"Nyt isä menee ja sitten kenties ei palaa koskaan" – harvinaiset ainekirjoitukset paljastavat lasten muistoja sisällissodan keskeltä

Valtaosa lapsista jäi sisällissodan aikana sivullisten joukkoon ihmettelemään ympärillä pauhaavaa sotaa. Vuoden 1919 ainekirjoituksissa Sotjalan kansakoulun oppilaat kuvailevat sota-aikaa lasten silmin.

Suomen sisällissota
Koululaisen ainekirjoitusta vuodelta 1919
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura

"Kuuntelin kuinka tykit ja kiväärit paukkuivat Syrjäntakana ja Lehdesmäjessä. Mutta kun olin vähän aikaa istunut rupesi Lehdesmäjestä näkyyn mustat sauvut. Nyt laskeusin alas itkien ja riensin toisille sanomaan Nyt olin siinä päätöksessä, että oma koti oli jo mennyttä. " Näin kirjoittaa Ida Kekkonen kevään 1918 muistoistaan.

Suomen sisällissotaa on käsitelty monesta eri näkökulmasta ja sotaa on tutkittu laajalti. Lasten rooli on kuitenkin jäänyt tutkimuksissa melko vähäiseksi. Esimerkiksi sodan kokeneiden lasten traumoista ei ole tehty lainkaan tutkimusta.

Sisällissota jätti syvät arvet lapsiin. Heistä osa koki sodan kauhut taisteluiden keskellä sotilaan asemassa sekä vankileireillä. Paljon lapsia jäi myös sodan jalkoihin viattomina siviileinä. He pelkäsivät läheistensä sekä kotinsa puolesta ja hämmästelivät ympärillä pauhaavaa sotaa.

Traumaterapiaa ei ollut

Suomeen laskeutui sisällissodan jälkeen puhumattomuuden ilmapiiri, joka kannusti kaikkia vaikenemaan. Myöskään lapset eivät saaneet minkäänlaista jälkihoitoa traumoihinsa.

Keväällä 1919 Hauholla sijaitsevan Sotjalan kansakoulun opettaja Emil Keskitalo pyysi nuoria, noin 10-vuotiaita oppilaitaan kirjoittamaan paperille omia muistojaan sota-ajalta. Julkaisemme nyt osan näistä lasten kirjoituksista alkuperäisessä muodossaan, kieliopillisine virheineen.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton auttavien puhelin- ja nettipalvelujen päällikkö, sosiaalipsykologi Tatjana Pajamäki luki kirjoitukset Ylen pyynnöstä. Hänen mukaansa tärkeää ja lapsen näkemystä ja kokemuksia arvostavaa on se, että opettaja on pyytänyt lapsia kirjoittamaan.

– On eri asia, ovatko lapset uskaltaneet kirjoittaa kaikkea sitä mitä ovat kokeneet tai mitä todellisuudessa halusivat. Ohjeistus kirjoitukseen on varmaan ollut aika neutraali.

Nykyään lasten kokemuksia ja tunnemaailmaa arvostetaan ja ymmärretään eri tasolla, Pajamäki kertoo.

– Samassa tilanteessa olleita lapsia pyydettäisiin varmasti kirjoitusohjeistuksessa kuvailemaan ennen kaikkea sodan kokemusten herättämiä ajatuksia ja tunteita: mitä itselle tapahtui ja minkälaisia ajatuksia ja tunteita se herätti. Ja niistä keskusteltaisiin sen jälkeen.

Sota voi olla lapsille irrallisia tapahtumia

Mannerheimin Lastensuojeluliiton Tatjana Pajamäen mukaan lasten kirjoituksissa yhteistä ja yleistä on se, että sota näyttäytyy yksittäisten tapahtumien sarjoina.

– Se ei ole jäsentynyt tarina, jolle olisi syynsä ja taustansa, vaan kokoelma irrallisia tapahtumia, joihin he yhtäkkisesti joutuvat mukaan. ”Sodaksi” lapset voivat määritellä yhden tapahtuman.

Tämä kokemus vastaa kyllä varmasti monen lapsen kokemusta nykyäänkin sodan jaloissa eri puolilla maailmaa.

Tatjana Pajamäki

Lasten teksteissä esiintyy vahvasti Lehdesmäen taistelu, joka käytiin 27. huhtikuuta. Punaiset ottivat Hauhon haltuunsa helmikuun alkupuolella. Kaikkiaan taistelut kestivät seudulla viiden päivän ajan, alkaen 25. huhtikuuta.

Hauholta valkoisten takaa-ajamat punaiset perääntyivät kohti itää Tuulokseen, Lammille, Hämeenkoskelle ja lopulta Lahteen. Siellä pako päättyi Felmannin pellolle. Todellisuus on varmasti ollut kaoottinen, Pajamäki muistuttaa.

– Tämä kokemus vastaa kyllä varmasti monen lapsen kokemusta nykyäänkin sodan jaloissa eri puolilla maailmaa.

1920-luvulla Hauhoa kutsuttiin hautojen maaksi, sillä alueelle jäi sisällissodan jälkeen useita punaisten joukkohautoja sekä monia pienempiä hautapaikkoja.

Savua ja ammuskelua Lehdesmäessä

Suomen vallankumous = v1918

Wallankumous riehui, joka paikassa Suomea. Minunkin kotiseudullani oli kova sota. Lehdesmäessä oli valkoset ja Portaasa oli punaset. Kyläläiset oli kaikki Pyhälammin kulmalla paossa. Niin olin minäkin äidin ja sedän kanssa Venskalla viidettä viikkoa. Kiväärin pauketta kuularuiskun rätinää kuului joka taholta.

Punaiset ampus tykillä lehdesmäkeen 150 kertaa. Rapnellista syttyi Lehdesmäen navetta palamaan niin, että lehmät paloi mukana Eläväpahat huusi tuskissaan kun täytyi kärsiä kova kuolema. Kun sanoma tuli, että pääsee kotia oli jokainen ilossaan, kun pääsi pitkästä aikaa kotia.

Reino Jokela

Reino Jokela
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura

Tatjana Pajamäki kertoo, että osassa kirjoituksista näkyy lasten psyykkistä selviytymistä tukeva tarve toivon ylläpitämiseen ja optimismiin.

– Kirjoitusten loput ovat toiveikkaita. Valoisaksi kirjoitettu tulevaisuus on toki varmasti liittynyt myös siihen, kummalla puolella perhe sodassa on mahdollisesti ollut tai taistellut ja mitkä sodan seuraukset läheisille ovat olleet.

"Sitte minä juoksin peruna kuoppaan"

Sota-aika

Punaiset toivat tykin sepän riihentykö ja ampuivat Lehdesmäkeen ja järventaka. Silloin olivat jo useat lähteneet järventaka sotaapakoon. Kivistön Jussi tuli meille ja sanoi. ,,Nyt pitää lähteä pakoon, sillä jos valkoisillaan tykki, niin ne ampuvat tänne. Silloin oli meilän isä ja Einari juuri myllyä takomassa me lähtimme sinne. Kun me menimme jysähti tykki muutamia kertoja.

Olimme myllärillä yhden kuukauden ja sitten lähdimme kotiin. Punaisten vahtia oli meilän tykönä minä ja Muntterin Toivo olimme niiten tykönä.

Kalle Järvinen
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura

Kului aikoja ja tuli kevät. Silloin meni punaiset kirkonkylään, ja valkoiset tulivat Kokkilastapäin ja Lehdesmäestä toisen ja yhtyivät Portaan kylässä. Silloin he menivät kirkolle, mutta täytyi palata pois sillä siellä oli niin paljon punasia. Minä olin silloin kylässä ja kun minä tulin, ampuivat punaiset minua kohden mutta eivät osanneet. Minä menin huoneeseen mutta ei siellä ollut ketään, sitte minä juoksin peruna kuoppaan olimme siellä niin kauvan kuin taistelu loppui sitte menimme huoneeseen. Silloin oli taas valkoset vallassa.

Kalle Järvinen

Lapset eivät syytä ketään

Sosiaalipsykologi Tatjana Pajamäki havaitsi, että lapset eivät kirjoituksissaan erittele tai ota puolia. Kuvaukset ovat konkreettisia ja neutraaleja, puhutaan punaisista ja valkoisista, mutta kielteisiä ilmaisuja ei juuri tuoteta kumpaankaan suuntaan.

– Kumpaakaan osapuolta ei kirjoituksissa syytetä. Se, mistä tämä kertoo, voi olla monen tekijän summa: lapsia on voitu esimerkiksi kotoa käsin ohjeistaa, että omaa puolta ei saa tuoda esiin julkisesti.

Kyseessä voi olla myös sisällissodan luonteeseen kuuluvaa hämmennystä pahoista tai vihollisista, pohtii Pajamäki.

– Valtioiden välisissä taisteluissa paha on helpompi ulkoistaa muualla, sisällissodassa lapsen kokemat ”viholliset ja pahat” saattoivatkin yhtäkkiä olla lapsen tuntemia läheisiä, kuten naapureita.

Ida Kekkonen (ensimmäinen sivu)
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura

Sotaa paossa

Oli syttynyt kovasota. Kotona ei sopinut olla. Lähdimme v 1918 huhtik.12pv sotaa pakoon. Lähtiessämme ei tiedetty minne mennä, mutta mennä tarvitsi.

Saavuime Sappeen Aholan kohdalle, poikkesimme sinne ja olimme sielä. Oli jo ilta myöhäinen. Seuraavana päivänä kapusin Aholan yläpuolella olevalle kallijolle. Siellä kuuntelin kuinka tykit ja kiväärit paukkuivat Syrjäntakana ja Lehdesmäjessä. Muttakun olin vähän aikaa istunut rupesi Lehdesmäjestä näkyyn mustat sauvut. Nyt laskeusin alas itkien ja riensin toisille sanomaan Nyt olin siinä päätöksessä, että oma koti oli jo mennyttä. Jalestäpain sai sitte tietää etteise ollukka meillä.

Vähänaikaa ennemmin sain kuulla, vielä ikavämmän surun täräyksen. Sain kuulla että sakosta Opettajaani oli pahoin pidelty. Nyt oli nin raskas olla. Monet illat itkin katkerasti, pikkusiskooni tuudittaessa. Kun tulin kotiin olijo kesä. Kaikki puut olivat lehdessään, ja keväinen tuuli puhalsi lämpimästi. Rauha oli jo maassa.

Ida Kekkonen

Kuvauksia lohdutuksesta ja turvanantamisesta ei juuri ole. Lapset ovat lohdutelleet toisiaan.

Tatjana Pajamäki

Kirjoituksista välittyy Tatjana Pajamäen mukaan myös se, että lapset ovat olleet sotakokemusten herättämien tunteiden, pelkojen ja surujensa kanssa melko yksin.

– Kuvauksia lohdutuksesta ja turvanantamisesta ei juuri ole. Yksi kirjoittaja kuvaa tilannetta, jossa itkee illat ja tuudittaa pikkusiskoaan. Lapset ovat lohdutelleet toisiaan.

Helvi Muntter (ensimmäinen sivu)
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura

Sota-aika. 1918

Ensin oltiin kotona melkein kovempi taisteluaika. Erään kerran, kun ensimmäisen kerran Sotjalassa sota oli, niin minä ja Martta osuttiin menemään Mäkiselle. Oltiin siellä vähän aikaa ja siellä oli Häppölän lapsetkin. Me lahdimme niitä pois viemään.

Ei oikein oltu vielä päästy sepäntykö, niin me nähtiin valkokaartiilaisia. Silloin oli jo sota melkein täydessä humussa. Me käännyimme sepälle. Siellä ei ollu muita ihmisiä huoneessa kun Laineen Saima. Häppölän lapset itkivät, ja oltiin kaikin sepän sängyn alla pitkänämme ja pelättiin kovasti.

Vähän ajan kuluttua tuli sepän emäntä huoneeseen ja sanoi, että tulkaa tänne kivijalkaan. Me mentiin ja oltiin siellä nin kauvan kun sota taukos. Me lähdimme kotio, ja seuraavana aamuna lähdettiin Rättärille pakoon. Siellä ollessa kuunneltiin kuinka tykit jyskyi Sotjalassa Wälillä mentiin katsomaan kyökin rapulle kuinka savut nousi Lehdesmäestä kun tykillä ammuttin Punasia kävi siellä joka päivä.

Helvi Muntter

Urpo Syrjä (ensimmäinen sivu)
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura

Sota-aika

Jo kohta tulee vuosi umpeen kuluneeksi siitä, mutta niin hyvin muistan sen, kuin eilispäivän tapahtuman.

Pitkäperjantaina kun olimme piilosilla meillä, niin tuli hälyytys, että kaikki kyläläiset käskettiin pakosalle. Vasta 3 p:nä huhtik. lähdimme me Rättärille. Siellä tutustuttiin ,,punasiin,” kun ne siellä kävivät maidolla.

Yöt ja päivät, pyhät ja arkipäivät yhtämittaa ammuttiin. Sitte tuli punaisten pakko-otti, johon isäkin käskettiin. Sunnuntai-aamuna hän lähti kirkolle. Oli se sydäntä viiltävä hetki, kun ajattelin, että nyt isä menee, ja sitten kenties ei palaa - koskaan. Hyvimpä se sentään sieltä suoriutui.

27 p:nä punaiset lähtivät täältä. Seuraavan päivän aamuna meni saksalaisia kirkolle. Hetken päästä kuului sieltä ankaraa pauketta: tykit, kuularuiskut ja kiväärit innokkaasti pakinoivat. Me menimme sepän kivijalkaan, kun saksalaiset palasivat kirkolta. Silloin oli kylmä ilma ja sain kärsiä ,,vilua ja nälkää.” Siihen päättyi kauhun-aika, ja uusi, toivorikas aika oli nyt alkamassa.

Urpo Syrjä.

Urpo Syrjä (toinen sivu)
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura

Tytöt ja pojat kirjoittivat eri tavoin pelosta

Tunnesanasto on monissa kirjoituksissa hyvin vähäistä huomioiden tapahtumien järkyttävyyden lasten kannalta, kertoo sosiaalipsykologi Tatjana Pajamäki.

– Erityisesti sukupuolten välillä näissä muutamassa kirjoituksessa on eroa. Tyttöjen teksteissä sivutaan tilanteiden herättämää pelkoa ja itkemistä. Poikien kirjoituksista nämä puuttuvat kokonaan.

– Tuohon aikaan on varmasti ollut sallitumpaa tytöille kuvata tuntemuksiaan ja ilmaista kirjoituksissa haavoittuvuutta ja pelkoa, Pajamäki arvioi.

Pajamäen mukaan poikien kuvauksissa rankoista kokemuksista korostuvat konkretia: vilu ja nälkä. Isän menetystä pelännyt poika kuvaa sitä myös konkretian kautta: sydäntä viiltävänä hetkenä.

Artikkeli perustuu lisäksi Tuulikki Pekkalaisen vuonna 2014 julkaistuun kirjaan "Lapset sodassa 1918", Hauho-Seuran esinemuseon arkistomateriaaliin sekä Hauho-Seuran puheenjohtajan Jouni Lehtosen haastatteluun.

Urpo Syrjä (ensimmäinen sivu)
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura
Urpo Syrjä (toinen sivu)
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura
Reino Jokela
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura
Helvi Muntter (ensimmäinen sivu)
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura
Helvi Muntter (toinen sivu)
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura
Ida Kekkonen (ensimmäinen sivu)
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura
Ida Kekkonen (toinen sivu)
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura
Kalle Järvinen
Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura