään sota.

Tämä ei pidä paikkaansa. Mitään sotaa ei ole. Saati kilpailua. On vain kaikkien maailman alueiden globaali keskinäisriippuvuus. Halusimme sitä tai emme.

Pakenemista ei ole: Jopa pohjoiskorealaiset ja eritrealaiset ovat muusta maailmasta riippuvaisia.

Niinpä suomalaisen maaseudun ja kaupungin välillä on vain ajomatka. Varsinaista maaseutua, joka olisi itsenäinen kaupungeista, tai kaupunkia, joka olisi itsenäinen maaseudusta ei ole.

Lähes puolet suomalaisista viettää useita viikkoja vuodesta maaseudulla, omistamissaan asunnoissa. Suurin osa metsistämme on kaupunkilaisten omistamia. Maaseudulta kaupunkeihin pendelöinti on tavallista. Nyt ja tulevaisuudessa korostuu alueiden vastakkainasettelun sijaan eri alueilla ja eri puolilla maailmaa asuvien ihmisyhteisöjen keskinäisriippuvuus.

Kolmenkymmenen vuoden päästä 80 prosenttia ihmisistä asuu suurissa kaupungeissa ja nämä ovat silloin vastuussa 90 prosentista maailmantaloudesta.

Kun maailmaa tarkastelee keskinäisriippuvuuden eikä kilpailun kannalta, se alkaa näyttää aivan erilaiselta. Onkin olemassa ihmisiä ja alueita, jotka liittyvät toisiinsa ja mitä syvemmin ne ovat toisiinsa linkittyneitä, sitä paremmin niillä menee! Ja katsos, ei ole ihmekään että maailman vähiten linkittyneillä alueilla, Pohjois-Korealla ja Eritrealla ei mene erityisen hyvin.

Keskinäisriippuvuuden ansiosta myöskään kaupunkeja ei ole enää olemassa. Ei sellaisena kuin me olemme ne tottuneet näkemään.

Kaupungistuminen 2000-luvulla ei nimittäin ole samanlaista kuin kaupungistuminen 1900-luvulla. Kehitämme kaupunkeja vielä kuin teollisella ajalla. Seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana muuttuu kuitenkin se, miten käytämme ja hallitsemme kaupunkeja. Jo nyt suuressa murroksessa ovat tapamme elää, liikkua ja tehdä töitä.

Kaupunkien toiminnan lisäksi kaupungistumisen vauhti muuttuu. Uudet kaupungit syntyvät vuosikymmenissä, eivät vuosisadoissa. Kolmenkymmenen vuoden päästä 80 prosenttia ihmisistä asuu suurissa kaupungeissa ja nämä ovat silloin vastuussa 90 prosentista maailmantaloudesta.

Kiinassa megakapungit kasvavat yhteen ja muodostavat yli sadan miljoonan ihmisen urbaaneja alueita.

2000-luvun kaupungit ovat paljon suurempia kuin 1900-luvun kaupungit. Maailman suurimmat kaupungit löytyvät tulevaisuudessa Afrikasta ja Aasiasta.

New York, Tokio ja Lontoo olivat pitkään maailman suurimpia kaupunkeja. New Yorkin urbaani alue ylitti ensimmäisenä maailmassa kymmenen miljoonan ihmisen rajan 1930-luvulla, Tokion ja Lontoon metropolialueet seurasivat perässä. Lähes koko 1900-luvun yli kymmenen miljoonan ihmisen megakaupunkeja oli tasan kolme.

Vuonna 2030 megakaupunkeja on lähes neljäkymmentä. Kiinassa seitsemän, Intiassa ja Afrikassa lähes kymmenen kussakin, useita latinalaisessa Amerikassa eikä yhtään uutta vanhassa lännessä.

Maailman nopeiten kasvavat kaupungit ovatkin Nairobi, Lagos, Kinshasa, Kabul ja Addis Abeba. Niiden koko vähintään tuplaantuu kahdessakymmenessä vuodessa.

Kiinassa megakapungit kasvavat yhteen ja muodostavat yli sadan miljoonan ihmisen urbaaneja alueita.

Ihmiskunta asuu siis tulevaisuudessa jäätävän kokoisissa kaupungeissa, jotka ovat kasvaneet muutamassa vuosikymmenessä. Siihen on syynsä: kaupungit vetävät ihmisiä puoleensa, sillä niistä on enemmän yhteyksiä muualle maailmaan. Eli enemmän oppimista, työtä, omaa tilaa ja sosiaalisia ryhmiä kullekin.

2000-luvulla kaupungit eivät enää menesty kilpailemalla keskenään vaan toimimalla verkostoissa. Ylikansallisia kaupunkiverkostoja on nyt muutamia ja ne keskittyvät usein ilmastonmuutokseen tai muihin yksittäisiin poliittisiin kysymyksiin.

Uskon kuitenkin, että tulevaisuudessa juuri ylikansalliset kaupunkiverkostot tulevat korvaamaan EU:n, YK:n ja Naton kaltaiset ylikansalliset maaliitot. Siis jos ne eivät toista kansallisvaltioiden virheitä yhdistyessään. Enkä usko että toistavat. Ovathan niiden yhteydet keskenään ovat konkreettisempia ja jaetut edut suoremmin toisiinsa liittyviä.

Keskinäisriippuvaisuuden aikaan kaupungit syntyvät ja pysyvät elinvoimaisena eri tavoin kuin ennen.

Hybridikaupungissa mikään tila ei ole vain yhdessä käytössä. Kaikki on popup-forever.

Aiemmin kaupunkeja syntyi suurten yksiköiden ympärille. Oli kaivos, koski, joki tai jokin yksi monoliittinen kimpale, joka veti puoleensa ihmisiä.

Tämä malli kesti pitkään ja sitä tekohengitetään vieläkin hartaasti. Taantuvia kaupunkeja yritetään pelastaa sillä, että niihin haalitaan suuri oppilaitos, tehdas tai virasto. Tämä ei toimi, sillä teollisista kaupungeista on jo siirrytty hybridikaupunkeihin, joiden pääasiallinen tehtävä on oppiminen, ei tuotanto.

Kaupungit onkin nähtävä ensisijaisesti eri näkökulmista maailmaa tarkastelevien ihmisten ja ajatusten vuorovaikutuksesta syntyvien ideoiden luomisen ja käyttöönoton estradeina. Kaupunkien voima perustuu fyysiselle kontaktille, sille, että olemme kehoinemme samalla kadulla, samassa kaupassa, samassa kulkuneuvossa ja samassa puistossa.

Jos teollisessa kaupungissa kaikki oli sementoitua, hybridikaupungissa mikään tila ei ole vain yhdessä käytössä. Kaikki on popup-forever.

Pääkonttoreista siirrytään jaettuihin yhteistyötiloihin ja tapaamisiin kahviloissa, kävelykokouksiin ja tapahtumiin. Kouluissa siirrytään oppitunneista ilmiöoppimiseen siellä, missä ilmiö ilmenee. Kauppaa käydään pop-upkaupoissa ja verkossa ja ostokset tuodaan sinne missä milloinkin olet.

Tämä tarkoittaa, että siinä missä ennen oli ostoskeskuksia, pääkonttoreita, kouluja, yliopistokampuksia, teollisuusalueita ja asuinalueita, on nyt vain kaikkien toimintojen jatkuvaa limittymistä ja erirytmisyyttä.

Kaupungeissa tapahtuvalla kiivaalla oppimisella on kuitenkin myös kääntöpuolensa.

Koska oppimista tapahtuu enemmän siellä, missä väestö on tiheintä, ja oppiminen nostaa osaamisen arvoa ja kasvattaa taloutta, on tiheissä kaupungeissa liian kallista asua. Osa kaupunkilaisista rikastuu liikaa!

Robottikulkuneuvojen ympärille tehdyt jakamispalvelut voivat laskea autojen tarpeen suurissa kaupungeissa jopa kolmeen prosenttiin nykyisestä.

Tämä taas hyödyttää kohtuuttomasti niitä, jotka omistavat ja rakentavat kiinteistöjä keskustoihin. Useissa megakaupungeissa tilanne niin paha, että ihmiset matkustavat tunteja päästäkseen töihin. Pian vain kaikkein rikkaimmilla on varaa asua lähellä töitään.

Sama ilmiö näkyy Suomessakin, joskaan ei niin äärimmäisenä kuin vaikka Lontoossa tai San Franciscossa. Keskinäisriippuvuuden tihentymien aiheuttama kiinteistöjen arvonnousu ei voi jatkua loputtomasti, ellei samalla rahoiteta kohtuuhintaista asumista valtaosalle väestöä.

Liikenteen murros, eli automatisointi, verkottuminen ja sähköistyminen voi vapauttaa käsittämättömän määrä resursseja ja muuttaa kaupunkeja yhtä perusteellisesti kuin autot ja lähiöt muuttivat niitä 1900-luvulla.

Tämä muutos tapahtuu seuraavan 30 vuoden aikana. OECD:n mallinnusten mukaan (siirryt toiseen palveluun) oikein säädeltynä robottikulkuneuvojen ympärille tehdyt jakamispalvelut voivat laskea autojen tarpeen suurissa kaupungeissa – mallinnustapauksessa Lissabonissa – jopa kolmeen prosenttiin nykyisestä.

Ajattele, mitä tämä tarkoittaa vapautuneissa parkkipaikoissa ja tiepinta-alassa.

Suurin vallan uusjako ei tapahdu kaupunkien ja valtioiden, vaan kaupunkien ja globaalien digitaalisten alustojen välillä.

Kaupunkien 2000-luvun suurin haaste tulee kuitenkin digitalisaatiosta, joka on keskinäisriippuvaisuuden varsinainen polttoaine. Digitalisaation seuraava aalto nimittäin kohdistuu juuri kaupunkeihin.

Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana digitalisaatio muuttaa sen, miten kaupunkeja hallitaan, omistetaan, rahoitetaan ja käytetään. Niinpä suurin vallan uusjako ei tapahdu kaupunkien ja valtioiden, vaan kaupunkien ja globaalien digitaalisten alustojen välillä.

Kun kaikkea voidaan optimoida, kuka päättää mitä kaupungissasi optimoidaan: Uber, Facebook, Google, Amazon, Apple vai Cambridge analytica?

Siinä missä kansallisvaltioilla on epäsuorat kansantaloudelliset intressit säännellä digijättiläisiä, vaikuttaa niiden toiminta suoraan kaupunkeihin: siihen miten niissä tehdään töitä, asutaan, kulutetaan ja liikutaan. Ja ennen kaikkea: kuka voi näihin vaikuttaa ja miten.

Kaupungit eivät siis ole ratkaisu kansallisvaltion ongelmiin, vaan niiden aika tuo mukanaan uusia ongelmia ja jättää monta vanhaa ratkaisematta.

Silti Suomessa keskustelua käydään mieluusti siitä, mikä on suomalaisten kaupunkien ja suomalaisen haja-asutusalueen suhde.

Pitäisikö katse nostaa suomalaisesta mullasta kohti globaalia linkittäytymistä?

Roope Mokka

Kirjoittaja on tulevaisuudentutkija, joka uskoo, että elämme juuri nyt ihmiskunnan historian parasta ja epävarminta aikaa. Mokka työskentelee ajatushautomo Demos Helsingissä ja on toinen sen perustajista.