Reetta Rädyn kolumni: Lapsiperheiden määrä kantakaupungissa kasvaa – miksi asun lasten kanssa Kalliossa?

Kymmenen vuotta sitten naapurustossani asui reilut 700 lasta. Viime vuonna lapsia oli jo lähes 1100. Reetta Räty pohtii, miksi ei muuttanut rivariin saatuaan lapsia.

Kotimaa
Reetta Räty.
Reetta Räty.Petteri Sopanen / Yle

Tuttu pariskunta halusi tavata. Heillä on kaksi pientä lasta, ja edessä päätös: Pitäisikö muuttaa takaisin Kallioon? Millaista on lapsiperheen elämä kantakaupungissa? Jos muuttaa Helsingissä metron tai junan varresta ratikka-alueelle, usein pitää luopua neliöistä, parvekkeesta, pihasta ja lähimetsästä. Mitä saa tilalle?

Olen asunut lasten kanssa Kalliossa 15 vuotta. En osaa sanoa muille, viihtyisivätkö he täällä. Voin selittää omalta osaltani, miksi tilastot ovat näin hätkähdyttäviä: Kymmenen vuotta sitten omalla postinumeroalueellani asui reilut 700 lasta. Viime vuotta lapsia oli jo lähes 1100. Helsingin Sanomien juuri (28.4.) julkaisemien Tilastokeskuksen tietojen mukaan (siirryt toiseen palveluun) oman alueeni lapsimäärä on muuttunut 2008-2017 peräti 51 prosenttia. Muutos on hurja ja trendi selkeä.

Me jäimme kaupunkiin, vaikka toista lasta odottaessani yleisin kysymys ei koskenut lasta, vaan sitä, milloin te muutatte. Me taisimme jäädä, koska ei tullut mieleenkään lähteä. En ole puutarhaihminen, en aja autoa, olen paljon töissä, olen ihan hukassa jättiprismojen käytävillä, tykkään kävellä öisin kotiin keikoilta ja käydä torikahvilla. Pankista saa pitkiä lainoja ja korkeisiin huoneisiin voi rakentaa parvet.

Ehkä jäimme myös siksi, että asuntolainan maksajia on kaksi ja työpaikat ovat keskustassa. Ystäväni kuvasi tilannettaan merkitsemällä julkisen liikenteen reittioppaaseen oman työpaikan, lasten koulun, ex-puolison asunnon ja työpaikan, ex-puolison nykyisen kumppanin työpaikan, ex-puolison nykyisen kumppanin ex-puolison kodin, ja toisen lapsensa harrastuspaikan. Siihen kun lisää asumiskustannusten maksimisumman, saa huomata, että kodin sijainti ei ole ihan vain oma valinta.

Me jäimme kaupunkiin, vaikka toista lasta odottaessani yleisin kysymys ei koskenut lasta, vaan sitä, milloin te muutatte.

** Lapsiperheiden kaupunkiasumisen sanotaan** rantautuneen tänne korpeen New Yorkista, Berliinistä ja Tukholmasta. Tai sitten elämme retrosti. Tässä Ylen jutussa on kuvaava tilasto: kouluikäisten määrä Helsingin kantakaupungissa kasvanee 2030-luvulle asti – mutta ei sentään 1960-luvun lukemiin. Silloin kerrostalojen sisäpihoilla kiljui satoja lapsia. Emme ole keksineet mitään uutta.

Istumme puimassa asumisvalintoja Karhupuiston laidalla Bergga-kahvilassa. Viereisessä pöydässä on pikkutyttö pillimehun kanssa. Täällä kasvaa kahvilalapsia, joilla on ranteessa sisäleikkipaikkojen ranneke.

Asuinpaikkapäätöstä puntaroivat kysyvät:

Mistä pitää luopua?

Asuminen kaupungissa on järjettömän kallista, mutta autoa ei tarvitse. Puhe ”toisen auton myymisestä” kuulostaa hassulta. Kalleus tarkoittaa tiivistä asumista. Työhuone, vierashuone, ratasvarasto, kodinhoitohuone… mitä ne ovat? Työmatkoihin ei mene aikaa, ja ruuhkan sijaan saa istua pyörän selässä.

*Millaista on, kun ei ole omaa pihaa?
*

Minusta meillä on tosi iso piha – Karhupuisto, Tokoinranta, Lintsin kalliot… Grillaamme taloyhtiön grilleillä sisäpihalla. Parveke ei ole oma, vaan yhteinen tuuletusparveke. Pieninä lapsia ei voinut lähettää keskenään ulos, aikuisten piti päivystää Linjojen puistossa – kesällä se oli ihanaa ja talvella tylsää. Keskuspuisto on lähellä, mutta eivät minun lapseni ole samoilleet metsissä iltapäiviä. Lapsille olen sanonut, että meille ei tule tramppaa eikä koiraa (olen tottunut maalla kasvaessa siihen, että koirat saavat olla pihassa päivät, täällä se ei onnistu). Kouluikäiset lapseni liikkuvat itsekseen kavereiden luokse ja harrastuksiin, en tiedä olisivatko he pihalla, vaikka sellainen olisi.

Onko rauhatonta?

Kallio on niin hiljainen, että muualta tulleet epäilevät ymmärtäneensä väärin sekä kaupungin että Kallion. Öisin joku saattaa mölistä ulkona ”öööö, vittujätkä, ööööö”. Sen kuulee, jos ikkunat ovat auki. Muuten ei kuulu mitään – no okei, Kallion kirkonkellot kajahtelevat Sibeliusta ja ratikka kolisee.

Kivikaupunki on ihan hölmö sana. Kotitaloni on kiveä, mutta kivi on vaaleanpunaista. Vastapäinen talo on punainen, siitä seuraava vihreä. Eivätkä ruskeatkaan talot ole eri tavalla ruskeita kuin talot olivat kotiseudulla Kuusamossa. Helsinki on rantaa ja metsää, täällä on vaikeampi löytää betonierämaata kuin puita.

Pelottavatko juopot ja sekakäyttäjät?

Enemmän tunnen surua kuin pelkoa. Varsinkin kesällä alkoholismi näkyy. Lasten kanssa olemme puhuneet riippuvuuksista ja siitä, että apua pitää pyytää keneltä vain turvallisen oloiselta aikuiselta, jos on jokin ongelma. Toistaiseksi ei ole ollut. Teini-ikäinen lapseni ja hänen kaverinsa liikkuvat eri puolilla kaupunkia niin paljon, että he kyllä törmäävät urbaanin elämän kaikkiin puoliin riippumatta asuinpaikastamme.

*Mitä lapset sanovat?
*

Kun kysyin 11-vuotiaalta, millaista on asu Kalliossa, hän ei oikein ymmärtänyt, mitä kysyn. ”Mitä siitä?” Se on kuulemma kivaa, että kouluun on lyhyt matka. Myös Haapaniemen jalkapallokenttä on vieressä, samoin Braku ja kavereiden kodit.

Mitä tylsää on Kalliossa? ”Aina kun tulee kotiin, on ylämäki”, sanoo lapsi. Se on kyllä totta. Kallio on nimensä mukaisesti kalliolla.

Reetta Räty

Kirjoittaja on toimittaja, yrittäjä ja kahden tytön äiti. Kasvoi Kuusamossa, asuu Kalliossa, opettelee arabiaa.