Kähmiviä kapellimestareita ja aamukahvia Chagallin kanssa – sattuma antoi oopperalaulajalle värikkään elämän

Kansainvälistä uraa tehnyt suomalaissopraano Margareta Haverinen kuvailee klassisen musiikin estradeja "lihakaupaksi" täynnä seksuaalista häirintää ja alistavia tilanteita. Karmean kohtelun vastapainona Haverisen uraan on kuulunut myös paljon hyviä hetkiä.

oopperalaulajat
Margareta Haverinen.
Margareta Haverisen mielestä hänen elämänsä on ollut pitkälti sattuman ohjaamaa.Virpi Kotilainen / Yle

Sopraano Margareta Haveriselle povattiin 1970-luvulla suurta tulevaisuutta. Maailmanmaine jäi ehkä saavuttamatta, mutta elämä on antanut hänelle runsain käsin värikkäitä kokemuksia esiintymislavoilla – ja niiden ulkopuolella.

Keväisenä iltapäivänä istumme Haverisen ja hänen pianistipuolisonsa Collin Hansenin taiteilijakodissa Helsingin Meilahdessa. Ruokailutilan seinää koristava suurikokoinen puna-kultainen öljymaalaus sopii täydellisesti taustaksi talon eläväiselle emännälle.

Myös Haverisen tarinat ovat eloisia ja valtaosin hauskoja. Hän sanoo elämänkäänteidensä olleen pitkälti sattuman ohjaamaa.

Karmeatakin kohtelua vuosien varrelle on mahtunut.

Ensimmäinen kosketus esiintyvän taiteilijan karumpaan arkeen tuli 1980-luvulla. Haverinen oli Helsingin kaupunginorkesterin solistina, ja vieraileva ulkomainen kapellimestari halusi käydä esitystä läpi hotellihuoneessaan.

– Menin kiltisti paikalle. Mies kävi heti päälle. Pääsin onneksi karkuun, Haverinen kertoo.

Vuosien varrella kävi selväksi, että seksuaalinen häirintä – vaikka sillä ei silloin ollutkaan nimeä – oli klassisen musiikin maailmassa valitettavan yleistä.

– Asenteena oli usein, että jos et anna, tulee toinen sopraano tilalle.

Margareta Haverisen matka maailmalle alkoi Lappeenrannan laulukilpailun voitosta 1974. Kilpailu on ollut ponnahduslauta lukuisille suomalaislaulajille. Voittajiin lukeutuvat esimerkiksi Jorma Hynninen, Karita Mattila, Soile Isokoski ja Waltteri Torikka.

Haveriselle menestystä tuli pian myös Tšaikovski- ja Geneven laulukilpailuissa.

Menestyksen siivittämänä Haverinen päätti keskittyä laulu-uraansa. Helsinki vaihtui ensin Pariisiin ja puolitoista vuotta myöhemmin Roomaan. Suomeen Margareta Haverinen palasi vasta 1983, mutta kiertolaiselämä jatkui vielä 1990-luvun alkupuolelle saakka.

"Kunhan vain sain laulaa"

– En ajatellut karriääriä tai muuta sellaista, kunhan sain vain laulaa, Margareta Haverinen toteaa.

Laulamaan Haverinen onkin päässyt. Hänen tummaa sopraanoaan on kuultu niin Suomen Kansallisoopperassa kuin ulkomaisten oopperatalojen estradeilla. Suurimman osan urastaan hän on esiintynyt joko orkesterin solistina tai lied-konserteissa.

Mutta liian usein hänen olisi pitänyt tehdä muutakin kuin laulaa.

Oli kapellimestareita ja mieskollegoja, jotka pitivät itsestään selvänä sitä, että vieraileva solisti tarjoaisi myös muita kuin musiikillisia nautintoja.

Hotellihuone oli vapaana taiteilijana maailmaa kiertävän laulajattaren pääasiallinen koti usean vuoden ajan. Hotellielämää varjosti pelko siitä, kuka koputtaa ovelle vaatien sisäänpääsyä.

Nuoren solistin piti oppia tasapainoilemaan niin, ettei joutuisi myöntymään muttei myöskään loukkaisi lähentelijöiden tunteita liikaa. Se oli rankempaa kuin laulaminen.

Aina ahdistelija ei ollut kapellimestari.

– Olin esittämässä Toscaa ulkomailla, kun esityksessä laulanut tenori käveli huoneeseeni ja ilmoitti, että hän on tottunut saamaan.

Saamatta jäi sillä kertaa.

– En voinut edes ajatella, että saisin kepulikonsteilla roolin. Olisin hukannut itseni.

Nainen osoittaa valokuvaa seinällä.
Oopperalaulajan kotoa löytyy seinän täydeltä muistoja.Virpi Kotilainen / Yle

Margareta Haverinen sanoo rakkaimmaksi oopperaroolikseen juuri Toscan nimiroolia, jonka hän pääsi esittämään ensimmäisen kerran Suomen Kansallisoopperassa 1980-luvun lopulla. Sen jälkeen Haverisen Toscaa on kuultu Norjassa, Irlannissa ja Englannissa.

Rooliin liittyy paitsi mieluisia muistoja, myös toinenkin nöyryyttävä kokemus.

Oltiin jälleen ulkomailla, harjoituksia johtamassa kuuluisa kapellimestari. Hän oli tyytymätön Haverisen tapaan esittää Toscan aariaa Vissi d’arte.

– Aaria lauletaan makuuasennossa. Harjoituksissa hän pakotti minut laulamaan sen kerta toisensa jälkeen. Kolmannentoista kerran jälkeen kysyin, miksi. Hän taputti kättään.

– Kysyin, pitääkö minun siis katsoa hänen kättään. Hän nyökkäsi.

Haverinen ilmoitti olevansa ammattimuusikko, joka osaa seurata tahtia katsomatta kättä. Orkesteri aplodeerasi.

Kun Haverinen oli poistumassa harjoituksista, kulisseissa odottanut kapellimestari hyökkäsi hänen päälleen. Se loppui lyhyeen.

– Kerroin tilanteen talon taiteelliselle johtajalle ja sanoin lähteväni jos tämä ei lopu. Kasvoin silloin aikuiseksi.

Haverinen mietti, mikä hänessä oli vikana. Näkyikö hänestä päälle lapsuudesta kumpuava orpouden ja ulkopuolisuuden tunne?

Lastenkodin kautta mummolaan

Margareta Haverisen elämän lähtökohdat eivät olleet ne tavallisimmat.

Äiti jätti 1950-luvun alkupuolella avioliiton ulkopuolella syntyneen vauvansa lastenkotiin. Sieltä Hilta-mummi haki puolitoistavuotiaan tytön isovanhempien luo Keski-Suomeen, pienelle Vuorilahden kylälle.

Lähistöllä asui paljon sukulaisia. Kaikki olivat kovia laulamaan. Pieni Reettakin lauloi ja kuunteli mummin kanssa radiosta lauantain toivottuja.

Nainen pitää kädessään vanhaa valokuvaa.
Margareta Haverisella on vähän lapsuusajan kuvia. Tämä on yksi harvoista, siinä Haverinen on Jaakko-pappansa kanssa.Virpi Kotilainen / Yle

Kun Haverinen oli viisivuotias, elämä muuttui. Äiti oli mennyt naimisiin ja halusi tyttönsä uuteen perheeseensä Helsinkiin. Haverinen sai päättää, lähtisikö hän äitinsä mukaan vai jäisikö mummin ja papan luo.

– Istuin mummolan pihassa hiekkakasalla ja tajusin, että minun on valittava Helsinki, sillä halusin opiskella musiikkia. Rakastin mummia ja pappaa, mutta päätös oli selvä., Margareta Haverinen kertoo päätöksestään.

Haverinen tuli laulajana tunnetuksi isäpuolensa sukunimellä. 2000-luvulle tultaessa nimi aiheutti identiteettikriisin. Haverinen halusi nimen, johon hänellä olisi geneettinen yhteys – jotta hän voisi kuolla jonkun sukulaisena.

Sellaiseksi hän koki isoäitinsä isoäidin nimen Brandt.

Laulu voitti viulun

Vaikka perheen tuki opintoihin oli vähäistä, Margareta Haverinen sai onnekseen kansakoulussa opettajan, joka huomasi tytön laulunlahjat. Tämä ohjasi oppilaansa Helsingin ensimmäiselle musiikkiluokalle. Tie eteni lopulta Sibelius-Akatemiaan.

Musiikkiluokalla Haverinen oli valinnut instrumentikseen viulun, jonka soittoa hän opiskeli intohimoisesti myös Akatemiassa. Sitten sattuma puuttui peliin.

– Olin jousikvartetin kanssa harjoittelemassa, ja harjoitustauolla lauloin Sibiksen käytävällä. Samassa hissistä astui ulos Taneli Kuusisto, joka osoitti minua sormellaan ja kysyi nimeäni.

Säveltäjänä ja kuoronjohtajana tunnettu vanha rehtori oli vähän pelottava hahmo. Opiskelija pyyteli anteeksi ja esitteli itsensä.

– Teillä on hieno ääni, Kuusisto totesi.

Nuori viulisti kertoi, että hän olisikin halunnut opiskella myös laulua.

Kuusiston avulla laulu järjestyi toiseksi pääaineeksi, ja opinnot johtivat Lappeenrannan laulukilpailuun.

Pariisi, Maija Isola ja Rooma

Lappeenrannan voiton jälkeen Margareta Haverinen asui ja opiskeli puolitoista vuotta Pariisissa. Siellä hän solmi epätodennäköisen mutta pitkäaikaisen ystävyyssuhteen.

– Huomasin asuintaloni, Cité de Arts -taiteilijaresidenssin, asukasluettelossa toisen suomalaisen nimen. Koti-ikävissäni ryntäsin heti soittamaan ovikelloa.

Oven avasi varautuneen oloinen pieni nainen. Tohkeissaan Margareta esitteli itsensä, marssi sisään asuntoon ja puhua pulputti "varmaan kolme tuntia".

– Kun puhetulvani päättyi, nainen katsoi minua tiukasti ja sanoi: "Minä en pidä ihmisistä."

Nuorelle naiselle selvisi, että naapuri oli Marimekon legendaarinen tekstiilisuunnittelija Maija Isola.

Seuraavana päivänä Isola soitti yllättäen ja pyysi naapuria seurakseen eläintarhaan. Edellispäivän tylystä kohtelusta suivaantuneena nuori nainen aikoi ensin kieltäytyä, mutta lähti kuitenkin mukaan.

– Jatkoimme tapaamisia myös Helsingissä. Kävin Maijan luona Meritullinkadulla ja toimin hänen palkattuna assistenttinaankin, Margareta Haverinen kertoo ja muistelee lämpimästi Maija Isolan tarjoamia eksoottisia aterioita.

Taulu.
Haverisen kotoa löytyy myös taidetta: lempitaulu on taidemaalari Mauri Favenin käsialaa.Virpi Kotilainen / Yle

Pariisin aikaan, vuoteen 1976, osuu myös Hilta-mummin kuolema. Musiikinopiskelijalla ei ollut rahaa lentää hautajaisiin. Surua syvensi se, että rakas mummola huutokaupattiin.

Pariisin jälkeen opiskelukaupungiksi vaihtui Rooma, jossa vierähti kuusi vuotta. Laulaja muistelee Roomaa lämmöllä.

– Asuin pienessä asunnossa ja kävin ruokaostoksilla läheisellä torilla. Jos joku päivä en sinne poikennut, pistivät torimummot kassin kiertämään täyttäen sen ilmaisilla herkuilla, Haverinen nauraa.

Dalton Baldwinin matkassa

Elämä täyttyi opiskelusta, laulukursseista ja esiintymisistä. Antoisimmaksi osoittautui jo 1970-luvulla alkanut yhteistyö maailmankuulun pianistin Dalton Baldwinin kanssa.

Amerikkalainen Baldwin tunnetaan parhaiten vuosikymmenten työskentelystä legendaarisen ranskalaisbaritonin Gerard Souzayn pianopartnerina.

Souzay ihastui Margareta Haverisen ääneen ollessaan vetämässä laulukurssia Helsingissä. Baritoni kutsui suomalaissopraanon kurssilleen Geneveen 1974. Kurssin pianosäestäjänä oli Dalton Baldwin.

Haverisen ääni hurmasi myös säestäjän.

– Hän vei minua seuraavat vuodet esiintymään ympäri maailmaa, Haverinen kertoo.

Baldwinin seurassa hän tutustui moniin kulttuurimaailman persoonallisuuksiin, myös tietämättään.

– Yhtenä aamuna Antibes’ssa Dalton halusi lähteä tiettyyn paikkaan aamukahville. Istuimme terassille vanhan valkotukkaisen herrasmiehen seuraan. Herra oli nimeltään Marc, keskustelimme muun muassa taiteesta.

Aamukahvit juotuaan Baldwin ja Haverinen toivottivat miehelle hyvää päivää ja lähtivät.

– Kun kävelimme asunnolle Dalton totesi, että tuo mies oli muuten Marc Chagall. Se tuntui uskomattomalta!

Haverinen mietti, mitä olikaan puhunut hänen kanssaan.

– Muistaakseni kerroin pitäväni Chagallin töistä, Haverinen nauraa.

Kerran laulaja oli juhlissa. Ruuan jälkeen juhlijat kokoontuivat pihalle pelamaan petankkia. Miellyttävä vanhempi herra halusi Margaretan peliseurakseen. Pelituokio sujui varsin rattoisasti.

Herra oli nimeltään Yves Montand, maailmankuulu ranskalainen näyttelijä ja laulaja.

Äitiyteen helppo piiloutua

1990-luvulle tultaessa oli aika perustaa perhe. Lontoon Barbicanissa Margareta Haverinen lauloi Sibeliusta vielä ollessaan yhdeksännellä kuulla raskaana.

Ida-tytär syntyi loppiaisena. Samoihin aikoihin tuore äiti sai puhelun New Yorkista, Metropolitanista. Tarjolla olisi ollut Toscan rooli.

– Minulla meni pupu pöksyyn. Äitiyteen oli helppo piiloutua, Haverinen tunnustaa.

Esiintyminen ei loppunut kuitenkaan äitiyteen. Tuli tv-esiintymisiä, tv-oopperoita ja uusia solistisia tehtäviä.

Tuli myös kaipuu lapsuuden maisemiin. 2000-luvulla Margareta Haverinen perheineen päätyi ostamaan entiseltä kotikylältä järven rannalla sijaitsevan vanhan sukutalon.

Taulu.
Tämän akvarellin on tehnyt Haverisen kotikylällä asuva harrastajamaalari Juhani Kolari.Virpi Kotilainen / Yle

Vuorilahdella Margareta Haverinen tuntee olevansa kotona. Pariskunta on pitänyt kylällä myös Luomulaulu-kursseja, joilla opettajina on ollut tuttuja oopperalaulajia.

Talon kunnostaminen jatkuu. Haverisen haaveissa on järjestää kyläkunnalla jatkossakin erilaisia kursseja.

Muistot aina mukana

Margareta Haverinen sanoo, että hän ei kaipaa mitään menneestä.

– Minullahan on se kaikki täällä, hän taputtaa sydäntään.

Sitä paitsi nykyisyydessä riittää tekemistä.

Haverinen väitteli tohtoriksi laulajaidentiteetistä vuonna 2009. Väitöskirjansa hän kirjoitti koelauluoppaaksi nuorille laulajille, repetiittoreille ja kapellimestareille.

Oman uransa kompastuskiveksi hän näkee sen, ettei kukaan ymmärtänyt sitä, millainen ääni hänellä oli.

Sibelius-Akatemian tuntiopettajana Haverinen, tai virallisesti siis Brandt, auttaa nyt tulevia laulajia löytämään oman äänensä.

Kokemukseen perustuvilla koelaulukursseillaan hän kertoo myös "lihakaupasta" ja siitä, miten miten helposti voi joutua ulos, ellei laulaja vastaa kapellimestarin näkemystä.

Haverinen sanoo oman uransa edenneen lähinnä hyvien sattumien kautta. Omat oppilaansa hän haluaa saattaa maailmalle itseään paremmin valmistautuneena, eli tietoisena niin ammatin todellisuudesta kuin omista oikeuksistaan.